30

Tänä keväänä tulee täyteen 30 vuotta siitä, kun jäin postista pois ja aloin valehdella työkseni. En ole pyrkinyt takaisin eikä postistakaan ole soiteltu perään, joten ilmeisesti olemme molemmat olleet tyytyväisiä ratkaisuuni.

Valehtelemistahan kirjojen, novellien ja muiden tarinoiden kirjoittaminen on. Siinäkin mielessä, että mukana on hyvä olla siteeksi totta. Kun yksityiskohdat pitävät kutinsa, kokonaisuuden voi valehdella ja se on silti uskottava. Tämä pätee paitsi dekkareissa myös missä tahansa muussa lajissa. Absurdeissakin tarinoissa on oma sisäinen logiikkansa, jonka täytyy toimia.

Ennen ammattikirjoittajan uraani tuurailin divareissa. Jo silloin huomasin, ettei kaikkea tarvinnut tietää. Kun osasi perusteet ja esiintyi vakuuttavasti, asiakkaalle jäi helposti sellainen vaikutelma, että hän oli tekemisissä asiantuntijan kanssa. Riskinsä siinä on. Jos jää kiinni kovin monesta virheestä, uskottavuus katoaa.

Kouluaikoinani vanhemmat sanoivat, että on hyvä hankkia oikea ammatti. Kirjoittamisella ei kuitenkaan elä. Lukion jälkeen pyrin oikeustieteelliseen, mutten jaksanut lukea pääsykoekirjoja kuin kertaalleen. Se ei riittänyt sisäänpääsyyn. Sitten kokeilin divarihommien ohessa muitakin oikeita ammatteja: kaatopaikan vartijan, lehdenjakajan, postimiehen. Kävin vanhan ajan kirjailijakoulua eli tutustuin elämään.

Alkuvuodesta 1985 olin tehnyt cottoneita puolitoista vuotta, alkuhämmästelyn jälkeen lähes juttu ja kuukausi -tahtiin. Olin polttanut itseni loppuun. En jaksanut edes miettiä aihetta uudelle jännärille. Ajattelin että se oli nyt siinä, nyt piti hankkia se oikea ammatti. 

Kävin viikon vartijakurssin ja vartioin pari kuukautta Airamin tehdasta Suutarilassa. Kyllästyin ja lopetin. Otin ennakkoon palkkion yhdestä Cottonista, joka ei edennyt alkua pidemmälle. Tuurailin kesän lehti- ja levy-Fennicassa Kalevankadulla. Notkuin illat Tavastialla ja Orionissa, bluesin ja vanhojen elokuvien parissa. Pyrin yliopistoon lukemaan äidinkieltä ja kirjallisuutta ja olisin päässytkin, mutten jaksanut mennä. Sen sijaan menin ATK-instituuttiin, koska se oli lyhyempi. Ja olihan se. Minulle soitettiin jo muutaman kuukauden jälkeen, että ilmeisesti en enää aio jatkaa, kun en ole käynyt Pasilassa aikoihin.

Silloin loppusyksystä Cottonin toimittaja Seppo Tuisku alkoi kysellä juttua, josta olin jo saanut maksun keväällä. Se piti kirjoittaa pois. Tuisku jäi sairauslomalle ja häntä piti lomittaa. FinnWest kaipasi kirjoittajia. Sujahdin takaisin siihen työhön, minkä osasin ja mistä kuitenkin pidin, vaikka olin jo kertaalleen ehtinyt kyllästyä siihen.

Seuraava murroskohta oli 1990-luvun alussa. Toimin Cottonin ja FinnWestin toimittajana Tuiskun jäätyä eläkkeelle ja ajoin lehtiin sisään uusia kirjoittajia. Samaan aikaan etsin uusia haasteita. Tein ensimmäiset kuunnelmani, kävin YLEn käsikirjoituskurssin ja kirjoitin ensimmäisen nuortenkirjani. Kun Cotton-homma hiipui, etsin ja löysin suomennostöitä oman kirjoittamisen lisäksi. Kun ei ole siviiliammattia johon palata, on pitänyt tarttua tilaisuuksiin ja luoda niitä itsekin.

Vuosituhannen vaihteessa kirjoitin muutaman tv-sarjan putkeen, mutta sitten se puoli hiljeni. Kymmenen vuotta tein Muumi-lehteen sarjakuvakäsikirjoituksia, ja siinä ohessa syntyi myös kaksi Kieltolain korkeajännitystä ja Kekkos-elämäkerta. Pienen tauon jälkeen sarjakuvatyö jatkuu nyt uusien hahmojen parissa. 

Ensimmäisen aikuisdekkarini julkaisin 2002, ja kun lasten- ja nuortenkirjat jatkuivat yhä, käännöstyöt jäivät. 

Lastenkirjapuolella minulla on puolenkymmentä jatkuvaa sarjaa (Tahvo ja Bella, Pikku auto, Kaisa, Kiljuset, Urho) ja joitain irtoideoitakin. Niitä yritän sovitella ohjelmaan niin, etteivät tauot minkään sarjan kirjojen välillä kasvaisi kohtuuttoman pitkiksi.

Dekkarisarjoja on kolme: Hämeenlinna, Onni Syrjänen, Mujunen. Joka vuosi teen kirjan johonkin niistä. Lisäksi toimitan antologioita ja kerään kolmatta omaa rikosnovellikokoelmaani. Se voisi ilmestyä ensi vuonna tai seuraavana.

Tekeillä on myös absurdien tarinoiden kokoelma, työnimeltään Hukkareissu, jota on nyt koossa satakunta sivua. Kun saan kasaan toisen mokoman, alan hakea sille kustantajaa.  

Viime vuosina olen hieman oppinut valikoimaan töitäni, mutta vain hieman. Kun 50 tuli mittariin, aloin miettiä, ettei näitä vuosia ole enää loputtomiin edessä. Täytyy pitää kiirettä, että ehtii kirjoittaa edes suurimman osan siitä, mitä on suunnitellut ja mihin tulee ideoita matkan varrella.

Ja jossain välissä on hyvä vähän elääkin, että niihin tarinoihin riittää aiheita.