MONENA MIES ELÄESSÄÄN: TEDDY, AIKKA JA ALPO

Parikymppinen Teddy Guitar nousi vuonna 1978 huikeaan suosioon Suomen ykkösbändi Teddy & The Tigersin johtohahmona. Teddystä tuli kokonaisen ikäluokan keulakuva ja teinihysterian kohde. Muutama vuosi kynttilää poltettiin molemmista päistä. Bändit ympärillä vaihtuivat. Levy tehtiin Kaliforniassa, keikkaa pitkin Eurooppaa. Mutta mitä sen jälkeen tapahtui? Entä sitä ennen?

Teddy oli Alpo Hakala, ujo putkimiehen poika Keravalta. Vuonna 1982 Teddystä tuli taas Alpo, joka tunnettiin myös Aikkana. Bändiksi syntyi Bad Sign, rockabilly vaihtui rhythm’n’bluesiin. Syntyi viidessä vuodessa viisi hienoa levyä. Kolmatta niistä käytiin tekemässä Texasissa, lisäksi keikkailtiin New Yorkissa ja Kanadassa. Leipä piti silti repiä ahkeralla kotimaan kiertämisellä.

Väliin Aikka kokeili muita töitä, kuten pianonviritystä, kivihommia ja juomanlaskentaa. Trubaduurikeikoilla soi monenlainen musiikki soolona ja duettona, levyllä viimein kantri ja southern rock. Kynttilä paloi loppuun monta kertaa. 

Teddy Guitar palasi vielä, vaihtelevien kokoonpanojen kera. Raittiutta ja perhe-elämääkin Alpo yritti, mutta tarjoajia riitti ympärillä. 

Sitten meni terveys, ja laulu ja soitto loppuivat. Viimeiset pitkät vuodet kuluivat sairaalassa ja hoitokodissa.

Kuten niin monella, uusi nousu alkoi vasta kuoleman jälkeen.

Kenenkään elämää ei voi vangita kirjan kansien väliin. Silti olen yrittänyt sitä jo aika monta kertaa. Olen käsikirjoittanut Urho Kekkosen sarjakuvaelämäkerran Kekkonen vasta-alkaville ja edistyville, kirjoittanut Jean Sibeliuksen lapsuus- ja nuoruusmuistelmat lastenkirjaan Hämeenlinnan Janne, veijarivaras Gabriel Sutkin muistelmat Maantien kutsu, ryöstömurhaaja Hallin Jannen tarinan hänen rikostoverinsa Santeri Marianpojan kertomana eli Hallin Hurjan sekä esi-isäni ja -äitini kirjeisiin ja muistiinpanoihin perustuvan historiallisen romaanin Soturisukua. Tein myös Jari Eklundin kanssa hänen muistelmakirjansa Prosenttimies. 

Koskaan aiemmin ei tehtävä ole tuntunut niin mahdottomalta kuin tätä Aikka-kirjaa aloittaessa. 

Ennen Prosenttimiestä olin kyllä haastatellut erilaisia asiantuntijoita, mutta olin tottunut poimimaan heidän puheistaan vain tarvittavat faktat ja käyttökelpoiset sanat, sanonnat ja tarinat fiktiota varten. Prosenttimiestä tehdessä opin käyttämään nauhoittamiani haastatteluja ja Jarin omia tekstejä niin, että editoin niistä hänen avullaan totuudessa pysyvän kokonaisuuden. Nimiä ja yksityiskohtia tosin muutettiin viattomien ja viallisten suojelemiseksi.

Kesäkuussa 2021 Docendon Juha Virkki kysyi minulta, haluaisinko tehdä elämäkerran Alpo Hakalasta, kun olen kerran Keravalta kotoisin. Olen viisi vuotta nuorempi kuin Alpo ja kävin eri kouluja, mutta olin nähnyt hänen bändinsä oman koulumme bileissä ja muistan, miten musiikinopettajamme tuurannut Timo Torikka soitti meille innoissaan Teddy & The Tigersin ensimmäistä singleä Dancing Shoes joulun alla 1977. Myöhemmin näin Aikkaa, kun tuurailin antikvariaatissa ja hän kävi selaamassa levyjä. Hymyili ja moikkasi, muttei juuri puhunut.

Tigersin ja koko 50-lukubuumin nousua seurasin aika lailla sivusta. Se näytti kyllä tyylikkäältä, mutta silloin kuuntelin mieluummin kantria ja vanhaa jazzia. Siksi pyysin kirjaa tekemään Jari Eklundin, jonka kanssa yhteistyö oli sujunut jo Prosenttimiehessä saumattomasti. Hän eli aikoinaan Teddy-huuman keskellä, taltioi alakulttuuria moniin valokuvakirjoihin ja kirjoitti siitä kirjat Syntyneet rokkaamaan ja Tiger Twist. Sitä paitsi hän tunsi Aikan jo noilta ajoilta. 

Riemukseni Jari lähti mukaan. 

Minä näin valon ja löysin bluesin vasta lukion jälkeen kesällä 1981. Uusista bändeistä diggailin Dr Feelgoodia, Piratesia, Inmatesia ja ZZ Topia – samoja bändejä, jotka olivat Aikan uuden bändin Bad Signin esikuvia. Ei ihme, että pidin Bad Signista. Näin sen myös keikoilla, jotka olivat vielä levytyksiä hurjempia.

Aikan kantrilevy True Stories Mostly oli suuria suosikkejani. Elämäni pahimpia mokia oli, etten mennyt katsomaan Aikkaa ja Banditsia, jotka vierailivat levyjulkkarikiertueellaan nykyisessä kotikaupungissani Hämeenlinnassa. 

Aikan trubakeikoista olin kuullut lähinnä hurjia tarinoita hänen viimeisiltä risaisilta keikkailuvuosiltaan. Niihin aikoihin hän käveli kerran vastaani Keravan asemasillalla reinot jalassa ja pitkä takki auki, katse jossakin kaukaisuudessa. Silloin Aikka jo asui kellariloukossaan Skippie’s-baarin naapurissa. Nuorisoidolin päivät olivat kaukana, mutta tuskin hän niiden perään haikaili. Kunhan vain yritti selviytyä pennittömänä seuraavaan päivään.

