Kirjoituspöydän laatikkoa kaivellessa käteen osui lukion kolmosluokan aine. Oli tarkoitus kirjoittaa arvio jostakin kirjasta, jonka on lukenut. Minä kirjoitin arvion kirjasta, jonka olin juuri kirjoittanut. Olin myös tainnut jo lähettää sen kustantajalle, vaikka vain osa oli kirjoitettu puhtaaksi. Ymmärrettävistä syistä kirjaa ei julkaistu eikä tulla julkaisemaankaan, vaikka käsikirjoitus on tallessa. Tämän aineen ajattelin kuitenkin julkaista tässä, koska siinä on hetkittäin yllättävän terävää analyysia.
Kuten kuvasta näkyy, sain aineesta vain 85 pistettä. Lukion äidinkielenopettajani ei aina oikein ymmärtänyt huumoriani.
Hilirimpsistä ei ainakaan vielä ole saatavana kirjakaupoista, mutta minulla oli ainutlaatuinen tilaisuus tutustua teoksen keskeneräiseen käsikirjoitukseen ja samalla myös puhtaaksi kirjoitettuun versioon, jota on tällä hetkellä noin 30 sivua. Hilirimpsiksen kirjoittaja on nuori keravalainen kirjailija Tapani Bagge, joka päätyönsä ohella on talvisin käynyt koulua ja kesäisin työskennellyt Keravan kaupungin rakennusviraston puutarhaosaston palveluksessa. Niinpä niin, meidän maassamme kirjailijan osa on kova: pelkällä sanataiteella elävät milteipä vain ne, joka ovat myyneet itsensä kriitikoille ja suoltavat ”taiteellista” tekstiä.
Hilirimpsis on epäilemättä tekijänsä pääteos. Tähän mennessä hän on kirjoittanut etupäässä seikkailu- ja salapoliisiromaaneja, joista ainoana on julkaistu esikoisteos, vapaasti omaelämäkerrallinen Gubbe ja kumppanit vuonna -74 paikallisessa sanomalehdessä. Lisäksi hän on toimittanut Autosanomat- ja Gangsteriuutiset-nimisiä lehtiä sekä yhteistyössä paikkakunnan muiden kirjallisten ja taiteellisten kykyjen kanssa synnyttänyt lukuisia jatkokertomuksia, runoja, sarjakuvia ja näytelmiä.
Alaotsikkonsa mukaisesti Hilirimpsis on ”realistinen tosikertomus nuoren miehen vaiheista nykyajan ristiaallokossa”. Se koostuu seitsemästä novellinomaisesta tarinasta, joiden kantavana teemana on Aaro Ketaraisen ajelehtiminen omituisesta tapahtumasta toiseen. Tarinoiden juonet ovat ensimmäistä lukuun ottamatta hyvin löyhiä, ja kirjailija sallii itselleen laajojakin poikkeamia sivuteemoihin.
Päähenkilö ja minäkertoja Ketarainen on Jukolan veljesten mallia, vaalea harjastukkainen viiksiniekka, kaukaista sukua Pekka Lipposelle. Hän on hyväsupliikkinen maalaispoika Savosta, joka on työttömänä – kuten rivien välistä vähitellen käy ilmi – lähinnä omaa laiskuuttaan. Ensimmäisessä tarinassa häneen ottaa yhteyttä Suomen Salainen Poliisi nokkamiehenään Santeri Poikolainen, jolle Ketarainen enenn pitkää käy allergiseksi. Sapon hommissa Kertarainen sekaantuu salaisten agenttien touhuihin, jotka kuvataan melko naurettavina.
Ketarainen on mies, joka ei osaa sanoa ei. Kerta toisensa jälkeen hän suostuu Poikolaisen tehtäviin, vaikka jo ensimmäisestä hän – tosin osaksi omasta syystään – saa neljä vuotta kuritushuonetta.
Agenttihommat ovat kirjassa kuitenkin vain lähinnä runkona ja ivanaiheena. Pääasiana ovat ihmiset, enimmäkseen miehet, joilla kaikilla on ollut omat unelmansa – kenellä toteutuneet, kenellä ei. Ketarainen itse tuntuu olevan omassa elämässään sivustakatsojan roolissa. Hän vain toteaa tapahtumat ja ihmettelee välillä huonoa onneaan.
Tärkeä sivuteema on Ketaraisen naisseikkailut: hänellä on taipumus rakastua jokaiseen tapaamaansa tyttöön, ja yhteen otteeseen hän naimisissa olevana perheenisänä kihlautuu toisen tytön kanssa. Rakastumisiaan Ketarainen kuvaa kainosti kuin entinen iskelmärunoilija. Yhdelläkin tytöllä on silmät tummat kuin syksyinen yö.
Kirjailija tuntuu sisällyttäneen kirjaan koko elämänfilosofiansa. Uskonnosta hän on sitä mieltä, että jokainen saa tulla autuaaksi omalla uskollaan. Ketarainen paljastuu suomalaisen muinaisuskon tunnustajaksi. Parazuela, pieni eteläamerikkalainen saarivaltio, näyttäytyy jonkinlaisena Utopiana. Maassa vallitsee ”todellinen demokratia”: jokainen 15 vuotta ja neljä päivää täyttänyt saa anoa itselleen kansanedustajaksi pääsyä, ja paikat täytetään hakujärjestyksessä vuodeksi kerrallaan.
Ketaraisen lisäksi melkein kaikki muutkin kirjan henkilöt ovat kotoisin maalta tai ainakin Itä-Suomesta. Maalaiselämä tuntuukin olevan kirjailijan sydäntä lähellä. Kaupungit, etenkin Helsinki, kuvataan verraten synkin värein. Kirjan loppukin on onnellinen: Ketarainen nai tytön, jolla on kolmenkymmenen hehtaarin maatila ja parikymmentä lypsävää.
Päällimmäisenä tarinoissa on kuitenkin huumori ja merkilliset sattumukset, joita on yhden kirjan aineksiksi miltei liikaakin. Huumori on milloin perisavolaista näsästelyä, milloin täysin absurdia tilannekomiikkaa.
Vaikutteita on vähän joka puolelta: agenttiromaaneista, joita herjataan yhtä mittaa; kovaksikeitetyistä dekkareista, joiden tehokkaan taloudellisen tyylin Bagge on risteyttänyt savon kanssa ja saanut juoheasti etenevää kieltä – muuten kirja on yhtä kova kuin kolmen minuutin muna; science fictionista, josta on lainattu teemoja kuten ikiliikkujat ja aikakone; pakinoitsijoilta ja muilta humoristeilta sekä kotimaisesta huippukioskikirjallisuudesta. Kerronta on enimmäkseen tyynen toteavaa, ja se etenee parhaiten dialogin avulla. Toimintaakin on, muttei väkivaltaa.
Ainaisessa mukavuudenhalussaan Ketarainen osoittautuu välistä hieman saamattomaksi ja jopa vastuuttomaksi, mutta on hänessä hyviäkin puolia. Hän on tottunut kuuntelemaan niin elämässään pettyneitä kuin siinä onnistuneita. Kirjailijaa lähemmin tuntematta on vaikea sanoa,missä määrin Ketaraisessa on häntä itseään, mutta uskon, että Ketarainen on jonkinlainen heijastuma siitä, millaisena hän itsensä näkee.
Kirjailija Bagge on parantumaton ”vanhojen hyvien aikojen” romantikko, mikä paljastuu jo aikakoneen käytössäkin: sillä mennään ajassa taaksepäin. Kirjan henkilögalleria on mahtava, aina kaappikellojen keräilijästä kärpäsasiantuntijaan ja virkkuukymmenottelun maailmanmestarista sisävesisukellusveneen kapteenin ja kerrostaloissa ovelta ovelle kiertävän uima-allaskauppiaan kautta suurvaltojen ja Suomen presidentteihin. Ihmiskuvaus on siten pakostakin jäänyt hieman hosuvaksi.
Muita helmasyntejä on liika kiltteys ja jonkinlainen naiivius sekä väliin turhankin hätäinen kerronta. Kokeneempi kirjailija olisi näistä aineksista kehittänyt vähintään trilogian ja saanut varmasti aikaan tiukemmin satiirisen ja kokonaisvaltaisemman tuloksen, mutta Hilirimpsiksen viehätys piileekin ehkä juuri sen tuoreudessa ja omalaatuisuudessa. Kaikesta näkee, että Bagge kirjoittaa pelkästä kertomisen ilosta eikä yritäkään olla olevinaan taiteellinen.
Eli kuten vanha parazuelalainen sananlasku sanoo: ”Ölk burk immpnglšš, ybr nugp nibintž.”
Toista lukioaikaista kirjayritelmääni olen muistellut täällä. Sama juttu on ilmestynyt myös kirjassani Vaaran viehätys (2015) nimellä Viikatemies kateissa.
