torstai 20. maaliskuuta 2014

KOHTALONA KERAVA, osa 1



”Runoilijalla pitää olla paikallistuntemusta, ilman sitä hänen on mahdotonta kirjoittaa mitään.” 
Noin kirjoitti Markku Kaskela runoilija Ilpo Tiihosesta kertovassa jutussaan tuoreessa Jano-lehdessä.
Sama pätee kehen tahansa kirjailijaan. Kun tapahtumat istuttaa oikeisiin paikkoihin, jotka tuntee ja joihin on jonkinlainen tunneside, ne ovat heti paljon uskottavampia ja koskettavampia. Sillä ei sitten enää ole niin suurta väliä, onko lukijalla suoraa yhteyttä paikkoihin. Minäkin luin aikoinaan sujuvasti Huckleberry Finniä ja sijoitin tapahtumat mielessäni vähän isonnetulle Keravanjoelle.
Ilpo Tiihosta ja minua yhdistää myös Kerava. 1960-luvun lopulla asuimme Asemanaukion päässä toisistamme, Ilpo Postitalossa ja minä Apteekintalossa, mutta emme tunteneet toisiamme. Ikäeroa oli kaksitoista vuotta, pikkupojan ja nuorukaisen ero. Silloin se tuntui.
Asuin Keravalla melkein kolmikymppiseksi. Se on jättänyt jälkensä. Nykyään minut tunnetaan lähinnä Hämeenlinnan kuvaajana, mutta aika paljon on kirjoissani mukana myös Keravaa ja keravalaisia. 
Keravalta voi lähteä, mutta sitä ei voi jättää.
Kerava on kohtalo.

Gubbe ja kumppanit

– Vauhtia masiinaan, pojat, ne menee jo tuolla! valistin toisia.
Kun saavuimme pihalle, ehdimme juuri nähdä, kun konnat kääntyivät Rajamäentielle.
Lähdimme perään. Seuraavana konnat kääntyivät Eskontielle, sitten Topiaantielle js viimeiseksi Harrintielle (tässä kohdassa Kurre röyhisti rintaansa). Me roikuimme koko ajan perässä.

Ensimmäinen julkaistu juttuni oli tämä 33-sivuinen seikkailukirja, jonka kirjoitin 12-vuotiaana äidinkielenopettajani Matti Kortelaisen yllytyksestä. Se julkaistiin viidessä osassa Keski-Uusimaan nuortenpalstalla 1975. Tarinassa minä eli Gubbe ja kaverini Kurre ja Lintti etsimme kätkettyä ryöstösaalista ja otamme kiinni muutaman poliisien etsimän konnan.
Keravalaisia katuja mainitaan nimeltä (Karrintien olen tosin muuttanut Harrintieksi), mutta muuten ympäristökuvausta ei oikeastaan ole. Tai muutakaan kuvausta. Teksti voisi tietysti toimia pelkän toiminnan ja dialogin varassa, jos se olisi sujuvampaa. Ikävä kyllä minäkertoja pysähtyy turhan usein vääntämään väkisin vitsejä, jotka eivät naurata. 
Dialogissa on sentään jo hetkittäin oikeaa otetta, toiminta on rämäpäistä ja päätöntä ja konnissa on erikoisia tyyppejä. Loppuratkaisua, jossa etsinnän kohde osoittautuu arvottomaksi, olen myöhemmin käyttänyt monta kertaa.




























Korhonen

Koulu oli asfalttipihan toisella puolella, pyöreämuotoisen alumiinipatsashirviön takana. Talo oli rakennettu 70-luvulla ja näyttikin siltä: sinistä peltiä, punaiset ikkunanpuitteet ja valkoista betonia. Jälkeenpäin oli tehty laajennusosa samaan tyyliin.
Kirjasto kentän toisella laidalla oli muuten samantyylinen, mutta peltikin oli punaista. Kentän päässä, Keskikadun takana, oli kolme karmeanharmaata 15-kerroksista tornitaloa. Happosen mukaan niissä sai aina taistella asukkaiden kanssa hissistä, vaikka hissejä oli kaksi. Kentän toisessa päässä oli Paasikiven pronssipää ison järkäleen laella, juoppojen suosima tekolampi ja vähän puistoa – ainakin vielä toistaiseksi.
Siinä maisema. Faija väitti, että sen nuoruudessa Kerava oli vielä kiva pikkukaupunki, mutta nykyään siellä asuttiin vain siksi, että sieltä pääsi äkkiä junalla Helsinkiin. Voi olla tottakin. Minä olin asunut nyky-Keravalla koko ikäni, niin etten osannut kuvitella parempaakaan. 

Korhonen ja kadonnut faija (1993) oli ensimmäinen omalla nimelläni julkaistu oikean kustantajan kustantama kirja. Kun kirjoitin sitä, olin jo muuttanut Hämeenlinnaan, mutta tunsin Keravan vielä paremmin. Nuortenjännärin päähenkilö Korhonen on kesätöissä postissa, hänen isänsä on kaatopaikanvartijana ja kaverinsa kaupungilla puistotöissä. Kaikkia niitä hommia olin ehtinyt kokeilla ennen ammattikirjoittajaksi päätymistä. Seikkailuun livahti mukaan paljon omia kokemuksia ja tuntoja sekä lievästi muunneltuja oikeita henkilöitä, samoin kuin toiseen Korhos-kirjaan Korhonen ja kuoleman haju (1995).
    Myöhemmistä Onni Syrjäs -tarinoista tuttu moottoripyöräilevä rikosylikonstaapeli Lähdes on jo mukana kummassakin Korhosessa. Jälkimmäisessä kirjassa keikkailevat myös Häkkisen konnaveljekset, joista tein samoihin aikoihin radiosarjan Kovan onnen viikko, sekä Tinatuopin ovimies Ape.
Kovapintainen vakuutusetsivä Kovanen pyörii kummankin kirjan kuvioissa sekoittamassa pakkaa. Ehkä hän on sukua samannimiselle amerikansuomalaiselle gangsterille, joka on seikkaillut novellissani ”Ammattimies” ja kahdessa Kieltolain Korkeajännityksessä.
Kuoleman hajussa Korhonen on töissä antikvariaatissa, kuten minäkin olin ollut:

Yhden maissa olin heitellyt sarjikset hyllyyn. Sen kunniaksi hain takahuoneesta mukillisen kahvia, poltin siinä kieleni ja istuuduin miettimään.
Kodinkoneliikkeen väki kantoi jo mainostauluja sisään. Katselin aution kävelykadun pikkuhiljaa piteneviä varjoja, kuuntelin pikajunan vihellystä aseman kohdalla ja pohjoiseen loittonevaa jylyä ja sen jälkeistä hiljaisuutta. Kävelykadun istutuksista uhosi jo vahva loppukesän löyhkä, kesän kuoleman haju. Koulu alkaisi taas, viimeinen vuosi lukiota. Mitä sen jälkeen? Ei aavistustakaan. Tiesin vain, että olin saanut tarpeekseni opiskelusta. Luin kyllä mielelläni paljon kaikenlaista ja painon mieleeni paljon turhanpäiväistä tietoa, mutta en halunnut enää päntätä päähäni vuosilukuja ja nimiä ja kaavoja vain siksi, että saisin arvosanan, josta minulla olisi yhtä paljon hyötyä kuin papukaijamerkistä otsassa.
Eikö joku joskus sanonut, ettei päämäärällä ole väliä, kunhan vain pysyy liikkeellä? Mitä järkeä on suunnitella mitään, kun kaikki on kuitenkin pelkkää sattuman kauppaa? Pääasia että viihtyy.

Seuraavissa osissa: Aleksi, Urho ja Tuhlaajafaija; Häkkisen veljekset, Onni Syrjänen, Jarkka Nurminen ja Allu Nygren!  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti