keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Kuinka Pikku enkeli syntyi

                          kansi: Jussi Kaakinen

Hyvä ystäväni JP Koskinen aloitti keväällä peräti 12-osaisen uuden dekkarisarjan Murhan vuosi. Koska se sijoittuu Hämeenlinnaan kuten minun Hämeenlinna Noir -sarjanikin, päätin suosiolla tehdä tilaa ja kehittää uuden sarjan muualle.
Ei vainenkaan. Näin siinä oikeasti kävi:

Syksyllä 2015 minun oli tarkoitus kirjoittaa uusi kirja Hämeenlinna Noir -sarjaan. Työnimenä oli Kalteriblues ja olin tehnyt taustatyöni, käynyt tutustumassa Hämeenlinnan vankilaan ja löytänyt mielestäni kylliksi materiaalia rikosromaaniin. Synopsiksen teko sujui vielä melko vaivattomasti, mutta kun aloin kirjoittaa, juttu eteni nihkeästi. Kulutin kolmeen lukuun pari viikkoa ja totesin, että tämä taisi nyt olla tässä. Henkilöt eivät halunneetkaan kertoa minulle tarinaansa. Ehkä olin kohdellut heitä liian huonosti edellisessä kirjassa.
Onneksi minulla oli valmiina varaidea. Useitakin, mutta uuden Elviira Noir -sarjan avaus tuntui niistä valmiimmalta. Olin muutama vuosi sitten kehitellyt eräälle tuottajalle tilaustyönä tv-sarjaideaa pienen rannikkokaupungin rikoskomisario Sundmanista tutkijaryhmineen, laatinut kuuden osan synopsiksen ja tehnyt käsikirjoituksenkin yhteen osaan. Sain silloin työstäni palkkion, mutta tuotantoon saakka sarja ei edennyt. Kirjaoikeudet jäivät minulle.
Tv-sarjaa oli tarkoitus kuvata Loviisassa, mutta jotta sain suuremman vapauden kehitellä tarinoita ja miljöitä, sijoitin kirjasarjan Elviiraan. Pikku enkelissä kerrotaan Elviiran synnystä näin:

– Tiedätte varmaan, että Elviira oli alkujaan Degerbyn kylä samannimisen kartanon mukaan?
– Tiedän. Ja kuningas Aadolf Fredrik perusti tänne 1700-luvulla linnoituksen ja kaupungin ja nimesi ne rakastajattarensa, hovineito Elvira Stenhammaren mukaan.
– Oletteko te koskaan miettinyt, millainen kaupungista olisi mahtanut tulla, jos kuningas olisikin nimennyt tämän kuningatar Loviisa Ulriikan mukaan?
– Ei kai nimi kaupunkia pahenna, Töltti sanoi ja lähti.
Mutta ajatus jäi vaivaamaan häntä.

Laadin kirjasynopsiksen tv-sarjan ensimmäisen ja kolmannen osan pohjalta ja tajusin, että minulla oli käsissäni trilogian aihio. Kirjoitin ensimmäisen romaanin, joka ilmestyy nyt syksyllä 2016 nimellä Pikku enkeli, ja laadin saman tien alustavan synopsiksen kahteen muuhunkin kirjaan. Ne aion kirjoittaa seuraavina dekkareinani.
Pikku enkelin esilukijana toimi tavallisten epäiltyjen lisäksi muuan rikosylikonstaapeli evp. Hän piti poliisihahmojani uskottavina ja tutun tuntuisina. Työyhteisöstä hänelle tuli mieleen eräs pieni rannikkokaupunki, jossa hän oli aikoinaan ollut tutkijana.

Kalterirockin alusta syntyi novelli Jutun loppu, joka ilmestyy 2016 Päivi Haanpään toimittamassa antologiassa Juuret. Uskon ja toivon, että novellista vielä jonain päivänä kasvaa romaani, kunhan Allu ja kumppanit ovat leppyneet.

Nyt odotan mielenkiinnolla, miten lukijat ottavat vastaan komisario Sundmanin ja hänen tutkijaryhmänsä. Syksyllä palaan Elviiraan tuttujen poliisien pariin ja alan kirjoittaa trilogian seuraavaa kirjaa, työnimeltään Pikisaari. Sen on tarkoitus ilmestyä syksyllä 2017.

Tässä vielä Pikku enkelin takakansiteksti:

Uuden kotimaisen dekkarisarjan avaus!

Pienen uusimaalaisen rannikkokaupungin syyskuinen rauha järkkyy, kun ojasta löytyy lukiolaistytön runneltu ruumis. Kuka on voinut tehdä pahaa pikku enkelille? Samana yönä kaupungin lehtitalossa nuori vartija on lentänyt toisesta kerroksesta pää edellä ala-aulan marmorilattiaan. Liittyvätkö tapaukset toisiinsa? 
Tutkintaa johtaa viisikymppinen rikoskomisario Sundman, jonka pieni mutta värikäs ryhmä kohtaa monenlaisia vastuksia ja vaikeuksia niin työssä kuin yksityiselämässäkin. Jäävätkö syylliset kiinni? Ovatko he oikeita syyllisiä? Mikä on kaiken takana?

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Kuinka YKSINÄISESSÄ PAIKASSA syntyi

Niin paljon on aiheita rikostarinaan. Ne pitää vain huomata ja poimia talteen muhimaan. Ajan mittaan niihin tarttuu kaikenlaista sälää, paikkoja ja henkilöitä ja muita yksityiskohtia, ja isona niistä ehkä kasvaa kirja.

Yhdestä ideasta voi syntyä monta erilaista lopputulosta. Tuorein esimerkki omalla kohdallani on pikkuidea syrjäisellä paikalla asuvasta yksinhuoltajanaisesta, joka saa vieraakseen rosvoja ja poliiseja pakenevan miehen. Se syntyi alun perin vuosia sitten, kun yhdistin lehtijutun arvokuljetusryöstön yrityksestä, pari muistikuvaa ihmisistä, jotka tapasin joskus nuoruudessani, ja Hämeenlinna Noir -sarjani rikosylikonstaapeli Nikkilän. Naisen nimesin Ruusuksi.

Kirjoitin idean muistiin koneelle työnimellä Syrjässä ja ajattelin tehdä siitä pitkän novellin, jos sopiva antologia tai muu tilaus osuisi kohdalle. Myös kuunnelmaa harkitsin. Idea oli jo ehdolla vuoden 2013 CrimeTime-antologiaan Keikka, mutta päädyin kuitenkin kirjoittamaan Mujus-tarinan Harmaa susi, jonka vaiheista kerron tuossa alla.

Saman vuoden lopulla kokosin materiaalia pimeiden juttujen kokoelmaani Hukkareissu. Löysin taas Syrjässä-idiksen ja se poiki muutaman sivun pikkutarinan Palju, jossa keskityin naisen tarinaan. Hänet nimesin Anneksi. Konna ja Nikkilä eivät mahtuneet mukaan.

Viime kesänä kollegani JP Koskinen julkaisi MeNaisissa jatkokertomuksen Helppoa rahaa. Siihen saakka olin aina kadehtinut naiskirjailijoita, jotka saivat kirjoittaa jatkiksia MeNaisiin. MeMiehet-lehteä kun ei ole olemassa.

Sitä paitsi JP:n tarina oli kunnon trilleri. Jotain sen tyylistä voisin hyvinkin osata kirjoittaa.

Aloin miettiä tilaisuuteen sopivaa ideaa. Ja kuten tavallista, minulla oli se valmiina varastossa: Syrjässä. Riittäisikö siinä aineksia jatkokertomukseksi? Kyllä riittäisi. 

Asetin myös itselleni ylimääräisen haasteen. Kun kerran kirjoitin naistenlehteen, koko tarina kerrottaisiin Ruusun näkökulmasta. Kaikki muut nähtäisiin hänen kauttaan.

Kehittelin tarinaideasta kahdeksan osan synopsiksen nimeltä Yksinäisessä paikassa, laadin lyhyen esittelytekstin ja lähetin sen loppukesästä toimitukseen. Ideani kelpasi, mutta jatkiksia oli jo varastossa ja tilauksessa. Asiaan pyydettiin palaamaan vuodenvaihteen jälkeen.

Kirjoitin välillä yhden dekkarin ja pari lastenkirjaa ja palasin asiaan. Sain allekirjoitettavakseni Sanoma Magazinesin kirjailija-avustajasopimuksen. 

Maalis-huhtikuussa kirjoitin jatkojännärin. Korjailin tekstin, luetin parilla luottolukijalla. Tarkistin vielä jaksojen pituudet ja lyhentelin muutamaa osaa. 

Yksinäisessä paikassa alkaa ilmestyä MeNaisissa heinäkuun puolivälissä. Minulla on tallessa pidempi versio, josta voin myöhemmin tehdä kirjan. Olen myös tarjonnut aihetta eräälle tutulle elokuvaohjaajalle.

Saa nähdä, mitä tästä vielä syntyy. 

lauantai 16. huhtikuuta 2016

VÄINÖ MUJUSEN SARJAKUVASEIKKAILU!

Albumi ilmestyy heinäkuussa 2016.



Harmaa susi -sarjakuvan synty

Tapani Bagge: Kirjailijan näkökulma

Joskus alle kouluikäisenä minulla oli harmaa muovinen sukellusvene, joka oli suosikkilelujani. Se esitti amerikkalaista atomisukellusvene Nautilusta. Kunhan opin lukemaan, Jules Vernen kirjoissa tuli vastaan kapteeni Nemon samanniminen alus.

Kolmetoistavuotiaana löysin kirjaston uutuushyllystä Lothar-Günther Buchheimin tosipohjaisen romaanijärkäleen Sukellusvene ja pari vuotta sen jälkeen Kalervo Kijasen historiateoksen Sukellushälytys. Luokkaretkellä Suomenlinnaan tutustuin Vesikkoon. Pieni alus teki valtavan vaikutuksen.

Myöhemmin olen haalinut käsiini ja lukenut tai katsonut kaikki mahdolliset sukellusveneaiheiset kirjat ja elokuvat. Buchheimin kirjan pohjalta tehty tv-sarja Sukellusvene U-96 on kestänyt aikaa hyvin. Myös Aapo Kukon sarjakuvatrilogia U-255:n sotataipaleesta tuli hankittua ja hyväksi havaittua.

Harmaan suden tarinan yhtenä lähtökohtana oli TK-mies, toimittaja Allan Törnuddin kuvaus Vesihiiden kesäisestä sotaretkestä vuonna 1941. Juttu löytyi jo Sukellushälytys-kirjasta ja jäi mieleen. Jack Londonin Merisusi tietysti vaikutti myös taustalla. Ensimmäisen synopsiksen aiheesta kirjoitin kymmenkunta vuotta sitten, jolloin tein piirtäjä Jari Rasin kanssa kaksi Kieltolain korkeajännitystä. Suunnitelmissa oli Sukellusvenekorkkarikin, mutta se jäi toteutumatta.

Myöhemmin kirjoitin synopsiksen pohjalta Mujus-novellin Harmaa susi. Nyt ympyrä on Aapon ansiosta sulkeutunut: sarjakuvasynopsiksestani tuli novellin kautta sarjakuva. Olen ylpeä tästä yhteistyöstä ja sen tuloksesta.

Albumin kannessa on teksti: Väinö Mujunen 1. Sen voi ottaa lupauksena tai uhkauksena, miten vain. 

Tämä ei jää tähän.









värisarjan kannet: Jussi Kaakinen


Aapo Kukko: Piirtäjän näkökulma

Suhteeni sarjakuviin on alkanut varhain. Vanhat Korkeajännitys-lehdet sekä Tex Willer tarjosivat nuorelle pojalle paljon virikkeitä omiin haparoiviin sarjakuvatarinoihin. 10–11 –vuotiaana tapahtui sitten lopullinen valaistuminen, kun Hugo Prattin Corto Maltese –teokset päätyivät hyppysiin. Niiden hienouksia ei vielä ymmärtänyt läheskään koko skaalassaan, mutta yhteen asiaan kiinnitti jo silloin huomiota: kuvat olivat esteettisiä, joskus rujojakin mutta aina täynnä tunnelmaa. Syntyi halu tehdä sarjakuvaa samanlaisella intensiviteetillä.

Nuoruudessa luetut jännittävät sarjakuvatarinat yhdistyivät kirjaklassikoihin, kuten Papilloniin, Sotamies Svejkiin sekä Jack Londonin tuotantoon. 

Ensimmäinen oma sarjakuvateokseni julkaistiin 2008. U-255 Sukellus pohjoisessa I –tarinasta piti tulla alun perin 30-sivuinen lehti, mutta projekti venyi yli 300-sivuiseksi trilogiaksi. 2012 valmistui Mikko Mustasaaren kanssa tehty lännenalbumi Aave Stream Cityssä. Miljöön vaihdos oli mukavaa vaihtelua, koska vedenalaiset tunnelmat pitivät otteensa useamman vuoden ajan.

Olen tutustunut Tapani Baggen tuotantoon aluksi sarjakuvien kautta. Hänen ja Jari Rasin toteuttamat Kieltolain Korkeajännitykset tuli luettua suuren mielenkiinnon vallassa. Iän myötä Baggen kirjallinen tuotanto on tullut myös enemmän tutuksi. Piirtäjän näkökulmasta on ilo lukea hyvin soljuvaa, vaivattomasti etenevää tekstiä. Se tuo mieleen kuvia ja tilanteita, jolloin kuvitustyön aloittaminen ei tuota vaikeuksia. Kaikki lähtee hyvästä pohjatekstistä ja sellainen on Baggen Harmaa susi.

Työn hedelmä on nyt valmis ja olo on huojentunut. Erityisen iloinen olen siitä, että sain tehdä tämän projektin Tapanin kanssa. Sain tehdä työtä ammattilaisen kanssa ja samalla palata sukellusveneiden pariin.

Albumin kannessa esiintyvä numero 1 viittaa yhteistyön jatkuvuuteen. Odotan innolla hetkeä, jolloin pääsen jälleen palaamaan Väinö Mujusen seikkailujen pariin.

Kiitokset Tapanille sekä Arktisen Banaanin väelle! Me palaamme pian taas asiaan, Väiski!





perjantai 12. helmikuuta 2016

Miksi murhaopas?


Syksyllä ilmestyy dekkarin tekemisen oppikirjani Se murhaa joka osaa. Tässä kirjan esipuhe:
Kun 12-vuotiaana kirjoitin ensimmäisen kirjani, joka tosin julkaistiin vain jatkokertomuksena Keski-Uusimaassa, sain Niilo-sedältäni Matti Kuusen kirjan Miten opin kirjoittamaan paremmin. Setäni, osuvalta runoilijanimeltään ”Sattumien Sakari”, oli hankkinut sen Kiljavalla pidettyä kirjoittajakurssia varten.

Tämä on sadas julkaistu kirjani. Rikosromaaneita tai -novellikokoelmia olen tehnyt parikymmentä, lisäksi lasten- ja nuortendekkareita ja paljon muuta. 

Vuosien varrella on tullut luettua kirjoittajaopas poikineen. Suurin osa englanniksi, koska meikäläinen tarjonta oli pitkään aika olematonta. Olen saanut niistä oppia, varsinkin alkuun, mutta monesti myös väitellyt niiden kanssa tai kironnut niiden typeryyttä.

Varsinaisen kirjoittajakouluni kävin 1980-luvulla Seppo Tuiskun vetämässä Jerry Cotton -akatemiassa. Vuonna 1987 pistäydyin Oriveden opistolla Suomen ensimmäisellä dekkarikurssilla. 1990-luvulla kävin Ylen käsikirjoittajakurssin ja muutamia muitakin elokuva- ja tv-käsikirjoittamisen kursseja, yhden näytelmäkurssinkin. 

2000-luvulla minua pyydettiin opettamaan kirjoittajia, ensin Turun kristillisen opiston ammattikirjoittajakurssille ja sitten Orivedelle. Olen vetänyt Oriveden suvessa viikon mittaista dekkaripajaa vuodesta 2004 lähtien. Lyhyempiä pajoja olen pitänyt pitkin poikin maata – Helsingistä Kemiin, Porista Ruokolahdelle.

Olen huomannut, että aloittelevat dekkarintekijät painivat aivan samojen ongelmien kanssa kuin muutkin kirjoittajat. Dekkarissa tarinan ja taustatyön osuus usein korostuu, mutta yhtä tärkeää on henkilöiden kehittely ja varsinainen ilmaisu.

