lauantai 29. maaliskuuta 2014

KOHTALONA KERAVA, osa 2


Keravalta voi lähteä, mutta sitä ei voi jättää.
Kerava on kohtalo.



Aleksi

Aleksin kotitalo oli aukion laidalla asemaa vastapäätä. Se oli rapattu kivitalo, vispikerman värinen. Alakerrassa oli apteekki ja pankki ja Luhtasaaren parturi ja talkkarin asunto, jossa Aleksi ja pikkuveli Ari ja isä ja äiti asuivat. Yläkerrassa asui muutakin väkeä, aikuisia kaikki. Isä oli talkkari. Äiti siivosi pankkia ja rappuja, ja Aleksikin oli monta kertaa pannut rapun oven yöksi lukkoon ja sytyttänyt ulkovalot. 
Isä ajoi auton taksiaseman vierestä tallin ajoluiskan eteen, morjesti kopissa värjötteleviä taksimiehiä ja avasi tallin ovet. Auto oli vanha Saab, kaksitahtinen. Se tarkoitti sitä, että autoon piti tankata kaksitahtisbensaa ja se paukahteli toisinaan sen jälkeen, kun se oli jo sammutettu. Nytkin pamahti kuin uudenvuodenyönä.

Kun Korhosissa olin muistellut nuoruuttani, Aleksi-kirjoissa käytin lapsuusmuistojani Keravan Asemanaukion tuntumasta. Aleksin merirosvokesän (1995) alussa Aleksi palaa juuri kotiin silmäleikkauksesta. Minunkin toista silmääni oli oikaistu leikkauksella, tosin jo kuusivuotiaana, ennen kouluunmenoa. Aleksi on kahdeksanvuotias. Merirosvokesän nimi tuli siitä, että leikkauksen jälkeen täytyy pitkään pitää silmälappua. Aleksi myös etsii kavereineen merirosvoaarretta sekä Harja-Hyvösen kenkälaatikosta varastettuja rahoja.
Mukana on monia oikeita tapahtumia ja ihmisiä lievästi väritettyinä tai muunneltuina. Muistiani virkistin lukemalla Kerava-seuran Kotikaupunkini Kerava -historiikkeja ja kyselemällä vanhemmiltani.


Aleksin intiaanisyksyä (1996) varten kävin oikein Keravan kirjaston varastossa lukemassa 60-luvun Keski-Uusimaita. Lehdistä löytyi Herkun talossa piilotelleen vankikarkurin tarina, joka oikeasti oli tapahtunut jo 1964. Me muutimme Metsolantieltä keskustaan vasta kolme vuotta myöhemmin.

Jalkakäytävän lankut kopisivat Aleksin ja Joken tennarien alla, kun he juoksivat postitalon sivua ylös asemansillalle. Sade vihmoi siltaa varovasti, kuin olisi epäillyt, ettei se kestäisi kovin rankkaa vedentuloa. Pojat pysähtyivät keskelle siltaa katsomaan pikajunaa, joka jonka veturi hinasi piipppunsa varasssa valkoista savuvanaa Helsingistä päin. Asetin näytti keltaista. Ukko-Pekan keula kasvoi kovalla tohinalla ja sukelsi sillan alle.
Pojat antoivat Lähilinjan sinivalkoisen auton kääntyä edestään asema-aukiolle ja säntäsivät sillan toiselle laidalle. Juna jylisti heidän altaan savun keskellä pohjoiseen yhtenä mustan ja ruskean sekamelskana, mitä nyt ikkunoista heijastui punakeltalehtisiä vaahteroita ja vaaleansininen postitalo ja tummanharmaa taivas. Radan toisella puolella sahan lautatapulit kyyristelivät peltikatostensa suojassa.
– Uskaltaisitko hypätä tästä junan katolle? Jokke huusi Aleksin korvaan kädet torvena. 

Aleksin intiaanisyksy pääsi peräti Topelius-palkintoehdokkaaksi. Voiton vei sillä kertaa konkari Jukka Parkkinen.



Aleksin avaruustalvi (1997) jäi sarjan viimeiseksi, vaikka minulla oli jo suunnitelma Kummituskeväästäkin. Tein välillä muita hommia ja yksi vuosi jäi väliin. Kustantajan mielestä tauko olisi ollut liian pitkä. 
Pian vaihdoinkin kustantajaa.

Ilta kului aivan liian hitaasti. Neljältä tehtaan pilli huusi isän töistä kotiin, ja kohta sen jälkeen eno lähti Kytömaalle yövuoroon vahtimaan nuorisokonnia. Aleksin perhe lähti torin taakse yleiseen saunaan. Heillä oli kyllä perhesauna, Ahosen täti antoi luukulta pukuhuoneen avaimen ja isä maksoi. Saunan jälkeen Aleksi kävi sopimassa Joken kanssa, että yöllä katsottaisiin kaukoputkella Rahkosen ukkoa kuusta. Sitten vain odoteltiin.
Telkkarista ei tullut mitään kunnollista. Yläkerran Outi oli lähtenyt isänsä ja äitinsä kanssa Mikkeliin sukulaisiin, eikä Aleksi muutenkaan välittänyt koko likasta. Hän luki Ihmeellisen tähden, jonka oli ostanut viikkorahoillaan aseman kioskilta, ja varmistui siitä että hänestä tulisi isona toimittaja, samanlainen kuin Tintti joka aina vain seikkaili kaverien kanssa eikä ikinä mennyt naimisiin.
Äiti paistoi pullia, isä katseli Afrikan villieläimiä ja pyöritteli tyhjää piippua kädessään. Isä oli tupakkalakossa, kun piipputupakan hinta oli noussut, mutta piipun hypistelemisestä tuli kuulemma turvallinen olo.




Urho

Urhosta olen tähän mennessä kirjoittanut seitsemän kirjaa. Kaljun, silmälasipäisen ja kaikkitietävän pikkupojan esikuvana oli paitsi Urho Kekkonen, myös koulukaverini Antti, joka oli professorin poika kuten Urhokin ja asui Keravan Jokivarressa samanlaisessa talossa. Tämä kuvaus on kirjasta Urho ja asemapäällikön aave (2006):

Iltapäivää hämärsi tihkusade. Se ei näyttänyt paljon miltään, mutta parin kilometrin jälkeen minä, Jere ja Urho olimme jo läpimärkiä. Me ylitimme joen maantiesiltaa pitkin ja käännyimme oikeaan hiekkatielle kohti Urhon kotia. Vasemmalla kohosi metsäinen rinne, oikkealla virtasi rantalepikön takana joki ja sen takana häämötti musta kynnöspelto. Varisparvi laahautui raakkuen maiseman yli.
Urhon kotitalo oli iso vanha hailakansininen puuhuvila, joka toi mieleen ränsistyneen kummituskartanon. Minun tietääkseni siellä kuitenkin kummittelivat vain Urho ja hänen isänsä ja äitinsä.
Kun kiipesimme mutkaista, mustuneiden lehtien liukastamaa pihatietä, minusta näytti siltä kuin huvila olisi kallistunut entistä jyrkemmin alarinteeseen päin.
– Äiti on ennustanut, että jos ensi talvena tulee kunnolla lunta katolle, talo joko romhtaa tai syöksyy rinnettä pitkin jokeen. 




Tuhlaajafaija

Nuortenromaanissa Tuhlaajafaija (2003) palasin 70-luvun lopun Keravalle. En tosin enää omaan nuoruuteeni. Viisitoistavuotias Jone on jo selvittänyt peruskoulun, mutta joutuu vielä kovempaan kouluun:

Seurasin faijaa halki öisen Keravan. Kirjaston kello oli puoli kolme ja varmaan ajassakin. Keskusta oli hiljainen, tiistai-iltana. Kruisailijat olivat jo nukkumassa. Spurgut mekastivat Yhdyspankin takana Aurinkomäellä. Tappelivat kai penkkipaikoista. Mustamaija seisoi kävelykadun aukiolla, avoimesta ikkunasta kuului yöradion hittiparaatin humppa.
Me kiersimme postin parkkipaikan kautta, koska sinne kytät eivät nähneet, ja pyyhkäisimme toisen tornitalon ekaan kerrokseen pysähtyneen työmaan poikki. Kun hyökkäsimme Sokoksen kulmalta alikulkuun, kysyin faijalta taas, mihin me olimme menossa.
– Mä opetan sulle kunnon ammatin, faija sanoi. – Sitä paitsi sä oot alaikänen, sä et joudu istumaan vaikka jäisit kiinni. Jos mä jään, mulle pamahtaa sellanen kakku, että mä jään kiven sisällä eläkkeelle.


Seuraavissa osissa: Häkkisen veljekset, Onni Syrjänen, Jarkka Nurminen ja Allu Nygren; Mujunen ja Olavi Kontio!

torstai 20. maaliskuuta 2014

KOHTALONA KERAVA, osa 1



”Runoilijalla pitää olla paikallistuntemusta, ilman sitä hänen on mahdotonta kirjoittaa mitään.” 
Noin kirjoitti Markku Kaskela runoilija Ilpo Tiihosesta kertovassa jutussaan tuoreessa Jano-lehdessä.
Sama pätee kehen tahansa kirjailijaan. Kun tapahtumat istuttaa oikeisiin paikkoihin, jotka tuntee ja joihin on jonkinlainen tunneside, ne ovat heti paljon uskottavampia ja koskettavampia. Sillä ei sitten enää ole niin suurta väliä, onko lukijalla suoraa yhteyttä paikkoihin. Minäkin luin aikoinaan sujuvasti Huckleberry Finniä ja sijoitin tapahtumat mielessäni vähän isonnetulle Keravanjoelle.
Ilpo Tiihosta ja minua yhdistää myös Kerava. 1960-luvun lopulla asuimme Asemanaukion päässä toisistamme, Ilpo Postitalossa ja minä Apteekintalossa, mutta emme tunteneet toisiamme. Ikäeroa oli kaksitoista vuotta, pikkupojan ja nuorukaisen ero. Silloin se tuntui.
Asuin Keravalla melkein kolmikymppiseksi. Se on jättänyt jälkensä. Nykyään minut tunnetaan lähinnä Hämeenlinnan kuvaajana, mutta aika paljon on kirjoissani mukana myös Keravaa ja keravalaisia. 
Keravalta voi lähteä, mutta sitä ei voi jättää.
Kerava on kohtalo.

Gubbe ja kumppanit

– Vauhtia masiinaan, pojat, ne menee jo tuolla! valistin toisia.
Kun saavuimme pihalle, ehdimme juuri nähdä, kun konnat kääntyivät Rajamäentielle.
Lähdimme perään. Seuraavana konnat kääntyivät Eskontielle, sitten Topiaantielle js viimeiseksi Harrintielle (tässä kohdassa Kurre röyhisti rintaansa). Me roikuimme koko ajan perässä.

Ensimmäinen julkaistu juttuni oli tämä 33-sivuinen seikkailukirja, jonka kirjoitin 12-vuotiaana äidinkielenopettajani Matti Kortelaisen yllytyksestä. Se julkaistiin viidessä osassa Keski-Uusimaan nuortenpalstalla 1975. Tarinassa minä eli Gubbe ja kaverini Kurre ja Lintti etsimme kätkettyä ryöstösaalista ja otamme kiinni muutaman poliisien etsimän konnan.
Keravalaisia katuja mainitaan nimeltä (Karrintien olen tosin muuttanut Harrintieksi), mutta muuten ympäristökuvausta ei oikeastaan ole. Tai muutakaan kuvausta. Teksti voisi tietysti toimia pelkän toiminnan ja dialogin varassa, jos se olisi sujuvampaa. Ikävä kyllä minäkertoja pysähtyy turhan usein vääntämään väkisin vitsejä, jotka eivät naurata. 
Dialogissa on sentään jo hetkittäin oikeaa otetta, toiminta on rämäpäistä ja päätöntä ja konnissa on erikoisia tyyppejä. Loppuratkaisua, jossa etsinnän kohde osoittautuu arvottomaksi, olen myöhemmin käyttänyt monta kertaa.




























