Warelia-kustantamon Wareliaani-lehdessä kerron historiallisen romaanini Soturisukua synnystä otsikolla Kun esivanhemmat puhuivat.
Warelian sivuilta kirjan voi jo tilata ennakkoon. Kirja ilmestyy 2.10.2022.
Warelia-kustantamon Wareliaani-lehdessä kerron historiallisen romaanini Soturisukua synnystä otsikolla Kun esivanhemmat puhuivat.
Warelian sivuilta kirjan voi jo tilata ennakkoon. Kirja ilmestyy 2.10.2022.
Alan Lightmanin Einsteinin unissa (WSOY 1993) väitetään, että ajalla on kolme ulottuvuutta: ”Jokaisessa päätöksentekokohdassa [ – – ] maailma halkeaa kolmeksi, ja jokaisessa on samat ihmiset mutta erilaiset ihmiskohtalot.”
Kun minun maailmani halkesi kolmeksi 1980-luvun alussa, yhdellä aikajanalla minusta olisi tullut Onni Syrjäsen kaltainen kovan onnen lakimies (jos olisin jaksanut lukea pääsykokeisiin) ja toisella kirjailija, kuten tulikin. Kolmas vaihtoehto olisi ollut antikvariaatin pitäjä.
Olin tuuraillut lukion jälkeen muutaman vuoden Keravalla Matti ”Kalle” Kettusen liikkeessä. Kalle aikoi laajentaa Järvenpäähän ja kysyi, kiinnostaisiko minua sijoittaa kymppitonni ja ryhtyä liikkeenhoitajaksi.
Harkitsin vakavasti antikvariaattiuraa. Pidin vanhoista ja uusista kirjoista, sarjakuvista, lehdistä ja levyistä. Viihdyin ihmisten parissa, kunhan välillä pääsin omaan rauhaan.
Olin kuitenkin nähnyt, ettei kahdeksan tuntia tiskin takana vielä riittänyt. Piti laskea kassa ja viedä ylimääräiset rahat yösäilöön, piti siivota ja järjestellä liikettä. Piti hoitaa kirjanpitoa. Piti käydä katsomassa isompia tarjottuja eriä asiakkaiden kotona. Ja usein jo sen kahdeksan tunnin jälkeen olin niin poikki, että kotona nukahdin heti telkkarin tai kirjan ääreen.
Tajusin, että kirjoittaminen jäisi vähiin, ja siitä pidin kuitenkin kaikkein eniten. Olin jo vuoden verran tehnyt Jerry Cottonia ja huomannut, että homma sopi minulle.
Niinpä kieltäydyin kunniasta. Olin kyllä kantamassa kirjalaatikoita Ahjon varastosta pakettiautoon ja siitä Järvenpään liikkeeseen. Kerran tai pari tuurasin Kari Haapamäkeä, joka liikettä alkoi hoitaa.
Minä jatkoin vielä muutaman vuoden satunnaista tuurailua Kettusen liikkeissä ja muissa divareissa Järvenpään ja Helsingin välillä. Kun muutimme Hämeenlinnaan, tuurauksetkin jäivät.
Kun nyt katsoo työhuonettani ja kotiamme ylipäätään, näkee millainen antikvariaatin pitäjä minusta olisi tullut: kehno. Olisin ostanut tavaraa sisään hanakasti, mutta en olisi raaskinut myydä mitään, paitsi ehkä tuplakappaleita. Sillä menolla liike tuskin olisi pysynyt kovin pitkään pystyssä.
Tämä muistelmapätkä tuli mieleen, kun luin Juri Nummelinin toimittamaa Muistojen divarit 2 -kokoelmaa. Osallistuin itse ensimmäiseen ja luin silloinkin muiden tekstit kiinnostuneena. Nyt ajattelin vain hieman vilkaista kirjaa, mutta uppouduin siihen saman tien.
Kirjoittajat muistelevat antikvariaatteja ja niiden pitäjiä eri puolilta Suomea sekä omia divarilöytöjään. Myös nettidivareita ja kirjastojen poistomyyntiä käsitellään. Lisäksi mukana on muutama vanhempi lehtijuttu alasta sekä Harri István Mäen koskettava novelli Loppuun asti.
Mäki päättää novellinsa näin: ”Missä kirjat onnistuvat? Houkuttelussa. Valassa – jossa kirja ja lukija vannovat pysyvänsä yhdessä kunnes kuolevat – siinä kirjat onnistuvat taitavasti. Pöly varisee antikvariaatin lattialle kuin kevätkukat puiden juureen. Meidän ruumiillinen elomme päättyy kellojen soittoon, mutta kirjat eivät haihdu kasteen tapaan. Mielestäni kirjat eivät muutu maaksi edes villiintyneiden ruohojen keskellä.”
Muistelijat ovat yhtä mieltä siitä, että virhehankintoja ei koskaan kadu, koska ne voi aina myydä tai lahjoittaa eteenpäin. Mutta ostamatta jätetyt harvinaiset kirjat jäytävät sielua kuin menetetty rakkaus.
Nyt on tämän vuoden tuotannostani varmistunut kymmenen kirjan julkaisupäivä tai -kuukausi, joten kerään ne tähän.
1. Ensimmäinen on jo ilmestynyt, nuortenjännäri Jäätävää kyytiä Aviadorilta. (Kansi: Jussi Kaakinen)
Olen aina sanonut, etten ole kätevä käsistäni. Kuitenkin olen toiminut käsityöläisammatissa jo 39 vuotta. Nikkaroin sanoista tarinoita, höylään ja hion ja viimeistelen ne.
Ennen vanhaan käsityöläisen tie itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi kesti vuosia. Mestarin oppipojaksi pääsi aikaisintaan 14-vuotiaana, ja kolmesta viiteen vuoteen meni ennen kuin pääsi kisälliksi.
Minä pääsin Seppo Tuiskun oppipojaksi Jerry Cottonia takomaan 20-vuotiaana keväällä 1983, lukion ja armeijan jälkeen. Kahden ja puolen vuoden päästä etenin kisälliksi ja aloin toimittaa muiden juttuja Sepon sairaus- ja kesälomien aikana.
Aikoinaan kisälli sai arvonsa merkiksi knallin. Minä sain Tuiskulta Cottonin Jaguar E-Typen pienoismallin.
Mestarin arvoon eli vastaavaksi toimittajaksi kohosin kesällä 1991, kun Tuisku jäi eläkkeelle. Silloin olin jo 28-vuotias. Sain Cotton-arkiston ja Nevillen Rauhantekijän eli Colt Peacemakerin, tosin replikana. Aloin mestaroida uusia kirjoittajia.
Vastaavan toimittajan pestiä riitti pari vuotta. Samoihin aikoihin kävin YLEn käsikirjoittajakurssin sekä AVEKin ja Elokuvasäätiön ja Teatterikorkeakoulun kursseja. Luin kaiken maailman kirjoitusoppaita. Aloin tehdä suomennoksia, kuunnelmia, tv-käsikirjoituksia, näytelmiä, lasten- ja nuortenkirjoja.
Kirjailijan ammatissa opeteltavaa riittää. Tällä vuosituhannella olen laajentanut repertuaariani omiin dekkareihin, absurdeihin novelleihin, lauluteksteihin, selkokirjoihin ja historiallisiin romaaneihin.
Aloin myös vetää dekkaripajoja ja laadin oman dekkarinteko-oppaani. Viime kesän dekkaripaja Ahlmanin opistolla jäi viimeiseksi. Muut saavat jatkaa. Se murhaa joka osaa on testamenttini sillä saralla, ja Lastenkirjainstituutin Lukijan luo -kirjaan tein artikkelin lasten- ja nuortendekkarien kirjoittamisesta.
Viimeisin aluevaltaukseni on ollut muistelmat (ei kuitenkaan omat) ja elämäkerrat. Sitä satoa alkaa ilmestyä syksyllä.
Valmiiksi ei kirjailija tule koskaan, ja se on hyvä. Valmis ihminen on valmis hautaan.
Kun nyt kirjoittelen jo vuoden 2023 kirjaa, on syytä luoda katsaus tämän vuoden tuotantoon. Samalla voin suositella joululahjakirjoja.
Tänä vuonna minulta ilmestyi neljä kirjaa aikuisille. Ensimmäisenä tuli Miehet maailmalla, jota voin suositella huumorin ystäville. Kansi: Jussi Kaakinen
Alkusyksystä 1992 etsin töitä. Olin saanut Kolmiokirjalta tiedon, että FinnWest lopetettaisiin sen vuoden numeroon 12 ja Cottonin toimittajan pestini kestäisi vain muutaman numeron pitempään. Ensimmäinen nuortenkirjani oli jo hyväksytty WSOY:lle, mutta sen ennakolla ei nuori perhe elänyt kovin monta kuukautta.