Nokoset – uhka vai mahdollisuus?

Mummolassa Juvalla mentiin aina ruoan jälkeen ettonelle, niin aikuiset kuin lapsetkin. Teini-iässä kapinoin toisinaan sitä vastaan ja lähdin kävelylle, mutta aika usein minäkin menin pitkäkseni lukemaan jotakin kirjaa, ja hetken päästä silmäluomet alkoivat painaa.

Kotona Keravalla isä tuli ruokatunnilla syömään meidän kanssamme ja meni sen jälkeen sohvalle nokkaunille. Joskus pienenä sain kävellä silloin hänen selällään, mikä kai vastasi hierontaa.

Koulukirjoja lukiessa nukahtelin vähän väliä, jos olin pitkälläni. Pärjäsin silti kokeissa ihan kohtalaisesti, koska vähänkin kiinnostavat asiat jäivät mieleeni kertalukemalla ja koska osasin kirjoittaa. Muuta kirjallisuutta lukiessa nukahtaminen ei uhannut läheskään niin helposti.

Oppitunneilla nukuin paljon. Takapulpetin suojassa se oli helppoa, eturivissä haasteellisempaa. Erään kaverin esimerkistä opin, että kuorsaamista kannatti välttää. Jotkut opettajat vaikeuttivat nukkumista huudahtelemalla, heittelemällä liituja tai taulusientä, jotkut jopa pitämällä mielenkiintoisia tunteja.

Ajokortin onnistuin hankkimaan, mutta ajaessa kävin usein vaarallisen lähellä nukahtamista. Lopulta katsoin parhaaksi tyytyä passiiviseen autoiluun. 

Armeijassa opin nukahtamaan milloin vain ja missä vain. Nukuin seisaallani rivissä räntäsateessa, metsätiellä hytkyvän kuorma-auton lavalla, liikkuvan ja pysähtelevän junan tavaravaunussa, vartiossa kivääri olalla ja jopa sissiteltan kipinävahdissa. Kaikki tämä oli hyvää harjoitusta sekalaista työuraani varten. Sen varrella pääsin torkkumaan kaatopaikan ja lampputehtaan vartiokopissa sekä antikvariaattien ja levykaupan tiskin takana. Ehdottelin divarien takahuoneeseen sohvaa, mutta sille ei koskaan ollut tilaa.   

Postinjaossa ei juuri tullut tilaisuutta nokosille, mutta kun kierroksen jälkeen pääsin kotiin ja sain syötyä, sohva kutsui.

ZZZZZZ…

Anteeksi, kävin välillä unosilla. Jatketaan:

Kun aloittelin ammattikirjoittajan uraani, asuin vielä kotona ja äiti oli perhepäivähoitaja. Puolenpäivän aikaan hoitolapset valtasivat työhuoneeni ja rupesivat päiväunille. Minä lähdin joko kaupungille kävelemään – tai olohuoneen sohvalle pitkälleni lukemaan. Senhän tietää, mitä siitä seurasi. Nokoset.

Kun sitten sain ensimmäisen oman kämppäni, otin tavoikseni kuunnella aamulla ensitöikseni vaaka-asennossa jonkin tunnelmaan sopivan levypuolen. Yleensä nukahdin toisen kappaleen aikana. Kun neula rapsahti levyn lopussa ilmaan, heräsin virkeänä kirjoittamaan ja olin jo virittäytynyt päivän tekstiin.

Myöhemmin olen usein ottanut varttitunnin nokoset, kun oikein on ramaissut. Se virkistää kummasti. Viime aikoina olen taas alkanut ottaa kirjan mukaan sänkyyn. Se voi olla kuinka mielenkiintoinen tahansa, mutta kun ikkuna on auki ja peiton alla lämmin, uni alkaa painaa päälle niin että hyvä kun saan luvun taisteltua loppuun.

Yleensä en päivällä näe unia. Öisiä uniakaan harvoin muistan enää aamulla. Mutta joskus alitajunta ratkaisee jonkin tarinaongelman niin, että herätessäni tiedän heti, miten se pitää tehdä. Joskus näitä tai ihan uusiakin oivalluksia tulee siinä vaiheessa, kun olen vasta vaipumassa uneen. Yleensä luotan siihen, että jos idea on hyvä, se pysyy kyllä mielessä, mutta aina en malta. Silloin pitää kiskoa itsensä ylös sängystä, raahautua työhuoneeseen ja tehdä kuulakärkikynällä muistiinpano kierrevihkoon. Siitä se sitten aamulla löytyy, kun tulen töihin.

Aina nämä oivallukset eivät ole niin maailmaa mullistavia kuin miltä muistiinpanohetkellä tuntuu. Mutta joskus torkkuvakin kana löytää jyvän.

Nuoruudensankarini Pekka Lipponen nimitti joskus näkäräisiä eli ryyppyjä nokosiksi. Niiden virkistävä vaikutus on kuitenkin vain hetkellinen, kun taas oikeat nokkaunet friskaavat pitkäksi aikaa ja saattavat hyvässä lykyssä jopa lykätä sitä lopullista syvää unta. 

Suosittelen.