Korhonen

Koulu oli asfalttipihan toisella puolella, pyöreämuotoisen alumiinipatsashirviön takana. Talo oli rakennettu 70-luvulla ja näyttikin siltä: sinistä peltiä, punaiset ikkunanpuitteet ja valkoista betonia. Jälkeenpäin oli tehty laajennusosa samaan tyyliin.
Kirjasto kentän toisella laidalla oli muuten samantyylinen, mutta peltikin oli punaista. Kentän päässä, Keskikadun takana, oli kolme karmeanharmaata 15-kerroksista tornitaloa. Happosen mukaan niissä sai aina taistella asukkaiden kanssa hissistä, vaikka hissejä oli kaksi. Kentän toisessa päässä oli Paasikiven pronssipää ison järkäleen laella, juoppojen suosima tekolampi ja vähän puistoa – ainakin vielä toistaiseksi.
Siinä maisema. Faija väitti, että sen nuoruudessa Kerava oli vielä kiva pikkukaupunki, mutta nykyään siellä asuttiin vain siksi, että sieltä pääsi äkkiä junalla Helsinkiin. Voi olla tottakin. Minä olin asunut nyky-Keravalla koko ikäni, niin etten osannut kuvitella parempaakaan. 

Korhonen ja kadonnut faija (1993) oli ensimmäinen omalla nimelläni julkaistu oikean kustantajan kustantama kirja. Kun kirjoitin sitä, olin jo muuttanut Hämeenlinnaan, mutta tunsin Keravan vielä paremmin. Nuortenjännärin päähenkilö Korhonen on kesätöissä postissa, hänen isänsä on kaatopaikanvartijana ja kaverinsa kaupungilla puistotöissä. Kaikkia niitä hommia olin ehtinyt kokeilla ennen ammattikirjoittajaksi päätymistä. Seikkailuun livahti mukaan paljon omia kokemuksia ja tuntoja sekä lievästi muunneltuja oikeita henkilöitä, samoin kuin toiseen Korhos-kirjaan Korhonen ja kuoleman haju (1995).
    Myöhemmistä Onni Syrjäs -tarinoista tuttu moottoripyöräilevä rikosylikonstaapeli Lähdes on jo mukana kummassakin Korhosessa. Jälkimmäisessä kirjassa keikkailevat myös Häkkisen konnaveljekset, joista tein samoihin aikoihin radiosarjan Kovan onnen viikko, sekä Tinatuopin ovimies Ape.
Kovapintainen vakuutusetsivä Kovanen pyörii kummankin kirjan kuvioissa sekoittamassa pakkaa. Ehkä hän on sukua samannimiselle amerikansuomalaiselle gangsterille, joka on seikkaillut novellissani ”Ammattimies” ja kahdessa Kieltolain Korkeajännityksessä.
Kuoleman hajussa Korhonen on töissä antikvariaatissa, kuten minäkin olin ollut:

Yhden maissa olin heitellyt sarjikset hyllyyn. Sen kunniaksi hain takahuoneesta mukillisen kahvia, poltin siinä kieleni ja istuuduin miettimään.
Kodinkoneliikkeen väki kantoi jo mainostauluja sisään. Katselin aution kävelykadun pikkuhiljaa piteneviä varjoja, kuuntelin pikajunan vihellystä aseman kohdalla ja pohjoiseen loittonevaa jylyä ja sen jälkeistä hiljaisuutta. Kävelykadun istutuksista uhosi jo vahva loppukesän löyhkä, kesän kuoleman haju. Koulu alkaisi taas, viimeinen vuosi lukiota. Mitä sen jälkeen? Ei aavistustakaan. Tiesin vain, että olin saanut tarpeekseni opiskelusta. Luin kyllä mielelläni paljon kaikenlaista ja painon mieleeni paljon turhanpäiväistä tietoa, mutta en halunnut enää päntätä päähäni vuosilukuja ja nimiä ja kaavoja vain siksi, että saisin arvosanan, josta minulla olisi yhtä paljon hyötyä kuin papukaijamerkistä otsassa.
Eikö joku joskus sanonut, ettei päämäärällä ole väliä, kunhan vain pysyy liikkeellä? Mitä järkeä on suunnitella mitään, kun kaikki on kuitenkin pelkkää sattuman kauppaa? Pääasia että viihtyy.

Seuraavissa osissa: Aleksi, Urho ja Tuhlaajafaija; Häkkisen veljekset, Onni Syrjänen, Jarkka Nurminen ja Allu Nygren!