LUMILINKO
Se talvi oli pitkä ja luminen. Niin pitkä ja luminen, että kun en enää jaksanut heittää pihatieltä lumia naapurien rajalle kertyneen vallin yli, minun piti kaivaa tunneli pihatien läpi ja kasata lumet omalle pihalle. Vaimo ei ollut tyytyväinen. Hän joutui konttaamaan työmatkansa alun.
Silloin toivoin, että meillä olisi lumilinko. Olin katsellut niiden mainoksia lehdistä, mutta ei meillä ollut varaa.
Unelmoin lumilingosta, siitä miten se sinkoaisi lumet pihatieltä kauas naapurien pihoille, aina heidän talonsa seinään saakka. Kävin koneliikkeissä katsomassa lumilinkoja ja kuuntelemassa vuolaita myyntipuheita niiden loistavista ominaisuuksista ja edullisista osamaksuehdoista, kunnes myyjät eivät enää vaivautuneet kysymään voisivatko olla avuksi. He tiesivät jo, että olin vain ikkunaostoksilla.
Yhtenä kevättalven aamuna heräsin siihen, että jalkani olivat muuttuneet tela-alustaksi ja suuni lumilingon kauhaksi, kun taas käteni olivat vääntyneet selän taakse ohjauskahvoiksi ja takapäähäni oli kasvanut poistoputki.
Olin muuttunut lumilingoksi.
Kiskaisin itseni käyntiin ja lähdin ulos. Yöllä oli pyryttänyt lunta, ja sitä tuli koko ajan lisää. Päristelin innoissani läpi tuulen ja tuiskun, linkosin pihatien ja pihan lumet kauas naapurien puolelle. Osa taisi mennä seuraavienkin naapurien pihaan.
Sinä iltana vaimo oli tyytyväinen siististä pihasta ja siitä, että pääsi kävellen kotiin saakka. Sänkyyn hän ei minua huolinut.
– Sinä haiset pahalta. Bensalta ja öljyltä. Sotket lakanatkin. Mene pihavajaan, lumilingon paikka on siellä.
Minä menin, eikä vajassa ollut hassumpaa. Vaimo oli oikeassa. Lumilinko kuului vajaan.
Pari seuraavaa viikkoa kului kuin siivillä. Päivät linkosin lunta, välin yötkin. En kaivannut lepoa. Vain bensaa ja öljyä.
Sitten tuli kevät. Lumet sulivat. Kerran ne tulivat vielä takaisin, mutta niin ohuena kerroksena, että kun yritin lingota sitä, pihatien sepeli rikkoi naapurien ikkunat.
– Yritä nyt ymmärtää, vaimo sanoi. – Et sinä voi lingota lunta, jollei sitä ole.
Ymmärsin sen. Ei sopinut rikkoa naapurien ikkunoita. Ei lumilingolle ollut keväällä mitään käyttöä.
Ei kesälläkään. Yritin kyllä mennä kulkemaan ruohonleikkurin perässä ja viskomaan heinät naapurien puolelle, mutta vaimon mielestä se ei ollut tarpeen.
– Ruohonleikkurissa on keräyslaatikko, voin kaataa heinät siitä suoraan kompostiin. Mene vain takaisin vajaan.
Syksyllä pyysin saada lingota lehdet naapurin puolelle, mutta vaimo sanoi:
– Naapurit suuttuisivat. Eivät he halua meidän lehtiämme pihaansa.
Yritin vedota siihen, että naapurit olivat antaneet luvan pinota lunta pihatieltä rajalleen.
– Se on eri asia, vaimo selitti. – Usko pois, kukaan ei halua pihaansa naapurin lehtiä. Minä haravoin ne ja kerään kompostiin.
– Mutta…
– Ei mitään muttia. Lukitsen sinut kettingillä vajan kivijalkaan, ettet vain innostu ärsyttämään naapureita.
Tajusin kyllä, että vaimo oli oikeassa. Tajusin senkin, miksi hän otti uuden miehen. Eihän kukaan halua lumilinkoa sänkyynsä, saati sitten lastensa isäksi.
Nyt odotan jo malttamattomana talvea. Sitä räminää ja ulvontaa, jota ensimmäinen lumimyrsky pitää pihavajan peltikatossa ja ohuissa lautaseinissä.
Silloin herään taas eloon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti