lauantai 12. huhtikuuta 2014

KOHTALONA KERAVA, osa 4


Keravalta voi lähteä, mutta sitä ei voi jättää.
Kerava on kohtalo.





Valmiina seikkailuun. 
Tässä olen seitsemänvuotiaana olohuoneemme ikkunan alla kesällä 1970. Taustalla näkyy apteekin ikkunoita ja Keravan asema.













Kerava täytti tammikuussa 90 vuotta. Minä asuin siellä vain 1962-1989, vähän alle 27 vuotta. Aika hyvin sen siinäkin jo oppi tuntemaan.
Historiallisissa rikosromaaneissani olen mielelläni kuvannut Hämeenlinnan ja Helsingin lisäksi myös tuttuja paikkoja Keravalta, kuten keskustaa ja asemanseutua. Ennen 1960-lukua ja kaupungiksi tulemista Kerava ei vielä kovin hirveästi ehtinyt muuttua siitä Tuusulan asemakylästä, joka 1924 erkani emäpitäjästä omaksi kauppalakseen.   




Valkoinen hehku ja Sininen aave

Värisarjan avaava Valkoinen hehku (2009) sijoittuu vuoteen 1938. Alkuun Kerava vilahtaa ohi pääradan varressa, ja pari myöhempää lukua sijoittuu ratavartijan mökkiin Porvoon-radan varrelle. 
Isompaa osaa Kerava näyttelee välirauhan aikaan kesällä 1940 sijoittuvassa Sinisessä aaveessa (2011):

Keravalle mennessä sade vain rankkeni. Huvilakauppalan keskusta nuokkui mutaisen Valtatien varrella matalana ja autiona, villiviini kiipeili puusepäntehtaan tiiliseinillä. Tehtaan jälkeen Karlsson kääntyi vasempaan Otavantielle ja sivuutti Yhdyspankin ja mäenrinteessä sinnittelevän kalakaupan rötiskön ja tienhaaran asema-aukiolle. Vasemmalla puolella tietä oli iso puisto lampineen, sen jälkeen urheilukenttä. Kentän ja tien välissä kökötti pieni kaksikerroksinen valkoiseksi rapattu kivitalo, jonka oven yllä luki isolla OTAVA ja vähän pienemmällä MATKAILUKOTI.
– Pidä silmällä takapihaa, Mujunen sanoi Karlssonille jättäessään pojan sateeseen auton vierelle. 
Matkakodin niukasti valaistussa aulassa pörisivät kärpäset kuin kesäisen metsäruumiin ympärillä. Aula oli kuitenkin melko siisti, ainakin kun sitä vertasi tiskin takana keittiöjakkaralla kyyhöttävään jyhkeään tummakulmaiseen mieheen, jonka rintakarvat rehottivat verkkopaidan läpi niin että se näytti villapuserolta. Olkaimet ja käsivarret roikkuivat sivuilla, kummatkin yhtä velton näköisinä. Vasemmassa kädessä oli kärpäslätkä kuin liimattuna. Suupielestä retkotti vettynyt sätkänpätkä. 
Kun kärpänen laskeutui tiskille, lätkäkäsi kävi niin nopeasti että sen hädin tuskin ehti huomata. Hyönteinen liiskautui tiskiin. Mujunen huomasi, että se ei ollut siinä yksin.
Mies katsoi Mujusta riippuluomien alta ja valutti ilmeettömänä sanoja vapaasta suupielestään:
– Tervetuloa Otavaan. Meillä on nyt erikoistarjous, huoneen saa koko viikoksi viiden päivän hinnalla.

Saman tien Mujunen vierailee vanhassa kotitalossani rautatieasemaa vastapäätä:

Kurainen Ilmattarentie vei parin huvilatontin välistä leipomon, parturin ja Osuuskassan eteen ennen kuin laajeni asema-aukioksi. Leipomo oli omassa puutalossaan, parturi ja Osuuskassa samassa isossa kivitalossa, jossa oli asema-aukion puolella myös apteekki. Apteekin kulmalla oli myös pirssiasema. Pienen kopin edessä seisoi yksi Chevrolet, jonka häkäpöntössä kuski piti tulta yllä pilkkeitä lisäämällä. Muuten käynnistys olisi vienyt kohtuuttoman kauan. 
– Pysy autossa, ettet vilustu, Mujunen kehotti Karlssonia. – Ja pidä silmällä ulko-ovia.
Karlsson ei näyttänyt tyytyväiseltä osaansa, mutta ei väittänyt vastaan.
Asemaravintolasta lensi juuri joku sälli pihalle ja pyrki saman tien takaisin. Turhaan. Hän lähti hoippumaan asemapuiston laitaa kohti pohjoista ja purki mennessään raivoaan potkimalla työmatkalaisten polkupyöriä telineissä. Taisi sattua varpaisiin.




