KIRJAILIJA ON KÄSITYÖLÄINEN

Olen aina sanonut, etten ole kätevä käsistäni. Kuitenkin olen toiminut käsityöläisammatissa jo 39 vuotta. Nikkaroin sanoista tarinoita, höylään ja hion ja viimeistelen ne.

Ennen vanhaan käsityöläisen tie itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi kesti vuosia. Mestarin oppipojaksi pääsi aikaisintaan 14-vuotiaana, ja kolmesta viiteen vuoteen meni ennen kuin pääsi kisälliksi.

Minä pääsin Seppo Tuiskun oppipojaksi Jerry Cottonia takomaan 20-vuotiaana keväällä 1983, lukion ja armeijan jälkeen. Kahden ja puolen vuoden päästä etenin kisälliksi ja aloin toimittaa muiden juttuja Sepon sairaus- ja kesälomien aikana.

Aikoinaan kisälli sai arvonsa merkiksi knallin. Minä sain Tuiskulta Cottonin Jaguar E-Typen pienoismallin.

Mestarin arvoon eli vastaavaksi toimittajaksi kohosin kesällä 1991, kun Tuisku jäi eläkkeelle. Silloin olin jo 28-vuotias. Sain Cotton-arkiston ja Nevillen Rauhantekijän eli Colt Peacemakerin, tosin replikana. Aloin mestaroida uusia kirjoittajia.

Vastaavan toimittajan pestiä riitti pariksi vuodeksi. Samoihin aikoihin kävin YLE:n käsikirjoittajakurssin sekä AVEKin ja Elokuvasäätiön ja Teatterikorkeakoulun kursseja. Luin kaiken maailman kirjoitusoppaita. Aloin tehdä suomennoksia, kuunnelmia, tv-käsikirjoituksia, näytelmiä, lasten- ja nuortenkirjoja.

Kirjailijan ammatissa opeteltavaa riittää. Tällä vuosituhannella olen laajentanut repertuaariani omiin dekkareihin, absurdeihin novelleihin, lauluteksteihin, selkokirjoihin ja historiallisiin romaaneihin. 

Aloin myös vetää dekkaripajoja ja laadin oman dekkarinteko-oppaani. Viime kesän dekkaripaja Ahlmanin opistolla jäi viimeiseksi. Muut saavat jatkaa. Se murhaa joka osaa on testamenttini sillä saralla, ja Lastenkirjainstituutin Lukijan luo -kirjaan tein artikkelin lasten- ja nuortendekkarien kirjoittamisesta.

Viimeisin aluevaltaukseni on ollut muistelmat (ei kuitenkaan omat) ja elämäkerrat. Sitä satoa alkaa ilmestyä syksyllä.

Valmiiksi ei kirjailija tule koskaan, ja se on hyvä. Valmis ihminen on valmis hautaan.

Rikoksen pyörteistä kylmän kyydin kautta jäätävään

Uusin kirjani on nuortenjännäri Jäätävää kyytiä. Samalla se on vanhimpia kirjojani. 

Tarina alkaa syksyllä 1990. Olin Jerry Cottonin ja FinnWestin pääkirjoittaja ja olin kirjoittanut rikosnovelleja lyhytikäiseen RikosPalat-lukemistolehteen. Ne olivat kaikki oululaisen Kolmiokirjan lehtiä, samoin kuin nuorille tytöille suunnattu SinäMinä. SinäMinän päätoimittaja pyysi minulta silloin jännitystarinoita lehteensä. 

Tein muutaman, jotka julkaistiin salanimellä Tapio Halla-aho. Silloinen osoitteemme oli Halla-aho 6. Nyt en ehkä käyttäisi sitä salanimeä. 

SinäMinä-jännäreistäni kolmas oli nimeltään Rikoksen pyörteissä. Siinä kaksi nuorta varastaa terveyskeskuksen edestä jenkkiauton huviajelua varten, saa poliisit peräänsä ja huomaa, että autossa on vainaja.

Novelli ilmestyi lievästi korjailtuna kokoelmassani Ammattimies vuonna 2008. 

Mutta jo 1994 olin jatkanut tarinaa kirjaksi saakka ja tarjonnut sitä WSOY:lle toiseksi nuortenkirjakseni Korhosen ja kadonneen faijan jälkeen. Kirjan työnimenä oli Kylmää kyytiä. 

Samoihin aikoihin osallistuin Elokuvasäätiön ja AVEKin lasten- ja nuortenelokuvan käsikirjoituskurssille, jota vetivät Tove Idström, Matti Ijäs ja Anne Kemppi. Kurssilla tein kirjani pohjalta tunnin mittaisen elokuvan käsikirjoituksen, ja Matti Ijäs vei sen Dada-filmiin, joka oli tuottanut hänenkin filmejään. Nadja Pyykkö halusi ohjata Kylmää kyytiä, ja hänen tyttärensä Marja Pyykön piti näytellä toista pääosaa. 

Kun menin ensimmäiseen palaveriin Dada-filmin toimistoon Kolmannella linjalla Kalliossa, vastassa oli apea tunnelma. Firman kirjanpitäjä oli edellisenä viikonloppuna hirttäytynyt samassa toimistossa. Nadja, Marja ja tuottaja Kari Sara vakuuttivat kyllä innostustaan käsikirjoitukseeni, mutta elokuvalle ei saatu rahoitusta. 

