kansi: Markku Yli-Erkkilä
Baggen suvun historia on kiinnostanut minua pienestä pitäen. Ensinnäkään sukunimi ei ollut ihan tavallinen, vaikka isäni oli kotoisin juvalaiselta pientilalta. Kun jossain kyläpaikassa sattui olemaan tietosanakirja, katsoin siitä ensimmäiseksi Bagget. Yleensä oli mainittu ainakin amiraali Jaakko Bagge, joskus myös Oulun linnan perustaja Pietari Bagge. Tuntui hienolta ajatella, että kuului samaan sukuun.
Suvussa kulki perimätietona, että Ruotsista olisi joskus 1400-luvulla tullut Suomeen kaksi Baggen veljestä. Toinen olisi asettunut Pohjanmaalle ja toinen tullut Etelä-Savoon. Pian tajusin, että ainakaan vuosisata ei voinut pitää paikkansa, koska Savoa ei silloin vielä juuri asutettu Ruotsista käsin. Muutenkin tieto tuntui hämärältä, vaikka Baggeja noilla seuduilla asustikin.
Kun vanhoja kirkonkirjoja alkoi ilmaantua nettiin, tutkin asiaa sen verran, että tajusin Juvan Baggejen haarautuneen Rantasalmen Baggeista, kun isoisäni isoisän isä Antti Juhaninpoika Bagge muutti Juvalle Rantasalmelta vuonna 1806 mennessään naimisiin Anna Henrikintytär Kuosmasen kanssa.
Tyttäremme kastepapiksi osui Terho Asikainen, joka harrasti sukututkimusta ja kuuluu äitinsä puolelta Rantasalmen Bagge-sukuun. Häneltä sain sukutaulun, jonka mukaan Oulun linnan perustaja kuului sukuumme.
Joulukuussa 2015 kirjoitin blogiini jutun Isovihasta ja esi-isästäni vänrikki Johan Baggesta, joka Suuressa Pohjan sodassa puolusti Viipuria Pietari Suuren hyökkäystä vastaan ja joutui sotavankeuteen Siperiaan. Kohta sen jälkeen minuun otti yhteyttä eläkkeellä oleva lentokapteeni Oiva Bagge. Oiva kertoi tutkineensa Bagge-suvun vaiheita 40 vuoden ajan ja kysyi, kiinnostaisivatko hänen tutkimustuloksensa minua.
Oiva oli hiljattain laittanut nettiin Suku Forumille sukutaulunsa, jossa esiintyi 20 sukupolvea Baggeja, aina 1300-luvulta lähtien. Huomasin siinä joitakin vuosilukuja, jotka eivät oikein täsmänneet, mutta arvelin että ne olivat huolimattomuusvirheitä. Hän itse epäili, että monet historiantutkijat olivat tulkinneet lähteitään väärin, koska ruotsinkieliset nimet vanhastaan suomennettiin täällä. Månsit ja Maunot olisivat menneet sekaisin ja yhteydet jääneet oivaltamatta.
Minä tajusin myös, että Terholta saamani sukutaulu pohjautui osin Oivan tutkimuksiin.
Loppukesästä 2016 Oiva kutsui minut käymään kotonaan Savonlinnassa, ja minä pyysin Terhon mukaani. Oiva kertoi, että jäätyään 45-vuotiaana eläkkeelle Finnairilta hän oli alkanut tutkia Baggen sukua, koska oli luvannut tädilleen, että ottaisi selvää suvun aatelisesta menneisyydestä.
Oiva oli itse jo 85-vuotias, hänen näkönsä oli heikentynyt ja hän oli muutenkin heikossa kunnossa. Niinpä hän pyysi minua kirjoittamaan Baggen suvun vaiheista kirjan, ilmeisesti jonkinlaisen sukukirjan. En heti tarttunut täkyyn, vaan yritin sysätä urakkaa Terhon harteille, koska hän oli jo tehnyt Asikaisten sukukirjan.
Siperiaan joutuneen vänrikin tarina alkoi kuitenkin kummitella mielessäni, ja aloin kerätä tietoa aiheesta samoin kuin häntä edeltäneistä Baggeista. Niitä tietoja ajattelin käyttää vänrikin muistelmissa, joita hän vankeudessa laatisi.
Historiallinen romaani lähti pikku hiljaa hahmottumaan päässäni. Joitain yksityiskohtia raapustin jo paperille ja näpyttelin koneelle.
Samaan aikaan Terho perehtyi tarkemmin Oivan tutkimukseen. Hän tuli siihen tulokseen, että Oiva oli mielivaltaisesti yhdistellyt muutaman eri Bagge-suvun jäseniä eikä ollut juuri perehtynyt alkuperäisiin lähteisiin. Asiakirjojen mukaan vanhin tunnettu esi-isämme oli juuri Suuren Pohjan sodan aikainen Savon jalkaväkirykmentin vänrikki Johan Bagge. Johanin vaimo taas oli baltiansaksalaiseen aateliin kuuluva Catharina Helena von Vegesack, jonka isä oli ollut Savon jalkaväkirykmentin kapteeni.
Oiva piti sinnikkäästi kiinni väitteistään Bagge-suvun aatelisesta menneisyydestä. Suku Forumilla hän tuntui jopa saavan kannattajia, vaikka Terho laati Ritva Jurvasen ja Kaija Salmisen kanssa tutkimuksen Havaintoja 1600- ja 1700-lukujen Bagge-suvuista, joka ilmestyi Genos-lehden numerossa 4/2018. Keskustelu nettipalstalla kävi kiivaana.
Jos Terho oli oikeassa, kirjaidealtani putosi pohja. Pikemminkin tuntui, että sukututkimussopasta voisi kehittää oman romaaninsa. Ehkä dekkarin.
Historiallisen romaanin suunnitelma oli kuitenkin jo sen verran pitkällä, että olisi ollut sääli hylätä se. Päätin vielä vierailla Rantasalmella Jumikkalan kartanossa ja sen Bagge-museossa. Ehkä sieltä löytyisi jotakin, joka sysäisi kirjaa eteenpäin.
Onneksi vierailin, ja onneksi sain poikkeuksellisesti luvan yöpyä kartanossa. Museon näyttely ja ilmapiiri inspiroivat minua suuresti. Jäin yksin kartanoon pimeäksi elokuun yöksi. Ukkonen katkaisi sähköt lähitienoolta.
Kun keskiyöllä havahduin ullakolta kuuluvaan rapinaan ja kolahdukseen, epäilin siellä liikkuvan esi-isäni hengen, joka halusi tavata minut. Varustauduin taskulampulla ja kiipesin jyrkät natisevat portaat pölyiselle vintille.
Valokiilassa vilahti vain harmaa peltohiiri, mutta samasta hämähäkinverkkojen somistamasta nurkasta silmiini osui pieni ruskea puuarkku. Sen kanteen oli liimattu haalistunut konekirjoitettu osoitelappu: Kansallisarkistoon. Jostain syystä kirstu oli jäänyt toimittamatta perille.
Arkku ei ollut lukossa. Avasin kannen ja löysin vänrikki Johan Baggen sotavankeudesta lähettämät kirjeet sekä hänen ja Catharina von Vegesackin täyteen kirjoitetut nahkakantiset muistikirjat. Vanhoja koristeellisia käsialoja ja vanhaa koukeroista ruotsin ja saksan kieltä oli vaikea tulkita hauraista kirjeistä ja muistikirjojen kostuneilta sivuilta, joiden reunoja hiiret olivat nakertaneet, mutta tutkin tekstejä lumoutuneena. Esivanhempani puhuivat vuosisatojen takaa suoraan minulle.
Romaani lähti kulkemaan kuin siivillä. Helppoa sen tekeminen ei silti ollut.
Taustatyö vei muun toimen ohessa pari vuotta. Haalin koti- ja ulkomaisista antikvariaateista, kirjakaupoista ja kirjastoista noin 160 kirjaa, luin niitä ja kolusin nettiarkistoja ja Kansallisarkistoa. Vertailin löytämiäni kirjoituksia ja historiallisia asiakirjoja. Jos löytyi ristiriitoja, luotin Johaniin ja Catharinaan. He olivat sentään sukua. Miksi he minulle valehtelisivat?
Samaan aikaan kirjoitin ja julkaisin puolenkymmentä muuta kirjaa vuodessa ja tein niiden vaatimat taustatyöt.
Soturisuvusta kirjoitin ensin alun ja lopun, sitten tarkemman synopsiksen. Varsinainen kirja syntyi kahdesssa erässä ja vaati vielä aika lailla muokkausta ja hiomista. Luvut hakivat paikkaansa viimeiseen asti.
Kaikkiaan kirjan parissa vierähti kuutisen vuotta. Vaikka olen ennenkin tehnyt historiallisia romaaneja, Soturisukua oli jo taustatyön osalta kaikkein työläin. Tapahtumat ulottuvat 1500-luvulta 1700-luvulle, Lontoosta Siperiaan ja Prahasta Jäämeren rannalle. Henkilöitä en ala edes laskea. Sotaisina aikoina ruumiita tuli varmasti enemmän kuin kaikissa dekkareissani yhteensä.
Kirjan tekeminen on ollut upea kokemus, jonka mittaan olen saanut eläytyä Baggejen ja Vegesackien mukana monenlaisiin tianteisiin ja tunteisiin, laidasta laitaan. Kiinnyin päähenkilöihini niin, että tuntui ikävältä jättää heidät lopussa oman onnensa nojaan. Onneksi tiedän heidän jatkostaankin jotain.
Toivon, että lukijakin nauttii tästä matkasta halki vuosisatojen Catharinan ja Johanin sekä Johanin esi-isien seurassa.
Kirjan voi tilata täältä – ilman postikuluja!