Punainen varjo

Sarjan kolmennessa kirjassa, jatkosodan aikaisia tapahtumia käsittelevässä Mustassa pyörteessä (2012) ei käydä Keravalla, mutta sarjan neljänteen ja toistaiseksi viimeiseen kirjan otin jo keravalaisen sivupäähenkilön, filmialalle havittelevan rikosetsivä Olavi Kontion. 
Punainen varjo (2013) sijoittuu heti jatkosodan jälkeiseen aikaan. Tässä Olavi ajaa virka-asioissa Helsingistä kotikauppalaansa kohti:

Satoi. Radanvarsi näkyi Opelin tuulilasista välähdyksinä, joita katonrajaan kiinnitetyt pyyhkimet avasivat nytkähdellen. Kuin olisivat epäröineet, kannattaako sitä näyttää. Ei ihme. Vaaleanharmaan vesikalvon alta paljastui savisia kynnöspeltoja ja joutomaita, kurjia mökkejä, rähjäisiä verstashalleja. Matalia taajamia mutaisen tien varressa, niissä surkeita sodan merkitsemiä ihmisiä loppuun kuluneissa vaaterähjissään ja kenkärajoissaan, jonottamassa mitättömiä korttiannoksiaan ja murehtimassa menetettyjä läheisiään, kadonnutta kotiaan tai nuoruuttaan. Pelkäämässä tulevaisuutta.
Sitä mukaa kun Kerava lähestyi, Olavi näki oman menneisyytensä filminpätkinä, jotka poukkoilivat ajassa. Heti Hyrylässä käydystä armeijasta selvittyään hän oli mennyt Helsinkiin ja päätynyt poliisikouluun, joutunut talvisodan tullen tykkimiehenä rintamalle, selviytynyt hengissä jatkamaan poliisikoulun loppuun välirauhan aikana, joutunut jatkosodassa sotakoiraksi vahtimaan nurkkatansseja ja junajuopottelua ja jahtaamaan käpykaartilaisia ja desantteja ja partisaaneja.
Sitten oli taas pitänyt palata kotiin Keravalle, äidin luo. Äiti sairasti, kuten aina. Hän oli ollut kuoleman kielissä niin pitkään kuin Olavi muisti. Töissä hän kyllä kävi, mutta kotona Olavi joutui tekemään kaiken.
Isä ei enää juonut. Ei sen jälkeen, kun oli hirttäytynyt liiteriin. Olavi oli löytänyt turvonneen ja haisevan isän liiteristä, kuten niin monesti ennenkin, mutta se oli ensimmäinen kerta kun isä roikkui katosta. Olavi meni kertomaan äidille ja sai selkäänsä. Se oli hänen vikansa. Hän oli jo seitsemänvuotias ja koulussa, olisihan hänen pitänyt tietää. Hän ei kyllä käsittänyt mitä.
Louise oli ainoa valonlähde pimeydessä. Tyttö veti häntä puoleensa kuin öljylamppu yöperhosta, mutta hän varoi polttamasta siipiään. Vai oliko se pelkoa?

Tähän päättyy sarjani Keravasta erään kirjailijan kohtalona. 
Kurjempiakin kohtaloita voisi kai olla. Keravasta on riittänyt ammettavaa moneen tarinaan – ja riittää varmasti yhä.





keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

HAVANNAN KUU TEATTERISSA

Hämeenlinnan teatterin Havannan kuu -näytelmään voi jo varata lippuja.




Havannan kuu on kirjailija Tapani Baggen tilaustyönä Hämeenlinnan Teatterille kirjoittama rikollinen musiikkikomedia perinteisessä veijarihengessä. 

Häkkisen veljekset Keravalta ovat ottaneet ison kulttuurillisen askeleen elämässään ja muuttaneet Keravalta Hämeenlinnaan lihanleikkaaja Piken asuntoon luuraamaan. Epäonnisten pikkurikollisten maailma on yllätyksiä täynnä, kun paikallistuntemus on vielä olematon. Rikosten polulle ilmestyy outoja käänteitä, kun Häkkisen älyköt päättävät kaapata satamiljonäärin tyttären. Totuus ei kuitenkaan vastaa toiveita. 

Havannan kuussa näyttämölle pääsevät monet Baggen Hämeenlinna Noir -sarjasta tutut henkilöt. Hämeenlinnan Teatterin omien komediataitureiden rinnalla nähdään upeita vierailijoita. 

Musiikin toteutuksesta vastaa Antti Paranko, joka kitaroineen taituroi katsojan musiikkimatkalle Jukolasta Havannaan tuttujen biisien siivin. 

Vai miten Häkkisen Maken ja Jampan lopulta käy? Saadaanko lunnaat? Päästäänkö Jukolasta Havannaan vai ei?

Kantaesitys 4.9.2014 Päänäyttämö

Käsikirjoitus: Tapani Bagge
Ohjaus: Kirsi-Kaisa Sinisalo
Kapellimestari ja taustanauhat: Antti Paranko
Koreografia: Jens Walentinsson
Lavastussuunnittelu: Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu: Anne Laatikainen
Valosuunnittelu: Jari Vuori
Äänisuunnittelu: Harri Kuittinen
Rooleissa: Lasse Sandberg, Mikko Töyssy, Satu Silvo, Ilmari Saarelainen, Reidar Palmgren, Ushma Karnani, Katariina Kuisma-Syrjä, Sinikka Salminen
Esityksen kesto n. 2 h väliajan kanssa
Liput 30 / 27 / 20 €

Hukkareissu-arvio Ruumiin kulttuurissa

Tuoreen Ruumin kulttuuri -lehden Kirjakäräjillä arvosteltiin myös Hukkareissu - ja varsin positiivisesti:


sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

KOHTALONA KERAVA, osa 3






Keravalta voi lähteä, mutta sitä ei voi jättää.
Kerava on kohtalo.



Puhaltaja

Monilta aikuislukijoilta olen kuullut, että on mukava lukea kirjoja, jotka sijoittuvat tuttuihin paikkoihin. Mukava niitä on kirjoittaakin. Se helpottaa eläytymistä ja taustatyötä. Monesti kirjoitan tutuista paikoista ulkomuistin pohjalta ja käyn tarkistamassa miljööt vasta korjailuvaiheessa. Silloin saan tekstiin tuoreita yksityiskohtia. Joskus tarinakin voi muuttua siltä kohtaa, kun huomaan muistaneeni väärin jonkin merkittävän seikan tai sitten uudet yksityiskohdat synnyttävät uusia käänteitä.
Koska Hämeenlinna Noir -sarjassa on muutama merkittävä henkilö, joka minun laillani on Keravalta kotoisin, Kerava elää mukana tässäkin sarjassa. Esikoisdekkarissani Puhaltajassa (2002) parannuksen tehnyt autovaras Jarkka Nurminen selvittää, miksi joutui kuudeksi vuodeksi vankilaan murhasta, jota ei ollut tehnyt. Lopulta hänen on pakko pyytää apua vanhoilta tutuilta:

Jarkka kiersi korttelin toiselle puolelle Hämeentien puhelinkoppiin. Sinnekin kelpasi kolikot. Hän soitti Keravalle Tinatuoppiin ja pyysi langan päähän Häkkisen Maken tai Jampan, kumman vain. Taustalta kuului tavanomaista örinää ja tanssimusiikkia ja biljardipallojen kolinaa, ja sitten Jamppa tuli ja sanoi:
– Häh?
– Nurmisen Jarkka täällä moi. Vieläkö muistat?
– Jarkka… vanha puhaltaja. Vieläkö sä oot hengissä?
– Ei kun mä soitan täältä taivaan portilta, tarttis saada joku suosittelija.
– Make lähettää terveisiä, se on tässä vieressä. Me luultiin että sä oot Riksussa.
– En mä enää… Tänä aamuna pääsin veke. Mitä teille? Keikkaa pukkaa, vai?
– Keikkaa pukkaa, joo, Jamppa huokaisi. – Vielä kun niistä jäis jotain käteen.