Tähän kirjaan Aikkaa ei voinut enää haastatella. Onneksi häntä oli aikoinaan jututettu jonkin verran lehtiin sekä radio- ja tv-ohjelmiin. Aino Roivaisen kautta löysin Aki Rädyn, joka oli vuonna 2009 alkanut tehdä ystävänsä Aikan kanssa kirjaa tämän elämästä. Aki luovutti silloiset tallenteet ystävällisesti käyttöömme, ja niistä löysin Alpon oman äänen, jota olen hyödyntänyt tässä kirjassa mahdollisimman paljon. Iso kiitos Akille!

Aikka oli kuitenkin harvasanainen mies, eikä hänen omista muisteloistaan olisi tullut kovin paksua kirjaa. Niinpä tässä kirjassa pääsevät ääneen myös Alpon perhe, ystävät, soittokaverit, roudarit ja keikkamyyjät. Managerit, levytuottajat, fanit ynnä muut täydentävät. Kirjaa varten haastateltiin yli 50 ihmistä. Olemme syvässä kiitollisuudenvelassa heille kaikille. 

Oli jo aika kerätä nämä tarinat talteen. Kaksi haastateltua ehti kuolla ennen kirjan ilmestymistä: Honey Aaltonen ja Maukka Siirala. Kepeät mullat heille.

Haastatteluja tehdessäni törmäsin toisinaan siihen, että eri ihmiset muistavat asiat usein eri tavalla ja vuosiluvut ovat helposti hakusessa. Jollei totuuden selvittäminen onnistunut muista lähteistä, otin vaihtoehdot mukaan kirjaan.

Halusin pysyä taustalla ja antaa silminnäkijöiden kertoa tarinansa. Omassa osuudessani toimin elokuvaleikkaajan tavoin, joka järjestää ja rytmittää materiaalia dramaturgian ehdoilla. Vain muutamassa luvussa turvauduin selkeyden vuoksi kertojaan.

Jonkin verran olen editoinut repliikkejä: lisännyt tarpeellisia yksityiskohtia, poistanut turhia sanoja ja toistoa ja yleiskielistänyt tekstiä. Pidin kuitenkin mielessäni Aikan mielipiteen eräästä aiemmasta kirjasta, jossa hänetkin mainittiin:

"Eihän se ees ollut keravaa!"  

Arska Laaksolta sain käyttööni hänen upean Bad Sign -kansionsa, ja hän kaivoi esiin monia muitakin lehtijuttuja, vanhoja keikkatallenteita ynnä muuta hyödyllistä lähdeaineistoa. Olli Pekkolan eri lehdissä julkaistut keikkapäiväkirjat ovat verrattomia. Gona Lehtinen teki hyvän haastattelun. Myös Epe Helenius, Ben Pennanen, Mika Myyryläinen, Nassi Nousiainen, Hirkka Hirvonen, Mela Salmela, Arto Nyberg, Jame Leskinen, Tarja Merivirta, Sini Jalomäki, Minttu Hakala, Pasi Rytkönen, Matti Christensen, Keravan Taide- ja museokeskus Sinkka sekä Työväen Arkisto luovuttivat käyttöömme arvokasta materiaalia. Suurkiitos heille kaikille!

Tämä kirja on Jarin ja minun yhteinen kunnianosoitus musiikilliselle suurmiehelle ja muutenkin hienolle miehelle Alpo Antti Olavi Hakalalle (1957-2021), joka tunnettiin myös nimillä Aikka ja Teddy Guitar. Alpo soitti ja lauloi Keravan ainakin Suomen kartalle. 

Alpon musiikki ja legendat elävät. Mutta kuka hän loppujen lopuksi oli – Alpo, Aikka vai Teddy? Sitä yritämme tässtä kirjassa selvittää.

Kirja ilmestyy 30.3. – myös Jari Nissisen lukemana äänikirjana. Kirjan voi ennakkoon tilata kustantajalta. Sen voi myös viimeistään 30.3. alkaen ostaa kaikista hyvinvarustetuista kirjakaupoista sekä Keravan Levyikkunasta, Goofin' Recordsista, Levykauppa X:stä ja Jungle Recordsista.

HALLIN HURJAN TAUSTAA

kansi: Ossi Hiekkala

 Hallin Janne ja Santeri-renki

Vuonna 1991 ilmestyi artikkelikokoelma Kun halla nälän tuskan toi. Miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet. Siinä oli Antti Häkkisen artikkeli "Varkauksia alkoi ilmetä syksyisin". Suuret rosvot: Hallin Janne, Aleksanteri ja Kaappo Sutki.

Veijarihahmo Sutkista innostuin heti, ja 27 vuotta myöhemmin hän saneli minulle muistelmansa. Ne ilmestyivät 2019 nimellä Maantien kutsu.

Toinen nälkävuosien kuuluisa suurrosvo oli Hallin Janne. Aleksanteri taas oli Santeri-renki, Maria-piian isätön poika joka kulki kestikievarin komean ja kaunisäänisen Janne-pojan varjona ja apurina. Maantien kutsun ilmestyttyä kiinnostuin Jannesta ja Santerista. Päätin kirjoittaa heidän tarinansa pois kuleksimasta, kun ei sitä ollut vielä kunnolla perattu.

Postimiehen murhanneesta ja ryöstäneestä Jannesta on kyllä kirjoitettu arkkiviisuja ja romaani ja näytelmiä, on tehty elokuva ja oopperakin. Santeri niissä hädin tuskin mainitaan. Hänet kuvataan usein riivaajahahmoksi, joka yllyttää viatonta Jannea rikoksen poluille. Eihän nyt talollisen poika voi olla paha.

Jannen tarina kaikkine vaiheineen, naisjuttuineen ja Siperioineen ja Amerikkaan lähtöineen on todella värikäs, mutta ihmisenä Jannesta oli vaikea saada otetta. Usein hänestä on rakennettu väärin ymmärrettyä sankaria, mutta ei hänessä oikein ollut ainesta siihen. 

Aloitin kirjan Jannen eli Juhani Juhaninpoika Mattilan näkökulmasta, mutta päädyin umpikujaan jo matkalla Siperiaan. Vasta kun keksin vaihtaa kertojaksi Santerin ja näkökulman sinä-muotoon, tarina lähti kulkemaan ja loppupuoli piti kirjoittaa kesken toisen romaanin tekemisen.

Keskiössä on silti koko ajan Janne, jota Santeri puhuttelee. Todellinen Santeri kun tuntui elävän Jannen kautta, ilman mainittavaa omaa tahtoa. Jannen teoista hänellä kyllä riittää sanottavaa, mutta senkin hän enimmäkseen kätkee rivien väliin. 

Loppujen lopuksi näistä kahdesta mielenkiintoisempi hahmo on Santeri. Miksi hän halusi pysyä Jannen varjossa ja hakeutui sinne aina uudelleen, kun tilaisuus tuli? 

Hallinpenkin kestikievari -kyltti ja Jannen postiryöstössä käyttämä moukari löytyvät Kuoreveden kotiseutumuseosta.

Lähtökohta oli tietysti se, että Janne oli kestikievarin vanhin poika ja Santeri isätön renki, jonka äitikin oli kuollut. Santeri oli tottunut tottelemaan. Hän ei ollut mikään kapinallinen. Silti hän ryhtyi rikoksiin, koska halusi olla mieliksi Jannelle. Varmasti myös taloudellinen hyöty houkutteli. Siitäkin Janne kuori kermat, ja Santeri tyytyi osaansa.

En tiedä, löysinkö lopullista vastausta Santerista tai Jannestakaan, mutta monesti yksi hyvä kysymys riittää. Sen ansiosta tarina nousi siivilleen ja pysyi siellä loppuun saakka.

Lukujen alussa käytin soveltuvin osin Hallin Jannen laulua, jota usein väitetään Jannen itsensä sepittämäksi. Pitkän version siitä julkaisi keuruulainen Herman Saxberg, jota myös Pilli-Hermanniksi kutsuttiin. Hänen jälkeensä arkkiveisua on muokannut ja lisäsäkeistöjä sorvannut moni muu. Myös minä.

Elokuvassa laulun laulaa Olavi Virta ja komeasti laulaakin. Mutta ehkä oikeamman, kohtalokkaan sävyn tavoitti Tapio Rautavaara omassa levytyksessään. Äänikirjaa varten laulun on luvannut tulkita Pekka Tiilikainen. Odotan innolla, että pääsen kuulemaan Pekan version. Minä luen äänikirjan tekstin.

Hallin Hurjan julkistustilaisuus pidetään tietysti Kuoreveden Hallilla ravintola Hallin Jannessa, torstaina 16. helmikuuta kello 18. Tervetuloa!

Kirja on jo tullut painosta ja sen voi tilata täältä.

Kirjassa käyttämäni lähteet löytyvät nettisivultani.

2022

Kerrataanpa viime vuoden kohokohtia ja ikäviä hetkiä. Kohokohtia olivat tietysti kaikki kymmenen kirjaani, jotka olivat keskenään hyvinkin erilaisia. Kaikissa on kyllä jonkin verran jännitystä ja huumoria, mutta pitoisuudet ja muut ainekset vaihtelevat.

Tässä yhteispotretti: 

Ylärivissä vasemmalta: lasten selkodekkari Polkupyörävarkaat (kuvitus Maria Wager); huumorikirja lukemaan opelleville eli Jenni ja oikutteleva bussi. Jenni 3 (kuvitus Hannamari Ruohonen) sekä lasten kuvakirjadekkari Rantakylän leijona. Ukulele-etsivä Nana 4 (kuvitus Jusa Hämäläinen).

Keskirivissä vasemmalta: lastendekkari Kellarivarkaat. Elsan ja Elmerin etsivätoimisto (kuvitus Silja-Maria Wihersaari); sarjakuva-albumi Marius. Väinö Mujunen 2 (piirrokset Aapo Kukko); Viikinkien aarre. Apassit 6 (kuvitus Carlos da Cruz); nuortenjännäri Jäätävää kyytiä (kansi Jussi Kaakinen).

Alarivissä vasemmalta: Jari Eklundin kanssa kirjoitettu Prosenttimies. Bikerin tarina (kansi Mika Wist, kansikuva Pekka Pukari); historiallinen jännitysromaani Punamusta Baby. Väinö Mujunen 7 (kansi Jussi Kaakinen) sekä Soturisukua. Historiallinen romaani Suuresta Pohjan sodasta vänrikki Johan Baggen ja hänen nuorikkonsa Catharina von Vegesackin kirjeiden ja muistiinpanojen sekä arkistolähteiden pohjalta(kansi Markku Yli-Erkkilä).

Jonkun lehtihaastattelun otsikkona oli, että Bagge ”kirjoitti tänä vuonna kymmenen kirjaa”. Ehkä kirjoitinkin, mutta ne olivat kyllä enimmäkseen muita kirjoja kuin sinä vuonna ilmestyneitä. Kustannusala kulkee sen verran etukenossa. Joskus kirjan kirjoittamiseen menee nopeallakin tekijällä monta vuotta, kuten Jäätävää kyytiä ja Soturisukua todistavat.

Lisäksi minulta ilmestyi viime vuonna Mujus-novelli Savunsininen juna antologiassa 24 yötä jouluun.

