Jonain talvena 1970-80-luvun vaihteessa huomasin, että Järvenpään Filmilinnassa meni Hyvät, pahat ja rumat, joka minulta oli Leonen dollaritrilogiasta vielä traagisesti näkemättä. Niinpä minä ja kaverini Seppo lähdimme junalla Keravalta Järvenpäähän vakuuttuneina siitä, että Filmilinna on varmasti jossakin aseman lähellä, kuten elokuvateatterit sivistyskaupungeissa yleensä olivat.
Tuolloin ei tietenkään ollut internettiä, eikä meille tullut mieleen perehtyä etukäteen naapurikylän topografiaan muuten kuin että muistaakseni tiesimme Keski-Uusimaan ilmoituksesta Filmilinnan osoitteen. Oli sunnuntai-ilta, ja talsimme pimenevässä lumipyryssä kilometrin jos toisenkin suuntaan, jossa oletimme Filmilinnan sijaitsevan. Suunta vaihtui pariin kertaan. Kaduilla ei näkynyt ihmisiä, joilta olisi voinut kysyä neuvoa. Tuskin olisimme kysyneet, vaikka olisi näkynytkin.
Lopulta löysimme perille Kinnarin työväentalolle. Elokuva oli jo alkanut. Saliin päästiin silti. Kopiokaan ei ollut häävi, mutta leffa teki lähtemättömän vaikutuksen.
Alku jäi näkemättä pitkäksi aikaa. Jos jokin asia meni pieleen, tarvitsi vain sanoa: "Hyvät, pahat ja rumat", ja Seppo ja minä tiesimme mistä oli kyse. Vähitellen myös lähipiirimme.
VHS-, tv- ja dvd-katsomiset eivät korvanneet epäonnistunutta ekakertaa. Vasta kun 2003 näin Hämeenlinnan Maximin uusintaensi-illassa pitkän version filmistä, tuntui että Filmilinna-kokemus on hyvitetty. Jopa ylitetty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti