Parikymppinen Teddy Guitar nousi vuonna 1978 huikeaan suosioon Suomen ykkösbändi Teddy & The Tigersin johtohahmona. Teddystä tuli kokonaisen ikäluokan keulakuva ja teinihysterian kohde. Muutama vuosi kynttilää poltettiin molemmista päistä. Bändit ympärillä vaihtuivat. Levy tehtiin Kaliforniassa, keikkaa pitkin Eurooppaa. Mutta mitä sen jälkeen tapahtui? Entä sitä ennen?
Teddy oli Alpo Hakala, ujo putkimiehen poika Keravalta. Vuonna 1982 Teddystä tuli taas Alpo, joka tunnettiin myös Aikkana. Bändiksi syntyi Bad Sign, rockabilly vaihtui rhythm’n’bluesiin. Syntyi viidessä vuodessa viisi hienoa levyä. Kolmatta niistä käytiin tekemässä Texasissa, lisäksi keikkailtiin New Yorkissa ja Kanadassa. Leipä piti silti repiä ahkeralla kotimaan kiertämisellä.
Väliin Aikka kokeili muita töitä, kuten pianonviritystä, kivihommia ja juomanlaskentaa. Trubaduurikeikoilla soi monenlainen musiikki soolona ja duettona, levyllä viimein kantri ja southern rock. Kynttilä paloi loppuun monta kertaa.
Teddy Guitar palasi vielä, vaihtelevien kokoonpanojen kera. Raittiutta ja perhe-elämääkin Alpo yritti, mutta tarjoajia riitti ympärillä.
Sitten meni terveys, ja laulu ja soitto loppuivat. Viimeiset pitkät vuodet kuluivat sairaalassa ja hoitokodissa.
Kuten niin monella, uusi nousu alkoi vasta kuoleman jälkeen.
Kenenkään elämää ei voi vangita kirjan kansien väliin. Silti olen yrittänyt sitä jo aika monta kertaa. Olen käsikirjoittanut Urho Kekkosen sarjakuvaelämäkerran Kekkonen vasta-alkaville ja edistyville, kirjoittanut Jean Sibeliuksen lapsuus- ja nuoruusmuistelmat lastenkirjaan Hämeenlinnan Janne, veijarivaras Gabriel Sutkin muistelmat Maantien kutsu, ryöstömurhaaja Hallin Jannen tarinan hänen rikostoverinsa Santeri Marianpojan kertomana eli Hallin Hurjan sekä esi-isäni ja -äitini kirjeisiin ja muistiinpanoihin perustuvan historiallisen romaanin Soturisukua. Tein myös Jari Eklundin kanssa hänen muistelmakirjansa Prosenttimies.
Koskaan aiemmin ei tehtävä ole tuntunut niin mahdottomalta kuin tätä Aikka-kirjaa aloittaessa.
Ennen Prosenttimiestä olin kyllä haastatellut erilaisia asiantuntijoita, mutta olin tottunut poimimaan heidän puheistaan vain tarvittavat faktat ja käyttökelpoiset sanat, sanonnat ja tarinat fiktiota varten. Prosenttimiestä tehdessä opin käyttämään nauhoittamiani haastatteluja ja Jarin omia tekstejä niin, että editoin niistä hänen avullaan totuudessa pysyvän kokonaisuuden. Nimiä ja yksityiskohtia tosin muutettiin viattomien ja viallisten suojelemiseksi.
Kesäkuussa 2021 Docendon Juha Virkki kysyi minulta, haluaisinko tehdä elämäkerran Alpo Hakalasta, kun olen kerran Keravalta kotoisin. Olen viisi vuotta nuorempi kuin Alpo ja kävin eri kouluja, mutta olin nähnyt hänen bändinsä oman koulumme bileissä ja muistan, miten musiikinopettajamme tuurannut Timo Torikka soitti meille innoissaan Teddy & The Tigersin ensimmäistä singleä Dancing Shoes joulun alla 1977. Myöhemmin näin Aikkaa, kun tuurailin antikvariaatissa ja hän kävi selaamassa levyjä. Hymyili ja moikkasi, muttei juuri puhunut.
Tigersin ja koko 50-lukubuumin nousua seurasin aika lailla sivusta. Se näytti kyllä tyylikkäältä, mutta silloin kuuntelin mieluummin kantria ja vanhaa jazzia. Siksi pyysin kirjaa tekemään Jari Eklundin, jonka kanssa yhteistyö oli sujunut jo Prosenttimiehessä saumattomasti. Hän eli aikoinaan Teddy-huuman keskellä, taltioi alakulttuuria moniin valokuvakirjoihin ja kirjoitti siitä kirjat Syntyneet rokkaamaan ja Tiger Twist. Sitä paitsi hän tunsi Aikan jo noilta ajoilta.
Riemukseni Jari lähti mukaan.
Minä näin valon ja löysin bluesin vasta lukion jälkeen kesällä 1981. Uusista bändeistä diggailin Dr Feelgoodia, Piratesia, Inmatesia ja ZZ Topia – samoja bändejä, jotka olivat Aikan uuden bändin Bad Signin esikuvia. Ei ihme, että pidin Bad Signista. Näin sen myös keikoilla, jotka olivat vielä levytyksiä hurjempia.
Aikan kantrilevy True Stories Mostly oli suuria suosikkejani. Elämäni pahimpia mokia oli, etten mennyt katsomaan Aikkaa ja Banditsia, jotka vierailivat levyjulkkarikiertueellaan nykyisessä kotikaupungissani Hämeenlinnassa.
Aikan trubakeikoista olin kuullut lähinnä hurjia tarinoita hänen viimeisiltä risaisilta keikkailuvuosiltaan. Niihin aikoihin hän käveli kerran vastaani Keravan asemasillalla reinot jalassa ja pitkä takki auki, katse jossakin kaukaisuudessa. Silloin Aikka jo asui kellariloukossaan Skippie’s-baarin naapurissa. Nuorisoidolin päivät olivat kaukana, mutta tuskin hän niiden perään haikaili. Kunhan vain yritti selviytyä pennittömänä seuraavaan päivään.
Tähän kirjaan Aikkaa ei voinut enää haastatella. Onneksi häntä oli aikoinaan jututettu jonkin verran lehtiin sekä radio- ja tv-ohjelmiin. Aino Roivaisen kautta löysin Aki Rädyn, joka oli vuonna 2009 alkanut tehdä ystävänsä Aikan kanssa kirjaa tämän elämästä. Aki luovutti silloiset tallenteet ystävällisesti käyttöömme, ja niistä löysin Alpon oman äänen, jota olen hyödyntänyt tässä kirjassa mahdollisimman paljon. Iso kiitos Akille!
Aikka oli kuitenkin harvasanainen mies, eikä hänen omista muisteloistaan olisi tullut kovin paksua kirjaa. Niinpä tässä kirjassa pääsevät ääneen myös Alpon perhe, ystävät, soittokaverit, roudarit ja keikkamyyjät. Managerit, levytuottajat, fanit ynnä muut täydentävät. Kirjaa varten haastateltiin yli 50 ihmistä. Olemme syvässä kiitollisuudenvelassa heille kaikille.
Oli jo aika kerätä nämä tarinat talteen. Kaksi haastateltua ehti kuolla ennen kirjan ilmestymistä: Honey Aaltonen ja Maukka Siirala. Kepeät mullat heille.
Haastatteluja tehdessäni törmäsin toisinaan siihen, että eri ihmiset muistavat asiat usein eri tavalla ja vuosiluvut ovat helposti hakusessa. Jollei totuuden selvittäminen onnistunut muista lähteistä, otin vaihtoehdot mukaan kirjaan.
Halusin pysyä taustalla ja antaa silminnäkijöiden kertoa tarinansa. Omassa osuudessani toimin elokuvaleikkaajan tavoin, joka järjestää ja rytmittää materiaalia dramaturgian ehdoilla. Vain muutamassa luvussa turvauduin selkeyden vuoksi kertojaan.
Jonkin verran olen editoinut repliikkejä: lisännyt tarpeellisia yksityiskohtia, poistanut turhia sanoja ja toistoa ja yleiskielistänyt tekstiä. Pidin kuitenkin mielessäni Aikan mielipiteen eräästä aiemmasta kirjasta, jossa hänetkin mainittiin:
"Eihän se ees ollut keravaa!"
Arska Laaksolta sain käyttööni hänen upean Bad Sign -kansionsa, ja hän kaivoi esiin monia muitakin lehtijuttuja, vanhoja keikkatallenteita ynnä muuta hyödyllistä lähdeaineistoa. Olli Pekkolan eri lehdissä julkaistut keikkapäiväkirjat ovat verrattomia. Gona Lehtinen teki hyvän haastattelun. Myös Epe Helenius, Ben Pennanen, Mika Myyryläinen, Nassi Nousiainen, Hirkka Hirvonen, Mela Salmela, Arto Nyberg, Jame Leskinen, Tarja Merivirta, Sini Jalomäki, Minttu Hakala, Pasi Rytkönen, Matti Christensen, Keravan Taide- ja museokeskus Sinkka sekä Työväen Arkisto luovuttivat käyttöömme arvokasta materiaalia. Suurkiitos heille kaikille!
Tämä kirja on Jarin ja minun yhteinen kunnianosoitus musiikilliselle suurmiehelle ja muutenkin hienolle miehelle Alpo Antti Olavi Hakalalle (1957-2021), joka tunnettiin myös nimillä Aikka ja Teddy Guitar. Alpo soitti ja lauloi Keravan ainakin Suomen kartalle.
Alpon musiikki ja legendat elävät. Mutta kuka hän loppujen lopuksi oli – Alpo, Aikka vai Teddy? Sitä yritämme tässtä kirjassa selvittää.
Kirja ilmestyy 30.3. – myös Jari Nissisen lukemana äänikirjana. Kirjan voi ennakkoon tilata kustantajalta. Sen voi myös viimeistään 30.3. alkaen ostaa kaikista hyvinvarustetuista kirjakaupoista sekä Keravan Levyikkunasta, Goofin' Recordsista, Levykauppa X:stä ja Jungle Recordsista.
