KOHTALONA KERAVA, osa 4

Keravalta voi lähteä, mutta sitä ei voi jättää.

Kerava on kohtalo.

Valmiina seikkailuun. 
Tässä olen seitsemänvuotiaana olohuoneemme ikkunan alla kesällä 1970. Taustalla näkyy apteekin ikkunoita ja Keravan asema.













Kerava täytti tammikuussa 90 vuotta. Minä asuin siellä vain 1962-1989, vähän alle 27 vuotta. Aika hyvin sen siinäkin jo oppi tuntemaan.

Historiallisissa rikosromaaneissani olen mielelläni kuvannut Hämeenlinnan ja Helsingin lisäksi myös tuttuja paikkoja Keravalta, kuten keskustaa ja asemanseutua. Ennen 1960-lukua ja kaupungiksi tulemista Kerava ei vielä kovin hirveästi ehtinyt muuttua siitä Tuusulan asemakylästä, joka 1924 erkani emäpitäjästä omaksi kauppalakseen.   

Valkoinen hehku ja Sininen aave

Värisarjan avaava Valkoinen hehku (2009) sijoittuu vuoteen 1938. Alkuun Kerava vilahtaa ohi pääradan varressa, ja pari myöhempää lukua sijoittuu ratavartijan mökkiin Porvoon-radan varrelle. 

Isompaa osaa Kerava näyttelee välirauhan aikaan kesällä 1940 sijoittuvassa Sinisessä aaveessa (2011):

Keravalle mennessä sade vain rankkeni. Huvilakauppalan keskusta nuokkui mutaisen Valtatien varrella matalana ja autiona, villiviini kiipeili puusepäntehtaan tiiliseinillä. Tehtaan jälkeen Karlsson kääntyi vasempaan Otavantielle ja sivuutti Yhdyspankin ja mäenrinteessä sinnittelevän kalakaupan rötiskön ja tienhaaran asema-aukiolle. Vasemmalla puolella tietä oli iso puisto lampineen, sen jälkeen urheilukenttä. Kentän ja tien välissä kökötti pieni kaksikerroksinen valkoiseksi rapattu kivitalo, jonka oven yllä luki isolla OTAVA ja vähän pienemmällä MATKAILUKOTI.

– Pidä silmällä takapihaa, Mujunen sanoi Karlssonille jättäessään pojan sateeseen auton vierelle. 

Matkakodin niukasti valaistussa aulassa pörisivät kärpäset kuin kesäisen metsäruumiin ympärillä. Aula oli kuitenkin melko siisti, ainakin kun sitä vertasi tiskin takana keittiöjakkaralla kyyhöttävään jyhkeään tummakulmaiseen mieheen, jonka rintakarvat rehottivat verkkopaidan läpi niin että se näytti villapuserolta. Olkaimet ja käsivarret roikkuivat sivuilla, kummatkin yhtä velton näköisinä. Vasemmassa kädessä oli kärpäslätkä kuin liimattuna. Suupielestä retkotti vettynyt sätkänpätkä. 

Kun kärpänen laskeutui tiskille, lätkäkäsi kävi niin nopeasti että sen hädin tuskin ehti huomata. Hyönteinen liiskautui tiskiin. Mujunen huomasi, että se ei ollut siinä yksin.

Mies katsoi Mujusta riippuluomien alta ja valutti ilmeettömänä sanoja vapaasta suupielestään:

– Tervetuloa Otavaan. Meillä on nyt erikoistarjous, huoneen saa koko viikoksi viiden päivän hinnalla.

Saman tien Mujunen vierailee vanhassa kotitalossani rautatieasemaa vastapäätä:

Kurainen Ilmattarentie vei parin huvilatontin välistä leipomon, parturin ja Osuuskassan eteen ennen kuin laajeni asema-aukioksi. Leipomo oli omassa puutalossaan, parturi ja Osuuskassa samassa isossa kivitalossa, jossa oli asema-aukion puolella myös apteekki. Apteekin kulmalla oli myös pirssiasema. Pienen kopin edessä seisoi yksi Chevrolet, jonka häkäpöntössä kuski piti tulta yllä pilkkeitä lisäämällä. Muuten käynnistys olisi vienyt kohtuuttoman kauan. 

– Pysy autossa, ettet vilustu, Mujunen kehotti Karlssonia. – Ja pidä silmällä ulko-ovia.

Karlsson ei näyttänyt tyytyväiseltä osaansa, mutta ei väittänyt vastaan.

Asemaravintolasta lensi juuri joku sälli pihalle ja pyrki saman tien takaisin. Turhaan. Hän lähti hoippumaan asemapuiston laitaa kohti pohjoista ja purki mennessään raivoaan potkimalla työmatkalaisten polkupyöriä telineissä. Taisi sattua varpaisiin.

Punainen varjo

Sarjan kolmennessa kirjassa, jatkosodan aikaisia tapahtumia käsittelevässä Mustassa pyörteessä (2012) ei käydä Keravalla, mutta sarjan neljänteen ja toistaiseksi viimeiseen kirjan otin jo keravalaisen sivupäähenkilön, filmialalle havittelevan rikosetsivä Olavi Kontion. 

Punainen varjo (2013) sijoittuu heti jatkosodan jälkeiseen aikaan. Tässä Olavi ajaa virka-asioissa Helsingistä kotikauppalaansa kohti:

Satoi. Radanvarsi näkyi Opelin tuulilasista välähdyksinä, joita katonrajaan kiinnitetyt pyyhkimet avasivat nytkähdellen. Kuin olisivat epäröineet, kannattaako sitä näyttää. Ei ihme. Vaaleanharmaan vesikalvon alta paljastui savisia kynnöspeltoja ja joutomaita, kurjia mökkejä, rähjäisiä verstashalleja. Matalia taajamia mutaisen tien varressa, niissä surkeita sodan merkitsemiä ihmisiä loppuun kuluneissa vaaterähjissään ja kenkärajoissaan, jonottamassa mitättömiä korttiannoksiaan ja murehtimassa menetettyjä läheisiään, kadonnutta kotiaan tai nuoruuttaan. Pelkäämässä tulevaisuutta.

Sitä mukaa kun Kerava lähestyi, Olavi näki oman menneisyytensä filminpätkinä, jotka poukkoilivat ajassa. Heti Hyrylässä käydystä armeijasta selvittyään hän oli mennyt Helsinkiin ja päätynyt poliisikouluun, joutunut talvisodan tullen tykkimiehenä rintamalle, selviytynyt hengissä jatkamaan poliisikoulun loppuun välirauhan aikana, joutunut jatkosodassa sotakoiraksi vahtimaan nurkkatansseja ja junajuopottelua ja jahtaamaan käpykaartilaisia ja desantteja ja partisaaneja.

Sitten oli taas pitänyt palata kotiin Keravalle, äidin luo. Äiti sairasti, kuten aina. Hän oli ollut kuoleman kielissä niin pitkään kuin Olavi muisti. Töissä hän kyllä kävi, mutta kotona Olavi joutui tekemään kaiken.

Isä ei enää juonut. Ei sen jälkeen, kun oli hirttäytynyt liiteriin. Olavi oli löytänyt turvonneen ja haisevan isän liiteristä, kuten niin monesti ennenkin, mutta se oli ensimmäinen kerta kun isä roikkui katosta. Olavi meni kertomaan äidille ja sai selkäänsä. Se oli hänen vikansa. Hän oli jo seitsemänvuotias ja koulussa, olisihan hänen pitänyt tietää. Hän ei kyllä käsittänyt mitä.

Louise oli ainoa valonlähde pimeydessä. Tyttö veti häntä puoleensa kuin öljylamppu yöperhosta, mutta hän varoi polttamasta siipiään. Vai oliko se pelkoa?

Tähän päättyy sarjani Keravasta erään kirjailijan kohtalona. 

Kurjempiakin kohtaloita voisi kai olla. Keravasta on riittänyt ammettavaa moneen tarinaan – ja riittää varmasti yhä.