Helmikuussa 2003 sain mielenkiintoista sähköpostia. Olisinko houkuteltavissa kymmenen päivän reissulle Kataloniaan tekemään nuortenromaania neljän muun kirjailijan ja yhden kuvittajan kanssa? Kaikki kulut maksettaisiin.
Lupasin lähteä.
Seminaarin järjesti Kirjallisuutta yli rajojen -järjestö ja Suomessa sitä koordinoi FILI. Kirjailijat tulivat pieniltä kielialueilta. Yleensä Miguel Desclot kirjoittaa katalaaniksi, Menna Elfyn walesiksi eli kymriksi, Iva Prochásková tšekiksi, Gabriel Rosenstock iiriksi ja minä suomeksi. Markus Majaluoman kuvat toimivat kaikilla kielillä. Yhteinen työkielemme oli englanti, hieman saksalla avitettuna.
Huhtikuun alussa 2003 keräännyimme työskentelemään Farrera des Pallarsin kylään Pyreneiden rinteellä. Vanha koulutalo toimi verstaanamme. Olimme jo kartoittaneet kirjaa etukäteen sähköpostin välityksellä, ja jotkut meistä olivat jo kirjoittaneet yhden luvun siihen. Farrerassa keskustelimme ja toimitimme noita lukuja yhdessä, kirjoitimme vähän lisää ja suunnittelimme loput. Loppujen lopuksi jokainen kirjoitti kaksi lukua ja sai vapaat kädet muokata kirjasta oman versionsa omalle kielelleen.
Lluís ja Cesca pitivät meistä ruhtinaallisen hyvää huolta Farrera Arts Centerissä. Hiljainen kylä kaukana maailmasta hevosenkelloineen, vanhoine kellotorneineen ja kappeleineen sekä nuorine astronomeineen oli unohtumaton kokemus.
Sää vaihteli lumipyrystä auringonpaisteeseen. Enimmäkseen tihuutti. Me söimme hyvin, kävelimme vuoristossa ja puhuimme kieliä. Jotkut jopa lauloivat: Green grow the rushes, Täällä Pohjantähden alla ja niin pois päin.
Tutustuimme toisiimme ja isäntäväkeen, kuuntelimme tarinoita ja kerroimme omiamme. Isommat kansat ovat aivat sortaneet pienempiään, joten yhteinen nimittäjä oli helppo löytää.
Kolusimme paikallisia nähtävyyksiä, kuten lukemattomia pieniä vuoristokappeleita. Tapasimme vanhan Marçalin ja hänen Perico-muulinsa, joka ei sekään ollut enää nuori. Opettelimme juomaan viiniä oudosta pitkänokkaisesta lasikannusta. Kansainvälinen ilmapiiri oli niin tiivis, että kerran pari huomasin puhuvani Markuksen kanssa englantia, vaikkei muita ollut paikalla.
Suunnittelimme Andorran valloittamista vuorten yli, mutta lumipuvuista huolimatta se jäi toteuttamatta. Sen sijaan tulin kääntäneeksi Gabrielin haikuja suomeksi, ja Miquel käänsi niitä katalaaniksi. Me jopa luimme niitä toisille. Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa runoperformanssini, mutta lämmin muisto siitä jäi. Kuten koko Farreran keikasta.
Toimitustyö ei ollut helppo, kun piti saada viiden erilaisen kirjailijan tekstit toimimaan yhtenä teoksena, mutta olihan tuo mielenkiintoinen kokeilu. Minusta se kannatti tehdä, vaikken löytänytkään kustantajaa suomenkieliselle versiolle. Ehkä novellikokoelma olisi ollut helpompi saada toimimaan. Se käsittääkseni seuraavaksi tehtiinkin, muistaakseni Pohjoismaiden kesken. Sari Peltoniemi taisi osallistua siihen.
Farrera-kirjamme Anna ja Niko ilmestyi lopulta tšekiksi, iiriksi ja katalaaniksi. Irlannissa Markuksen kuvitus korvattiin sikäläisellä. Iva myös löysi tšekkikääntäjän ja -kustantajan parille Otto-kirjalleni. Yritin tehdä Ivalle vastapalveluksen, mutta huonolla menestyksellä. Gabrielin haikuista tekemäni käännöksetkään eivät kelvanneet Parnassoon.
Kataloniaa olen käyttänyt tapahtumapaikkana kahdessa kirjassa: ensimmäisessä historiallisessa rikosromaanissani Valkoinen hehku (2009) ja nuortendekkarissa Liekehtivän liskon arvoitus (2009). Niitä varten kävin Kataloniassa ja Barcelonassa uudestaan perheen kanssa.
Jos joskus vielä tulee eteen Farreran keikan kaltainen tilaisuus, en epäröi – vaikka yleensä suhtaudunkin epäluuloisesti porukoihin, jotka hyväksyvät joukkoonsa minunlaisiani ihmisiä.