  

Paha kuu

Hämeenlinna Noirin myöhemmän päähenkilön Allu Nygrenin Jarkka kohtaa sarjan toisessa romaanissa, Pahassa kuussa:

– Sormi jonka tunnette selässänne on köö.
– Se voi kohta olla poikki, Jarkka sanoi.
– Aina sä oot tommonen tosikko, Allu paheksui, nosti biljardikepin pystyyn ja laski vasemman kätensä hänen olkapäälleen. – Sua ei oo näkynyt aikoihin.
– Mä asun nykyään maalla.
– Niinhän me kaikki, Allu huokasi. – Joskus tulee ikävä Sherwoodin mettiä ja Nasulammen stadionia, vaikka eihän niitä enää oo. Koko Kerava on nykyään yhtä perkeleen betonilähiötä, omakotialueetkin. Seinä vastassa joka suunnalla.
– Mitä sä nykyään duunaat?
– Paskaako tässä, eläkeläinen. Puolimanne ja varttihullu. Mulla on vakava agorafobia, suomeks torikauhu. Sen takia mä viihdyn täällä Hällässä, täällä on jotenkin niin pimeetä ja turvallista.
– Itte oot pimee.
– Nimenomaan. Mä sain jotain tabujakin, mutta mä myin ne eteenpäin. Ne ei sopineet yhteen viinan kanssa. Mä näin karmeita unia, kaikki ajoi mua takaa. Kekkosesta ja Hortto Kaalosta lähtien.



Havannan kuu

Seuraavan kerran Häkkiset esiintyvät Hämeenlinna Noirin seitsemännessä kirjassa, tämänkeväisessä Havannan kuussa. Nyt he ovat pääosassa. Tarina lähtee liikkeelle Tinatuopin viimeisestä illasta:

Aila ei laulanut huonosti, vaikka ääni välillä särkyikin. Se meni tunteiden piikkiin. Mimmi oli sentään seisonut Tinatuopin tiskin takana puolet elämästään. Suunnilleen yhtä kauan kuin Jamppa oli istunut salissa tuopin ääressä. Jamppa oli ehtinyt aloittaa baariuransa Perhelässä, mutta kun se oli 80-luvun lopulla purettu pois Maxi-Marketin tieltä, hän oli pikkuveljensä Maken kanssa muuttanut tänne Tinatuoppiin, Centrumin tavaratalon naapuriin.
Ja nyt Tinis suljettaisiin. Koko Aleksintorin ostoskeskus menisi remonttiin, eikä Tinistä enää avattaisi senkään jälkeen. Aika oli kuulemma ajanut tällaisen monen sukupolven pubiravintolan ohi. Piti erikoistua.
Jamppaa puistatti. Hän hörppäsi olutta ja kysyi Makelta:
– Mitä sä luulet, onko aika ajanut meidänkin ohi? Onko me pudottu kelkasta?
– Mistä vitun kelkasta?
– Oikeesti. Ootsä miettinyt, mitä me tehdään huomenna? Me ei voida enää tulla Tinikseen. Tai voidaan, mutta sit tulee kytät.
Make kohautti olkapäitään ja pyyhkäisi rasvaisen otsavoogun silmiltään.
– Mitä sä vaahtoot? Mennään vaan torin laitaan Robinsiin. Ei se oo sen kummempaa.




Kasvot katuojassa

Hämeenlinna Noirin henkilöt ja varsinkin Häkkisen veljekset esiintyvät myös heidän serkkunsa, kovan onnen lakimies Onni Syrjäsen vaiheita kuvaavissa novelleissa ja kahdessa romaanissa, Kasvot tuulilasissa (2008) ja Kasvot katuojassa (2011). Näyte jälkimmäisestä:

Kun Ola lopetti encorensa Blue Moon of Kentuckyyn ja katosi takahuoneeseen virvokkeiden pariin, Rane nykäisi minut hihasta mukaansa ulos. Menimme terassin ohi sisäpihan takanurkkaan, missä johtoryhmän siipiautot kiiltelivät valoissa. Pari Thunder Kingsin miestä seisoi lähellä tupakalla, mutta he lähtivät heti sisään, kun Rane heilautti käskevästi päätään.
Jäimme kaksin yöhön. Keravan radantakainen perjantai-ilta vaihtui lauantaiaamuksi tavanomaisin menoin. Pussikaljanuoria Kirkonmäellä, perheväkivaltaa Murheenlaaksossa, vähän kapakkamelua ja jokunen ovensuutappelu Sampolassa, yksinäisten juoppojen epätoivoisia lemmenkutsuja Asemansillalta. Junat ja taksit kulkivat. Poliisi ja pelastuslaitos päivystivät jossain kaukana.
– Sä varmaan ihmettelit, miksi sut haettiin tänne Tiniksestä, Rane sanoi ja työnsi nuuskamällin huuleensa.
– Mistä muualtakaan. Siellä mä aina istun. 


Viimeisessä osassa: Vanhaa Keravaa – Mujunen ja Olavi Kontio!