Lehtijuttuja kirjoitin Ruumiin kulttuuriin (Dekkareita vai poikakirjoja? Heikki Seppälä, Selim Tapola ja Tauno Rautapalo; Nippon Noir: Kenzo Kitakata ja Fuminori Nakamura; Noir italiano: Carlo Lucarelli ja Massimo Carlotto; Hitchockin valitut. Jännitysnovellien valioita kirjoissa ja lehdissä; Heat 2. Legendaarinen rikoselokuva sai jatkoa – kirjana; Dolores Hitchens – tyylikameleontti) ja Manifetsiin (Kirjailija katuojasta, ohjaaja kuilun partaalta. Kummisedän synty; Bad Sign: Kun Teddystä tuli taas Aikka). Päätoimittajien Päivi Remeksen ja Miettisen kanssa on ollut ilo asioida.

Maata tuli kierrettyä Helsingistä Sotkamoon. Koulu-, kirjasto- ynnä muita vierailuja, kirjamessukeikkoja ynnä muita kertyi yhteensä 47 kappaletta, muutama niistä etänä. Kaksi esiintymistä jouduin perumaan junayhteyden katkettua, yhden koronan takia. Yksi 12 koulukeikan ryväs siirtyi saman koronan vuoksi tammikuun lopulle.

JP Koskinen ja minä järjestimme elokuussa Hämeenlinnan Taiteiden yössä dekkaritapahtuman Hyvät, pahat ja rumat, joka veti Verkatehtaan lasipihan täyteen yleisöä. Haastattelimme kollegoitamme Antti Tuomaista, Niko Rantsia, Leena Lehtolaista ja Virpi Hämeen-Anttilaa. Mika Wist teki komean julisteen.

Joulukuussa JP ja minä järjestimme kerralla vuoden kirjajulkkarit ja haastattelimme toisiamme Rosebudin Sivullinen-liikkeen lavalla kaikkiaan 18 kirjasta, jotka me yhteensä julkaisimme 2022.

Vuoden huonoimmat hetket – jollei oteta huomioon diktaattori Putinin tölmäyksiä – johtuivat siitä, että tässä iässä alkaa kavereita kadota rinnalta. Aiemmin heitä on lähtenyt lähinnä vanhemmasta polvesta.

Jarkko Sipilän (1964-2022) kanssa aloiteltiin kumpikin dekkariuraa Book Studiolla, oltiin perustamassa CrimeTimea ja juonittiin yhdessä kaikenlaista. Jaralta sain elämäni parhaan kustannustoimittajakierroksen, kun Book Studion Kari Lindgren palautti vahingossa Kohtalon tähden käsiksen Jaralle. Jara luki sen läpi ja lähetti minulle omien kommenttiensa kera. Sellainen Jara oli – aina valmis auttamaan, jos vain tilaisuus tuli. Jara oli tarkoitus pyytää Hyviin, pahoihin ja rumiinkin, mutta kohtalo tuli väliin.

Honey Aaltoseen (1960-2022) tutustuin Levy-Fennican tiskin takana kesällä 1985, kun toimin lomatuuraajana. Samalla sain mustan musiikin peruskurssin ja tutustuin pääkaupungin yöelämään harvinaisen perusteellisesti, varsinkin Tavastialla, jonne oli käytössä Fennican VIP-kortti. Honeylta tarttui myös oikea levymyyjän asenne, pystytukka ja havaijinpaidat. Tein Honeyn kanssa Tortilla Flatille biisin Bekdknobs Rockin’, jonka Honey levytti myöhemmin Tina Bednoffinkin kanssa. Vuosien varrella Honey ja minä tapasimme Fennicassa, kirjamessuilla, keikoilla, joskus kapakassakin. Aina oli hauskaa. Lähetin tai vein Honeylle dekkarini ja sain häneltä hänen levynsä. Syksyllä 2021 haastattelin bluesveljeäni Sea Horsessa Teddy, Aikka ja Alpo -kirjaa varten. Viimeksi nähtiin keväällä -22 Riihimäellä.

Levätkää rauhassa, kaverit. 

Toivottavasti vuosi 2023 on rauhallisempi – niin Ukrainassa kuin kotirintamallakin.

KUN ESIVANHEMMAT PUHUIVAT MINULLE – SOTURISUVUN SYNTY

kansi: Markku Yli-Erkkilä

Baggen suvun historia on kiinnostanut minua pienestä pitäen. Ensinnäkään sukunimi ei ollut ihan tavallinen, vaikka isäni oli kotoisin juvalaiselta pientilalta. Kun jossain kyläpaikassa sattui olemaan tietosanakirja, katsoin siitä ensimmäiseksi Bagget. Yleensä oli mainittu ainakin amiraali Jaakko Bagge, joskus myös Oulun linnan perustaja Pietari Bagge. Tuntui hienolta ajatella, että kuului samaan sukuun.

Suvussa kulki perimätietona, että Ruotsista olisi joskus 1400-luvulla tullut Suomeen kaksi Baggen veljestä. Toinen olisi asettunut Pohjanmaalle ja toinen tullut Etelä-Savoon. Pian tajusin, että ainakaan vuosisata ei voinut pitää paikkansa, koska Savoa ei silloin vielä juuri asutettu Ruotsista käsin. Muutenkin tieto tuntui hämärältä, vaikka Baggeja noilla seuduilla asustikin.

Kun vanhoja kirkonkirjoja alkoi ilmaantua nettiin, tutkin asiaa sen verran, että tajusin Juvan Baggejen haarautuneen Rantasalmen Baggeista, kun isoisäni isoisän isä Antti Juhaninpoika Bagge muutti Juvalle Rantasalmelta vuonna 1806 mennessään naimisiin Anna Henrikintytär Kuosmasen kanssa.

Tyttäremme kastepapiksi osui Terho Asikainen, joka harrasti sukututkimusta ja kuuluu äitinsä puolelta Rantasalmen Bagge-sukuun. Häneltä sain sukutaulun, jonka mukaan Oulun linnan perustaja kuului sukuumme.

Joulukuussa 2015 kirjoitin blogiini jutun Isovihasta ja esi-isästäni vänrikki Johan Baggesta, joka Suuressa Pohjan sodassa puolusti Viipuria Pietari Suuren hyökkäystä vastaan ja joutui sotavankeuteen Siperiaan. Kohta sen jälkeen minuun otti yhteyttä eläkkeellä oleva lentokapteeni Oiva Bagge. Oiva kertoi tutkineensa Bagge-suvun vaiheita 40 vuoden ajan ja kysyi, kiinnostaisivatko hänen tutkimustuloksensa minua.

Oiva oli hiljattain laittanut nettiin Suku Forumille sukutaulunsa, jossa esiintyi 20 sukupolvea Baggeja, aina 1300-luvulta lähtien. Huomasin siinä joitakin vuosilukuja, jotka eivät oikein täsmänneet, mutta arvelin että ne olivat huolimattomuusvirheitä. Hän itse epäili, että monet historiantutkijat olivat tulkinneet lähteitään väärin, koska ruotsinkieliset nimet vanhastaan suomennettiin täällä. Månsit ja Maunot olisivat menneet sekaisin ja yhteydet jääneet oivaltamatta.

Minä tajusin myös, että Terholta saamani sukutaulu pohjautui osin Oivan tutkimuksiin.

Loppukesästä 2016 Oiva kutsui minut käymään kotonaan Savonlinnassa, ja minä pyysin Terhon mukaani. Oiva kertoi, että jäätyään 45-vuotiaana eläkkeelle Finnairilta hän oli alkanut tutkia Baggen sukua, koska oli luvannut tädilleen, että ottaisi selvää suvun aatelisesta menneisyydestä.

Oiva oli itse jo 85-vuotias, hänen näkönsä oli heikentynyt ja hän oli muutenkin heikossa kunnossa. Niinpä hän pyysi minua kirjoittamaan Baggen suvun vaiheista kirjan, ilmeisesti jonkinlaisen sukukirjan. En heti tarttunut täkyyn, vaan yritin sysätä urakkaa Terhon harteille, koska hän oli jo tehnyt Asikaisten sukukirjan.

Siperiaan joutuneen vänrikin tarina alkoi kuitenkin kummitella mielessäni, ja aloin kerätä tietoa aiheesta samoin kuin häntä edeltäneistä Baggeista. Niitä tietoja ajattelin käyttää vänrikin muistelmissa, joita hän vankeudessa laatisi. 

Historiallinen romaani lähti pikku hiljaa hahmottumaan päässäni. Joitain yksityiskohtia raapustin jo paperille ja näpyttelin koneelle.

Samaan aikaan Terho perehtyi tarkemmin Oivan tutkimukseen. Hän tuli siihen tulokseen, että Oiva oli mielivaltaisesti yhdistellyt muutaman eri Bagge-suvun jäseniä eikä ollut juuri perehtynyt alkuperäisiin lähteisiin. Asiakirjojen mukaan vanhin tunnettu esi-isämme oli juuri Suuren Pohjan sodan aikainen Savon jalkaväkirykmentin vänrikki Johan Bagge. Johanin vaimo taas oli baltiansaksalaiseen aateliin kuuluva Catharina Helena von Vegesack, jonka isä oli ollut Savon jalkaväkirykmentin kapteeni.

Oiva piti sinnikkäästi kiinni väitteistään Bagge-suvun aatelisesta menneisyydestä. Suku Forumilla hän tuntui jopa saavan kannattajia, vaikka Terho laati Ritva Jurvasen ja Kaija Salmisen kanssa tutkimuksen Havaintoja 1600- ja 1700-lukujen Bagge-suvuista, joka ilmestyi Genos-lehden numerossa 4/2018. Keskustelu nettipalstalla kävi kiivaana.

Jos Terho oli oikeassa, kirjaidealtani putosi pohja. Pikemminkin tuntui, että sukututkimussopasta voisi kehittää oman romaaninsa. Ehkä dekkarin.

Historiallisen romaanin suunnitelma oli kuitenkin jo sen verran pitkällä, että olisi ollut sääli hylätä se. Päätin vielä vierailla Rantasalmella Jumikkalan kartanossa ja sen Bagge-museossa. Ehkä sieltä löytyisi jotakin, joka sysäisi kirjaa eteenpäin.

Onneksi vierailin, ja onneksi sain poikkeuksellisesti luvan yöpyä kartanossa. Museon näyttely ja ilmapiiri inspiroivat minua suuresti. Jäin yksin kartanoon pimeäksi elokuun yöksi. Ukkonen katkaisi sähköt lähitienoolta.

Kun keskiyöllä havahduin ullakolta kuuluvaan rapinaan ja kolahdukseen, epäilin siellä liikkuvan esi-isäni hengen, joka halusi tavata minut. Varustauduin taskulampulla ja kiipesin jyrkät natisevat portaat pölyiselle vintille.

Valokiilassa vilahti vain harmaa peltohiiri, mutta samasta hämähäkinverkkojen somistamasta nurkasta silmiini osui pieni ruskea puuarkku. Sen kanteen oli liimattu haalistunut konekirjoitettu osoitelappu: Kansallisarkistoon. Jostain syystä kirstu oli jäänyt toimittamatta perille.

Arkku ei ollut lukossa. Avasin kannen ja löysin vänrikki Johan Baggen sotavankeudesta lähettämät kirjeet sekä hänen ja Catharina von Vegesackin täyteen kirjoitetut nahkakantiset muistikirjat. Vanhoja koristeellisia käsialoja ja vanhaa koukeroista ruotsin ja saksan kieltä oli vaikea tulkita hauraista kirjeistä ja muistikirjojen kostuneilta sivuilta, joiden reunoja hiiret olivat nakertaneet, mutta tutkin tekstejä lumoutuneena. Esivanhempani puhuivat vuosisatojen takaa suoraan minulle.

Romaani lähti kulkemaan kuin siivillä. Helppoa sen tekeminen ei silti ollut.

Taustatyö vei muun toimen ohessa pari vuotta. Haalin koti- ja ulkomaisista antikvariaateista, kirjakaupoista ja kirjastoista noin 160 kirjaa, luin niitä ja kolusin nettiarkistoja ja Kansallisarkistoa. Vertailin löytämiäni kirjoituksia ja historiallisia asiakirjoja. Jos löytyi ristiriitoja, luotin Johaniin ja Catharinaan. He olivat sentään sukua. Miksi he minulle valehtelisivat?

Samaan aikaan kirjoitin ja julkaisin puolenkymmentä muuta kirjaa vuodessa ja tein niiden vaatimat taustatyöt. 

Soturisuvusta kirjoitin ensin alun ja lopun, sitten tarkemman synopsiksen. Varsinainen kirja syntyi kahdesssa erässä ja vaati vielä aika lailla muokkausta ja hiomista. Luvut hakivat paikkaansa viimeiseen asti.

Kaikkiaan kirjan parissa vierähti kuutisen vuotta. Vaikka olen ennenkin tehnyt historiallisia romaaneja, Soturisukua oli jo taustatyön osalta kaikkein työläin. Tapahtumat ulottuvat 1500-luvulta 1700-luvulle, Lontoosta Siperiaan ja Prahasta Jäämeren rannalle. Henkilöitä en ala edes laskea. Sotaisina aikoina ruumiita tuli varmasti enemmän kuin kaikissa dekkareissani yhteensä.

Kirjan tekeminen on ollut upea kokemus, jonka mittaan olen saanut eläytyä Baggejen ja Vegesackien mukana monenlaisiin tianteisiin ja tunteisiin, laidasta laitaan. Kiinnyin päähenkilöihini niin, että tuntui ikävältä jättää heidät lopussa oman onnensa nojaan. Onneksi tiedän heidän jatkostaankin jotain.

Toivon, että lukijakin nauttii tästä matkasta halki vuosisatojen Catharinan ja Johanin sekä Johanin esi-isien seurassa.

Kirjan voi tilata täältä – ilman postikuluja!

Hilirimpsis eli Aaro Ketaraisen myöhemmät vaiheet

Kirjoituspöydän laatikkoa kaivellessa käteen osui lukion kolmosluokan aine.  Oli tarkoitus kirjoittaa arvio jostakin kirjasta, jonka on lukenut. Minä kirjoitin arvion kirjasta, jonka olin juuri kirjoittanut. Olin myös tainnut jo lähettää sen kustantajalle, vaikka vain osa oli kirjoitettu puhtaaksi. Ymmärrettävistä syistä kirjaa ei julkaistu eikä tulla julkaisemaankaan, vaikka käsikirjoitus on tallessa. Tämän aineen ajattelin kuitenkin julkaista tässä, koska siinä on hetkittäin yllättävän terävää analyysia.

Kuten kuvasta näkyy, sain aineesta vain 85 pistettä. Lukion äidinkielenopettajani ei aina oikein ymmärtänyt huumoriani.

Hilirimpsistä ei ainakaan vielä ole saatavana kirjakaupoista, mutta minulla oli ainutlaatuinen tilaisuus tutustua teoksen keskeneräiseen käsikirjoitukseen ja samalla myös puhtaaksi kirjoitettuun versioon, jota on tällä hetkellä noin 30 sivua. Hilirimpsiksen kirjoittaja on nuori keravalainen kirjailija Tapani Bagge, joka päätyönsä ohella on talvisin käynyt koulua ja kesäisin työskennellyt Keravan kaupungin rakennusviraston puutarhaosaston palveluksessa. Niinpä niin, meidän maassamme kirjailijan osa on kova: pelkällä sanataiteella elävät milteipä vain ne, joka ovat myyneet itsensä kriitikoille ja suoltavat ”taiteellista” tekstiä.

Hilirimpsis on epäilemättä tekijänsä pääteos. Tähän mennessä hän on kirjoittanut etupäässä seikkailu- ja salapoliisiromaaneja, joista ainoana on julkaistu esikoisteos, vapaasti omaelämäkerrallinen Gubbe ja kumppanit vuonna -74 paikallisessa sanomalehdessä. Lisäksi hän on toimittanut Autosanomat- ja Gangsteriuutiset-nimisiä lehtiä sekä yhteistyössä paikkakunnan muiden kirjallisten ja taiteellisten kykyjen kanssa synnyttänyt lukuisia jatkokertomuksia, runoja, sarjakuvia ja näytelmiä.

Alaotsikkonsa mukaisesti Hilirimpsis on ”realistinen tosikertomus nuoren miehen vaiheista nykyajan ristiaallokossa”. Se koostuu seitsemästä novellinomaisesta tarinasta, joiden kantavana teemana on Aaro Ketaraisen ajelehtiminen omituisesta tapahtumasta toiseen. Tarinoiden juonet ovat ensimmäistä lukuun ottamatta hyvin löyhiä, ja kirjailija sallii itselleen laajojakin poikkeamia sivuteemoihin.

Päähenkilö ja minäkertoja Ketarainen on Jukolan veljesten mallia, vaalea harjastukkainen viiksiniekka, kaukaista sukua Pekka Lipposelle. Hän on hyväsupliikkinen maalaispoika Savosta, joka on työttömänä – kuten rivien välistä vähitellen käy ilmi – lähinnä omaa laiskuuttaan. Ensimmäisessä tarinassa häneen ottaa yhteyttä Suomen Salainen Poliisi nokkamiehenään Santeri Poikolainen, jolle Ketarainen enenn pitkää käy allergiseksi. Sapon hommissa Kertarainen sekaantuu salaisten agenttien touhuihin, jotka kuvataan melko naurettavina.

Ketarainen on mies, joka ei osaa sanoa ei. Kerta toisensa jälkeen hän suostuu Poikolaisen tehtäviin, vaikka jo ensimmäisestä hän – tosin osaksi omasta syystään – saa neljä vuotta kuritushuonetta.

Agenttihommat ovat kirjassa kuitenkin vain lähinnä runkona ja ivanaiheena. Pääasiana ovat ihmiset, enimmäkseen miehet, joilla kaikilla on ollut omat unelmansa – kenellä toteutuneet, kenellä ei. Ketarainen itse tuntuu olevan omassa elämässään sivustakatsojan roolissa. Hän vain toteaa tapahtumat ja ihmettelee välillä huonoa onneaan.

Tärkeä sivuteema on Ketaraisen naisseikkailut: hänellä on taipumus rakastua jokaiseen tapaamaansa tyttöön, ja yhteen otteeseen hän naimisissa olevana perheenisänä kihlautuu toisen tytön kanssa. Rakastumisiaan Ketarainen kuvaa kainosti kuin entinen iskelmärunoilija. Yhdelläkin tytöllä on silmät tummat kuin syksyinen yö.

Kirjailija tuntuu sisällyttäneen kirjaan koko elämänfilosofiansa. Uskonnosta hän on sitä mieltä, että jokainen saa tulla autuaaksi omalla uskollaan. Ketarainen paljastuu suomalaisen muinaisuskon tunnustajaksi. Parazuela, pieni eteläamerikkalainen saarivaltio, näyttäytyy jonkinlaisena Utopiana. Maassa vallitsee ”todellinen demokratia”: jokainen 15 vuotta ja neljä päivää täyttänyt saa anoa itselleen kansanedustajaksi pääsyä, ja paikat täytetään hakujärjestyksessä vuodeksi kerrallaan. 

Ketaraisen lisäksi melkein kaikki muutkin kirjan henkilöt ovat kotoisin maalta tai ainakin Itä-Suomesta. Maalaiselämä tuntuukin olevan kirjailijan sydäntä lähellä. Kaupungit, etenkin Helsinki, kuvataan verraten synkin värein. Kirjan loppukin on onnellinen: Ketarainen nai tytön, jolla on kolmenkymmenen hehtaarin maatila ja parikymmentä lypsävää.

Päällimmäisenä tarinoissa on kuitenkin huumori ja merkilliset sattumukset, joita on yhden kirjan aineksiksi miltei liikaakin. Huumori on milloin perisavolaista näsästelyä, milloin täysin absurdia tilannekomiikkaa.

Vaikutteita on vähän joka puolelta: agenttiromaaneista, joita herjataan yhtä mittaa; kovaksikeitetyistä dekkareista, joiden tehokkaan taloudellisen tyylin Bagge on risteyttänyt savon kanssa ja saanut juoheasti etenevää kieltä – muuten kirja on yhtä kova kuin kolmen minuutin muna; science fictionista, josta on lainattu teemoja kuten ikiliikkujat ja aikakone; pakinoitsijoilta ja muilta humoristeilta sekä kotimaisesta huippukioskikirjallisuudesta. Kerronta on enimmäkseen tyynen toteavaa, ja se etenee parhaiten dialogin avulla. Toimintaakin on, muttei väkivaltaa.

Ainaisessa mukavuudenhalussaan Ketarainen osoittautuu välistä hieman saamattomaksi ja jopa vastuuttomaksi, mutta on hänessä hyviäkin puolia. Hän on tottunut kuuntelemaan niin elämässään pettyneitä kuin siinä onnistuneita. Kirjailijaa lähemmin tuntematta on vaikea sanoa,missä määrin Ketaraisessa on häntä itseään, mutta uskon, että Ketarainen on jonkinlainen heijastuma siitä, millaisena hän itsensä näkee.

Kirjailija Bagge on parantumaton ”vanhojen hyvien aikojen” romantikko, mikä paljastuu jo aikakoneen käytössäkin: sillä mennään ajassa taaksepäin. Kirjan henkilögalleria on mahtava, aina kaappikellojen keräilijästä kärpäsasiantuntijaan ja virkkuukymmenottelun maailmanmestarista sisävesisukellusveneen kapteenin ja kerrostaloissa ovelta ovelle kiertävän uima-allaskauppiaan kautta suurvaltojen ja Suomen presidentteihin. Ihmiskuvaus on siten pakostakin jäänyt hieman hosuvaksi. 

Muita helmasyntejä on liika kiltteys ja jonkinlainen naiivius sekä väliin turhankin hätäinen kerronta. Kokeneempi kirjailija olisi näistä aineksista kehittänyt vähintään trilogian ja saanut varmasti aikaan tiukemmin satiirisen ja kokonaisvaltaisemman tuloksen, mutta Hilirimpsiksen viehätys piileekin ehkä juuri sen tuoreudessa ja omalaatuisuudessa. Kaikesta näkee, että Bagge kirjoittaa pelkästä kertomisen ilosta eikä yritäkään olla olevinaan taiteellinen.

Eli kuten vanha parazuelalainen sananlasku sanoo: ”Ölk burk immpnglšš, ybr nugp nibintž.”

Toista lukioaikaista kirjayritelmääni olen muistellut täällä. Sama juttu on ilmestynyt myös kirjassani Vaaran viehätys (2015) nimellä Viikatemies kateissa.         

 

MITÄ MEISTÄ TULI? Prosenttimiehen taustaa

Kansi: Mika Wist, kannen kuva: Pekka Punkari

Kouluvierailulla kerron aina, miten minusta tuli kirjailija: 

Oppikoulun ekalla luokalla Keravalla äidinkielenopettaja huomasi, että jotkut meistä kirjoittivat pitkiä aineita. Lisäksi tehtiin porukalla luokkalehtiä, näytelmiä, sarjakuvia ynnä muuta.

Opettaja ehdotti, että yhden aineen sijasta voisi kirjoittaa oman kirjan, jos haluaa. Sitä sai kirjoittaa koko kevään. 

Meitä oli viisi vapaaehtoista, kaikki poikia. Jokainen kirjoitti kevään mittaan normaaliainetta pitemmän tarinan.

Minun kirjani opettaja kauppasi Keski-Uusimaahan, jossa se ilmestyi viidessä osassa nuortenpalstalla. Sain huiman palkkion: 80 markkaa. Totesin, että tällähän rikastuu. Täytyy ruveta isona kirjailijaksi.

Rikastumista tosin odotan yhä.

