Keravalta voi lähteä, mutta sitä ei voi jättää.
Kerava on kohtalo.
Puhaltaja
Monilta aikuislukijoilta olen kuullut, että on mukava lukea kirjoja, jotka sijoittuvat tuttuihin paikkoihin. Mukava niitä on kirjoittaakin. Se helpottaa eläytymistä ja taustatyötä. Monesti kirjoitan tutuista paikoista ulkomuistin pohjalta ja käyn tarkistamassa miljööt vasta korjailuvaiheessa. Silloin saan tekstiin tuoreita yksityiskohtia. Joskus tarinakin voi muuttua siltä kohtaa, kun huomaan muistaneeni väärin jonkin merkittävän seikan tai sitten uudet yksityiskohdat synnyttävät uusia käänteitä.
Koska Hämeenlinna Noir -sarjassa on muutama merkittävä henkilö, joka minun laillani on Keravalta kotoisin, Kerava elää mukana tässäkin sarjassa. Esikoisdekkarissani Puhaltajassa (2002) parannuksen tehnyt autovaras Jarkka Nurminen selvittää, miksi joutui kuudeksi vuodeksi vankilaan murhasta, jota ei ollut tehnyt. Lopulta hänen on pakko pyytää apua vanhoilta tutuilta:
Jarkka kiersi korttelin toiselle puolelle Hämeentien puhelinkoppiin. Sinnekin kelpasi kolikot. Hän soitti Keravalle Tinatuoppiin ja pyysi langan päähän Häkkisen Maken tai Jampan, kumman vain. Taustalta kuului tavanomaista örinää ja tanssimusiikkia ja biljardipallojen kolinaa, ja sitten Jamppa tuli ja sanoi:
– Häh?
– Nurmisen Jarkka täällä moi. Vieläkö muistat?
– Jarkka… vanha puhaltaja. Vieläkö sä oot hengissä?
– Ei kun mä soitan täältä taivaan portilta, tarttis saada joku suosittelija.
– Make lähettää terveisiä, se on tässä vieressä. Me luultiin että sä oot Riksussa.
– En mä enää… Tänä aamuna pääsin veke. Mitä teille? Keikkaa pukkaa, vai?
– Keikkaa pukkaa, joo, Jamppa huokaisi. – Vielä kun niistä jäis jotain käteen.
Paha kuu
Hämeenlinna Noirin myöhemmän päähenkilön Allu Nygrenin Jarkka kohtaa sarjan toisessa romaanissa, Pahassa kuussa:
– Sormi jonka tunnette selässänne on köö.
– Se voi kohta olla poikki, Jarkka sanoi.
– Aina sä oot tommonen tosikko, Allu paheksui, nosti biljardikepin pystyyn ja laski vasemman kätensä hänen olkapäälleen. – Sua ei oo näkynyt aikoihin.
– Mä asun nykyään maalla.
– Niinhän me kaikki, Allu huokasi. – Joskus tulee ikävä Sherwoodin mettiä ja Nasulammen stadionia, vaikka eihän niitä enää oo. Koko Kerava on nykyään yhtä perkeleen betonilähiötä, omakotialueetkin. Seinä vastassa joka suunnalla.
– Mitä sä nykyään duunaat?
– Paskaako tässä, eläkeläinen. Puolimanne ja varttihullu. Mulla on vakava agorafobia, suomeks torikauhu. Sen takia mä viihdyn täällä Hällässä, täällä on jotenkin niin pimeetä ja turvallista.
– Itte oot pimee.
– Nimenomaan. Mä sain jotain tabujakin, mutta mä myin ne eteenpäin. Ne ei sopineet yhteen viinan kanssa. Mä näin karmeita unia, kaikki ajoi mua takaa. Kekkosesta ja Hortto Kaalosta lähtien.
Havannan kuu
Seuraavan kerran Häkkiset esiintyvät Hämeenlinna Noirin seitsemännessä kirjassa, tämänkeväisessä Havannan kuussa. Nyt he ovat pääosassa. Tarina lähtee liikkeelle Tinatuopin viimeisestä illasta:
Aila ei laulanut huonosti, vaikka ääni välillä särkyikin. Se meni tunteiden piikkiin. Mimmi oli sentään seisonut Tinatuopin tiskin takana puolet elämästään. Suunnilleen yhtä kauan kuin Jamppa oli istunut salissa tuopin ääressä. Jamppa oli ehtinyt aloittaa baariuransa Perhelässä, mutta kun se oli 80-luvun lopulla purettu pois Maxi-Marketin tieltä, hän oli pikkuveljensä Maken kanssa muuttanut tänne Tinatuoppiin, Centrumin tavaratalon naapuriin.
Ja nyt Tinis suljettaisiin. Koko Aleksintorin ostoskeskus menisi remonttiin, eikä Tinistä enää avattaisi senkään jälkeen. Aika oli kuulemma ajanut tällaisen monen sukupolven pubiravintolan ohi. Piti erikoistua.
Jamppaa puistatti. Hän hörppäsi olutta ja kysyi Makelta:
– Mitä sä luulet, onko aika ajanut meidänkin ohi? Onko me pudottu kelkasta?
– Mistä vitun kelkasta?
– Oikeesti. Ootsä miettinyt, mitä me tehdään huomenna? Me ei voida enää tulla Tinikseen. Tai voidaan, mutta sit tulee kytät.
Make kohautti olkapäitään ja pyyhkäisi rasvaisen otsavoogun silmiltään.
– Mitä sä vaahtoot? Mennään vaan torin laitaan Robinsiin. Ei se oo sen kummempaa.
Kasvot katuojassa
Hämeenlinna Noirin henkilöt ja varsinkin Häkkisen veljekset esiintyvät myös heidän serkkunsa, kovan onnen lakimies Onni Syrjäsen vaiheita kuvaavissa novelleissa ja kahdessa romaanissa, Kasvot tuulilasissa (2008) ja Kasvot katuojassa (2011). Näyte jälkimmäisestä:
Kun Ola lopetti encorensa Blue Moon of Kentuckyyn ja katosi takahuoneeseen virvokkeiden pariin, Rane nykäisi minut hihasta mukaansa ulos. Menimme terassin ohi sisäpihan takanurkkaan, missä johtoryhmän siipiautot kiiltelivät valoissa. Pari Thunder Kingsin miestä seisoi lähellä tupakalla, mutta he lähtivät heti sisään, kun Rane heilautti käskevästi päätään.
Jäimme kaksin yöhön. Keravan radantakainen perjantai-ilta vaihtui lauantaiaamuksi tavanomaisin menoin. Pussikaljanuoria Kirkonmäellä, perheväkivaltaa Murheenlaaksossa, vähän kapakkamelua ja jokunen ovensuutappelu Sampolassa, yksinäisten juoppojen epätoivoisia lemmenkutsuja Asemansillalta. Junat ja taksit kulkivat. Poliisi ja pelastuslaitos päivystivät jossain kaukana.
– Sä varmaan ihmettelit, miksi sut haettiin tänne Tiniksestä, Rane sanoi ja työnsi nuuskamällin huuleensa.
– Mistä muualtakaan. Siellä mä aina istun.
Viimeisessä osassa: Vanhaa Keravaa – Mujunen ja Olavi Kontio!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti