torstai 26. syyskuuta 2019

Dear Moomin writers…



Pöytälaatikkoa kaivellessa tuli vastaan kirje vuodelta 2000, sarjakuva-ammattilaisurani alkuvaiheista. Kirje alkaa "Dear Moomin writers", ja siinä pyydetään allekirjoittamaan oheinen sopimus ja lähettämään se Egmontiin Tampereelle. Ehdot olivat entiset. Idea piti ensin lähettää toimituksen ja Sophia Janssonin hyväksyttäväksi ennen kuin käsistä pääsi kirjoittamaan.
Ensimmäisen Muumi-käsikseni ehti vielä hyväksymään 1999 Lars Jansson, joka soitti minulle ja kertoi, että Löytöretki on muuten oikein mukava Muumi-tarina, mutta Muumimamma ja Muumipappa eivät kutsu toisiaan Mammaksi ja Papaksi vaan ne pitää korjata kultaseksi tms. Löytöretki-sarjakuva ilmestyi Muumi-lehden numerossa 6/2000. Jo edellisessä numerossa oli ilmestynyt myöhemmin kirjoittamani pitkä tarina Harmaaparran aarre.
Kaikkiaan ehdin käsikirjoittaa 11 vuoden aikana 350 sivua Muumi-sarjakuvaa sekä tehdä jokusen iltasadun ennen kuin lehti alkoi julkaista pelkkiä uusintoja. Muumi-uraani mahtui myös pari kirjaa, joita Tammi julkaisee vieläkin yhä uusina versioina.
Kaikki Muumi-sarjakuvani piirsi Jari Rasi, joka myös ideoi tarinoita kanssani. Ainakin tarkistin häneltä, oliko juuri sitä ideaa käytetty vastikään. Ensimmäisen Muumi-kirjani kuvitti Tuomas Mäkelä, toisen Jukka Murtosaari.
Oi niitä aikoja!




torstai 19. syyskuuta 2019

HYVÄT, PAHAT JA RUMAT





Jonain talvena 1970-80-luvun vaihteessa huomasin, että Järvenpään Filmilinnassa meni Hyvät, pahat ja rumat, joka minulta oli Leonen dollaritrilogiasta vielä traagisesti näkemättä. Niinpä minä ja kaverini Seppo lähdimme junalla Keravalta Järvenpäähän vakuuttuneina siitä, että Filmilinna on varmasti jossakin aseman lähellä, kuten elokuvateatterit sivistyskaupungeissa yleensä olivat. 
Tuolloin ei tietenkään ollut internettiä, eikä meille tullut mieleen perehtyä etukäteen naapurikylän topografiaan muuten kuin että muistaakseni tiesimme Keski-Uusimaan ilmoituksesta Filmilinnan osoitteen. Oli sunnuntai-ilta, ja talsimme pimenevässä lumipyryssä kilometrin jos toisenkin suuntaan, jossa oletimme Filmilinnan sijaitsevan. Suunta vaihtui pariin kertaan. Kaduilla ei näkynyt ihmisiä, joilta olisi voinut kysyä neuvoa. Tuskin olisimme kysyneet, vaikka olisi näkynytkin. 
Lopulta löysimme perille Kinnarin työväentalolle. Elokuva oli jo alkanut. Saliin päästiin silti. Kopiokaan ei ollut häävi, mutta leffa teki lähtemättömän vaikutuksen. 
Alku jäi näkemättä pitkäksi aikaa. Jos jokin asia meni pieleen, tarvitsi vain sanoa: "Hyvät, pahat ja rumat", ja Seppo ja minä tiesimme mistä oli kyse. Vähitellen myös lähipiirimme.
VHS-, tv- ja dvd-katsomiset eivät korvanneet epäonnistunutta ekakertaa. Vasta kun 2003 näin Hämeenlinnan Maximin uusintaensi-illassa pitkän version filmistä, tuntui että Filmilinna-kokemus on hyvitetty. Jopa ylitetty.

torstai 5. syyskuuta 2019

FARRERAN KEIKKA


Helmikuussa 2003 sain mielenkiintoista sähköpostia. Olisinko houkuteltavissa kymmenen päivän reissulle Kataloniaan tekemään nuortenromaania neljän muun kirjailijan ja yhden kuvittajan kanssa? Kaikki kulut maksettaisiin.

Lupasin lähteä.

Seminaarin järjesti Kirjallisuutta yli rajojen -järjestö ja Suomessa sitä koordinoi FILI. Kirjailijat tulivat pieniltä kielialueilta. Yleensä Miguel Desclot kirjoittaa katalaaniksi, Menna Elfyn walesiksi eli kymriksi, Iva Prochásková tšekiksi, Gabriel Rosenstock iiriksi ja minä suomeksi. Markus Majaluoman kuvat toimivat kaikilla kielillä. Yhteinen työkielemme oli englanti, hieman saksalla avitettuna.

Huhtikuun alussa 2003 keräännyimme työskentelemään Farrera des Pallarsin kylään Pyreneiden rinteellä. Vanha koulutalo toimi verstaanamme. Olimme jo kartoittaneet kirjaa etukäteen sähköpostin välityksellä, ja jotkut meistä olivat jo kirjoittaneet yhden luvun siihen. Farrerassa keskustelimme ja toimitimme noita lukuja yhdessä, kirjoitimme vähän lisää ja suunnittelimme loput. Loppujen lopuksi jokainen kirjoitti kaksi lukua ja sai vapaat kädet muokata kirjasta oman versionsa omalle kielelleen.

Lluís ja Cesca pitivät meistä ruhtinaallisen hyvää huolta Farrera Arts Centerissä. Hiljainen kylä kaukana maailmasta hevosenkelloineen, vanhoine kellotorneineen ja kappeleineen sekä nuorine astronomeineen oli unohtumaton kokemus.

Sää vaihteli lumipyrystä auringonpaisteeseen. Enimmäkseen tihuutti. Me söimme hyvin, kävelimme vuoristossa ja puhuimme kieliä. Jotkut jopa lauloivat: Green grow the rushes, Täällä Pohjantähden alla ja niin pois päin.

Tutustuimme toisiimme ja isäntäväkeen, kuuntelimme tarinoita ja kerroimme omiamme. Isommat kansat ovat aivat sortaneet pienempiään, joten yhteinen nimittäjä oli helppo löytää.

Kolusimme paikallisia nähtävyyksiä, kuten lukemattomia pieniä vuoristokappeleita. Tapasimme vanhan Marçalin ja hänen Perico-muulinsa, joka ei sekään ollut enää nuori. Opettelimme juomaan viiniä oudosta pitkänokkaisesta lasikannusta. Kansainvälinen ilmapiiri oli niin tiivis, että kerran pari huomasin puhuvani Markuksen kanssa englantia, vaikkei muita ollut paikalla.

Suunnittelimme Andorran valloittamista vuorten yli, mutta lumipuvuista huolimatta se jäi toteuttamatta. Sen sijaan tulin kääntäneeksi Gabrielin haikuja suomeksi, ja Miquel käänsi niitä katalaaniksi. Me jopa luimme niitä toisille. Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa runoperformanssini, mutta lämmin muisto siitä jäi. Kuten koko Farreran keikasta.

Toimitustyö ei ollut helppo, kun piti saada viiden erilaisen kirjailijan tekstit toimimaan yhtenä teoksena, mutta olihan tuo mielenkiintoinen kokeilu. Minusta se kannatti tehdä, vaikken löytänytkään kustantajaa suomenkieliselle versiolle. Ehkä novellikokoelma olisi ollut helpompi saada toimimaan. Se käsittääkseni seuraavaksi tehtiinkin, muistaakseni Pohjoismaiden kesken. Sari Peltoniemi taisi osallistua siihen.

Farrera-kirjamme Anna ja Niko ilmestyi lopulta tšekiksi, iiriksi ja katalaaniksi. Irlannissa Markuksen kuvitus korvattiin sikäläisellä. Iva myös löysi tšekkikääntäjän ja -kustantajan parille Otto-kirjalleni. Yritin tehdä Ivalle vastapalveluksen, mutta huonolla menestyksellä. Gabrielin haikuista tekemäni käännöksetkään eivät kelvanneet Parnassoon.

Kataloniaa olen käyttänyt tapahtumapaikkana kahdessa kirjassa: ensimmäisessä historiallisessa rikosromaanissani Valkoinen hehku (2009) ja nuortendekkarissa Liekehtivän liskon arvoitus (2009). Niitä varten kävin Kataloniassa ja Barcelonassa uudestaan perheen kanssa. 

Jos joskus vielä tulee eteen Farreran keikan kaltainen tilaisuus, en epäröi – vaikka yleensä suhtaudunkin epäluuloisesti porukoihin, jotka hyväksyvät joukkoonsa minunlaisiani ihmisiä.