Eräällä koululla ehkä 15 vuotta sitten muuan oppilas kysyi, mitä niistä muista pojista tuli? Tuliko niistäkin kirjailijoita?

Piti ihan miettiä vastausta.

Yhden olin hiljattain tavannut luokkakokouksessa. Hän oli mennyt lukion jälkeen kauppakorkeaan ja päätynyt ison ohjelmistofirman johtoportaaseen. Hän sanoi, ettei ole pariinkymmeneen vuoteen edes lukenut kaunokirjallisuutta. Omat puheensa hän kyllä kirjoitti itse.

Toinen oli aikoinaan paikallisradion toimittajana ja kirjoitti biisejä omalle bändilleen. 

Kolmas katosi kuvasta heti peruskoulun jälkeen.

Neljäs meistä oli Jari Eklund. Hän jätti lukion kesken ja pyöri rockabillykuvioissa, puuhasi vanhojen amerikanautojen ja myöhemmin moottoripyörien kanssa. Kirjoitti lehtijuttuja Kopteriin. Teki omasta alakulttuuristaan valokuvanäyttelyjä ja -kirjoja sekä tietokirjat Syntyneet rokkaamaan ja Tiger Twist. Tiger Twistin yhteydessä näin häntä kustantajan tapahtumissa ja kirjamessuilla. Muutenkin osuimme toisinaan yksiin Keravalla ja vaihdoimme kuulumisia.

Muutama vuosi sitten tapasin tämän nykyisen valokuvataiteilijan taidetoimikuntien koulutustilaisuudessa Helsingissä. Jari kertoi, että hänellä on kaveri, joka on kuulunut moottoripyöräjengiin. Kiinnostaisiko minua hänen tarinansa? 

Sanoin, että kiinnostaahan se, mutta juttu jäi silloin vielä hautumaan. Lähetin kyllä Jarille kirjojani.

Kesäkuussa 2020 Jari otti yhteyttä ja tuli käymään. Minulle selvisi, että hän itse oli se moottoripyöräjengiin kuulunut kaveri. Jari heitti pöytään täkyn, johon tartuin heti. Sovimme, että tehdään yhdessä kirja.

Tein pari pitkää haastattelua, joihin Jari tuli hyvin valmistautuneena. Purin tekstiä koneelle, muokkasin ja jäsensin sitä, lähetin Jarille kommentoitavaksi. Tarinasta kirjan nimeksi nousi Prosenttimies. Se kelpasi Jarillekin.

Jari lähetti minulle äänitallenteita ja tekstinpätkiä, innostui lopulta kirjoittamaan itse kokonaisia lukuja. Teksti oli niin mainiota, että minulle jäi lähinnä editorin ja lisäkysymysten esittäjän osa. Rakensin aikajanaa ja dramaturgiaa. Yhdessä muokkasimme kokonaisuutta.

Turvallisuuskysymyksiä mietittiin alusta lähtien. Jari ei halunnut vasikoida kenestäkään eikä vaarantaa ketään. Minäkään en halunnut. Yksityiskohtia ja nimiä muutettiin sekä viattomien että viallisten suojelemiseksi. Muuten tarina on tosi.

Ensimmäisessä käsisversiossa päähenkilönä oli Janne, mutta Johnny Knigan Jaakko Pietiläisen ansiosta tajusimme, että Prosenttimies on Jarin tarina ja hänen pitää esiintyä omalla nimellään.

Jari oli jo Tiger Twistin aikoihin puhunut Jaskalle tekevänsä vielä joskus bikerkirjan, ja Jaska oli luvannut sparrata sen tekemisessä. Niinpä tarjosimme Prosenttimiestä hänelle jo hyvin alkuvaiheissa.

Jaska piti sanansa, ja hänen sparrausviestinsä tuloksena kirjoitimme kirjaan satakunta sivua lisää. Jaska olisi kuitenkin kaivannut kirjaan dokumentaarisempaa otetta ja lisää jengihistoriaa. Me emme lähteneet siihen, koska tämä oli nimenomaan Jarin tarina.

Uusi kustantaja löytyi helposti CrimeTimesta.

Jos minulle olisi sanottu 50 vuotta sitten, että vuonna 2022 julkaisisin Jarin kanssa kirjan hänen elämästään, en ehkä olisi uskonut sitä. Toisaalta en varmaan olisi uskonut monta muutakaan tulevaa tapahtumaa. 

Prosenttimiehen tekeminen on ollut melkoinen matka niin minulle kuin etenkin tietysti Jarille, joka kävi läpi omaa elämäänsä ja teki samalla tiliä omista ratkaisuistaan. Matkasimme yhdessä kavereina. Nauroimme paljon, liikutuimmekin. Reissu kesti vuoden. Sitten jäljellä oli enää loppuviilailua. 

Yhteistyö Jarin kanssa oli niin saumatonta, että seuraava yhteinen kirjahankkeemme on jo hyvässä vauhdissa. Siitä lisää ensi keväänä.

Keravalla 10. toukokuuta 2021

Kun toukokuussa 2021 tutustuimme Prosenttimiehen tapahtumapaikkoihin, siihen mitä niistä oli jäljellä, tuntui melkein siltä kuin olisin itse elänyt mukana niihin liittyvät dramaattiset tapahtumat. Niin väkevästi Jari oli osannut kertoa.

Nyt Prosenttimies on lukijoiden käsissä. He pääsevät mukaan samalle hurjalle matkalle bikerin tarinaan – Jarin elämään. Äänikirjan lukijaksi saimme kolmannen ex-keravalaisen, näyttelijä-kirjailija Jari Nissisen, jonka käsikirjoittama Rumble-elokuva liittyy läheisesti Prosenttimiehen alkupuolen maailmaan.

Nautinnollisia luku- ja kuunteluhetkiä!

Jaria ja minua haastateltiin kirjasta Keski-Uusimaahan ja Helsingin Sanomiin. 

Kirjan voi tilata suoraan kustantajalta. E- ja äänikirja löytyy kaikista palveluista, esimerkiksi tuolta.