Dekkaripajoissa on keskitytty lähinnä novellin tekemiseen, koska harva ehtii viikossakaan kirjoittaa romaania. Novelli on hyvä tapa harjoitella. Toisaalta se on myös oma muotonsa, jolla on tiiviytensä vuoksi osin eri vaatimukset kuin romaanilla. 

Jotkut oppilaat ovat käyttäneet dekkaripajaani rikosromaanikäsikirjoituksen alulle panemiseen tai kehittämiseen. Jotkut ovat jopa löytäneet kirjalleen kustantajan. Pajasta huolimatta vai pajan ansiosta, sitä en tiedä.

Tässä kirjassa käsitellään sekä rikosromaania että -novellia. Pääpaino on kuitenkin romaanissa, koska rikosnovelleilla ei nykyään ole hirveästi julkaisukanavia.

Pajoissa on huomattu, että murhien ja muiden rikosten suunnittelu porukalla on yllättävän hauskaa puuhaa. Voin vakuuttaa, että se on sitä myös omin päin. Mutta kuten mikä tahansa harrastus tai ammatti, dekkarin tekeminen on hauskempaa jos sen osaa. Siksi tein tämän oppaan.

tiistai 19. tammikuuta 2016

KIRJAHAASTE

Facebookissa kiertää kirjahaaste, jonka minäkin sain. Keräsin vastaukseni myös tähän blogiin siltä varalta, että jotakuta kiinnostaa.

Viisi kirjaa viiden päivän aikana.
1. päivänä kirja, jota luet nyt
2. päivänä kirja, jota rakastit lapsena
3. päivänä kirja, joka jäi kesken
4. päivänä kirja, joka teki suuren vaikutuksen
5. päivänä kirja, johon palaat aina uudelleen




1. Nyt luen Arvi Korhosen kirjaa Eerikki Antinpoika. Ei mikään valtava lukuelämys, mutta paljon mielenkiintoista tietoa. Antaa hyvän kuvan 1600-luvun valtion ja sotakoneiston toiminnasta nousukkaan näkökulmasta. 

Historiantutkija Olli Bäckström on arvioinut kirjan pätevästi blogissaan:

OLLI-B.BLOGSPOT.COM









2. päivänä kirja, jota rakastit lapsena

Kun ekan luokan syksyllä opin lukemaan, aloin käydä läpi kirjaston lastenhyllyä A:sta alkaen. Ensimmäisenä vastaan tulivat Aapeli, Aarteiden kirja ja Andersenin kootut sadut ja tarinat. Niissä vierähtikin hetki. Aapelilla oli kaksi Vinski-kirjaa, Aarteiden kirjoja oli kymmenen ja Andersenin koottuja kolme paksua, pienellä präntättyä opusta. Kaikista niistä tykkäsin kovasti.

Erityisen suuren vaikutuksen tekivät Aarteiden kirjan tietopuoliset osat, varsinkin kasi eli Keksintöjä ja löytöretkiä. Sen luettueni halusin heti tehdä suuren keksinnön tai lähteä löytöretkelle. Kun se ei onnistunut, kirjoitin luokkalehteen jutun luokan poikien retkestä Pohjoisnavalle. Voi olla että käytiin Etelänavallakin saman tien.

Nyt vasta tajusin, että Aarteiden kirjat olivat alun perin ruotsalaisia ja ne oli suomeksi toimittanut Kirsi Kunnas – paitsi ensimmäisen Martti Haavio.

Kolmas päivä: Kirja joka jäi kesken.

Niitä on paljon. Kun täytin kolmekymmentä, tajusin etten elä ikuisesti enkä ehdi lukea kaikkia maailman kirjoja. Annoin itselleni luvan jättää kirja kesken.

En kuitenkaan halua nimetä yhtään kirjaa. Kirjalle voisi tulla paha mieli.

Kirjahaasteen neljäs päivä: Kirja joka teki suuren vaikutuksen.

Olin noin kymmenvuotias, kun mummolassa Juvalla sain Niilo-sedältä käteeni Raymond Chandlerin romaanin Nainen järvessä. Luin pian sen, sitten kaikki suomeksi saatavilla olevat Chandlerit ja jatkoin Hammettiin, Ross Macdonaldiin ja muihin kovaksikeitetyn linjan mestareihin.

Tästä se alkoi.











Kirjahaasteen viides päivä: Kirja johon aina palaan.


Gogolin Pietarilaisnovellit on tullut luettua aika moneen kertaan, niitä on nähty teatteri-, elokuva- ja sarjakuvaversioina. Ja koska tahansa voi taas ottaa kirjan hyllystä ja uppoutua uudestaan maailmaan, jossa nenä lähtee omille teilleen, päällystakki voi merkitä koko elämää ja Algerian beyn nenän alla kasvaa käpy. 

Se maailma on täällä.

maanantai 21. joulukuuta 2015

PAHOLAISEN SOTA



Olin jo ehtinyt unohtaa Isonvihan – siitä on sentään kolmisensataa vuotta – mutta sitten Teemu Keskisarjan tähdittämä tv-sarja Pimeä historia nosti sen esiin ensimmäisessä osassaan. Piti oikein perehtyä aiheeseen. Onneksi Kustaa H. J. Vilkuna on tehnyt aiheesta parikin hyvää kirjaa, Viha (2005) ja Paholaisen sota (2006).

Isoviha-nimitystä käytetään Suuren Pohjan sodan aikaisesta venäläismiehityksestä Suomessa 1713-1721. Aikoinaan puhuttiin paholaisen sodasta, koska papit julistivat saarnastuolista, että ryssä oli vainolainen, saatanan kätyri. Aika saatanallisesti miehitysjoukot käyttäytyivätkin: ryöväsivät, raiskasivat, kiduttivat, tappoivat ja veivät orjiksi.


Albert Edelfelt: Isoviha.

Ilman Isoavihaa minäkin olisin voinut jäädä syntymättä. 
 
Ruotsalaisen sotilassuvun vesa, rumpalipoikana aloittanut ja 50-vuotisen sotilasuran tehnyt Peter Larsinpoika Bagge toimi vanhoilla päivillään konstaapelina eli tykistön aliupseerina Narvassa 1600-luvun lopulla. Sitten Venäjä valloitti Narvan. Peter kuoli Varsovan valloituksessa 1705, ja Peterin poika Johan päätyi Savon jalkaväkirykmenttiin, jossa palveli lopulta vänrikkinä. 

Suuren Pohjan sodan aikana Johan Bagge tapasi Rantasalmella Lankilan kartanoa isännöivän liivinmaalaisen esimiehensä, kapteeni Conrad von Vegesackin, Catharina-tyttären ja meni hänen kanssaan naimisiin 1709. Seuraavana vuonna Pietari Suuri miehitti Viipurin ja Johan joutui sotavangiksi Uralin juurelle Tobolskiin. Hän pääsi palaamaan Suomeen vasta 1717. Sotilasura oli ohi.

Savon Bagget ovat kaikki Johanin ja Catharinan jälkeläisiä. Heidän poikansa Anders toimi jonkin aikaa seppänä, mutta asettui sitten isännäksi isänsä virkatilalle Tiemassaloon vaimonsa Kaisa Törröttären kanssa. Suku alkoi savolaistua ja talonpoikaistua. 
   
Isoisäni Anders Werner Bagge syntyi 1892 Juvalla. Hänen lapsuudessaan perheessä puhuttiin vielä joskus ruotsia vieraiden kanssa. Auvilan kylänväen kesken ukkini oli ”Pakin Vernerj”. Pienviljelijä ja metsätyömies. Sotilassuvun veri veti sen verran, että Werner osallistui sisällissotaan valkoisten puolella ja kävi seuraavana vuonna Aunusta vapauttamassa. Sitten hän ripusti kiväärin naulaan tuvan seinälle.

Rantasalmella on ollut kaksikin Baggen omistamaa kartanoa, Lankila ja Jumikkala. En ole koskaan käynyt niissä. Lankilan omistava sukuhaara on suomalaistanut nimensä Kahimoksi, Jumikkalan omistaja kuoli vailla perijää. Siellä toimii nykyään pitopalvelu.
 
Niin katoo mainen kunnia.