WSOY:n mielestä käsikseni oli sopimaton nuortenkirjaksi. Muistaakseni tarjosin kirjaa vielä Otavalle, mutta sitten hautasin hankkeen. Siinä tuntui olevan jotakin vikaa, jota en silloin käsittänyt. 

Vähän myöhemmin eli 1998-2003 julkaisin kyllä WSOY:ltä ja Tammelta kolme nuortenjännäriä, joissa nuoret ajautuivat rikosten poluille eri syistä: Suden hetki, Pikkuveli ja Tuhlaajafaija. Niiden jälkeen keskityin aikuisten ja lasten kirjoihin. Nuortenjännärit jäivät pitkäksi aikaa. 

Kunnes muutama vuosi siten suoritin työhuoneessani arkeologisia kaivauksia, ja eräästä sedimentistä löytyi Kylmää kyytiä -elokuvakäsikirjoitus. Kirjaversio on tallessa muistaakseni zip-levyllä, jota en nykytekniikalla pysty avaamaan. 

Aloin lukea elokuvakäsistä. Alku tuntui yhä hyvältä, mutta loppupuoli ei toiminut. Jo siinä lukiessani tajusin, mitä pitää muuttaa, jotta tarina toimii. Niinpä kirjoitin elokuvakäsiksen pohjalta uuden kirjaversion. Sen nimeksi tuli ensin Kylmää kyytiä, mutta sitten huomasin että vuosien varrella oli ehtinyt ilmestyä jo parikin sennimistä kirjaa. Niinpä kyydistä tuli jäätävää. 

Vuonna 2020 Jäätävää kyytiä ilmestyi Avaimelta selkokirjana, jonka Hannamari Ruohonen kuvitti hienosti.

Nyt Helmikuussa 2022 on vuorossa yleiskielinen versio, johon Jussi Kaakinen on tehnyt upeat kannet. Tämä kirja on siis ollut tekeillä joko 32, 28 tai kolme vuotta. Tulkinnasta riippuen. 

Täältä voit tilata Jäätävää kyytiä – suoraan kustantajalta.

Lupasin muuten lukea tämän itse äänikirjaksi. Keväämmällä nähdään, miten hyvin onnistun siinä. Tai pikemminkin kuullaan.

JOULUKATALOGI 2021

 Kun nyt kirjoittelen jo vuoden 2023 kirjaa, on syytä luoda katsaus tämän vuoden tuotantoon. Samalla voin suositella joululahjakirjoja.

Tänä vuonna minulta ilmestyi neljä kirjaa aikuisille. Ensimmäisenä tuli Miehet maailmalla, jota voin suositella huumorin ystäville. Kansi: Jussi Kaakinen

Outsiderin eli Aarne Haapakosken ja Seppo Tuiskun kirjoittamista Pekka Lipposen seikkailuista toimitin kirjan Pekka Lipponen kaukomailla, johon laadin myös jälkipuheen. Sitä voin suositella jännityksen ja huumorin ystäville. Kansi: Juho Juntunen

Väinö Mujunen jatkoi tutkimuksiaan vaaran vuonna 1948 sarjan kuudennessa kirjassa Keltainen Cadillac. Suosittelen kirjaa historiallisen jännityksen ystäville. JT Lindroos kirjoitti Kulttuuritoimituksen sivulla näin: "Keltainen Cadillac on valloittava, koukuttava ja nautinnollisen rosoinen. Tapani Bagge osoittaa jälleen kerran olevansa ajattoman kirjallisuuden maailmanluokan spesialisti." Kansi: Jussi Kaakinen

Tuhon torni sisältää Miehet maailmalla -kirjan pitkän avaustarinan selkokielelle mukautettuna. Koskelan ja minäkertojan remonttikierre ja siitä seuraava asuntoauton hakumatka Latviaan on saanut Ilkka Vuojalan upean kuvituksen. Kirjaa voi suositella niille aikuisille ja vähän nuoremmillekin, jotka kaipaavat helppoa ja hauskaa lukemista.

Lapsillekin julkaisin tänä vuonna neljä kirjaa. Jännitystä kaipaaville alakouluikäisille lapsille ja vähän vanhemmillekin suosittelen Sielulinnun arvoitusta. Sarjan viides kirja vie Apassit seikkailemaan Viipuriin. Vuosi on yhä 1910. Carlos da Cruzin loistava kuvitus.

Elsan ja Elmerin etsivätoimisto tarjoaa lapsille jännitystä ja huumoria. Sarjan toisessa kirjassa Pikkuvelivaras räväkkä painimestari Elsa ja tietoviisas Elmeri jäljittävät kadonnutta Pikkuveliä. Silja-Maria Wihersaaren mainio kuvitus.

Jenni ja ystävyyden talo on Jennin ja Totin toinen seikkailu, jota voin suositella helppolukuisen huumorin ystäville. Hannamari Ruohosen hieno kuvitus.

Ukulele-etsivä Nana ja hänen uskollinen palvelijansa Armas seikkailevat kolmannessa kirjassaan Maltan harakan jäljillä. Tätä kuvakirjaa suosittelen 3-100-vuotiaille huumorin ja kevyen jännityksen ystäville, eikä se ole kielletty yli satavuotiailtakaan. Jusa Hämäläisen komea kuvitus.

Bonuksena mainittakoon kymmenen vanhaa FinnWestiäni, jotka ovat nyt tulleet saataville e-kirjoina ja tulevat pikapuoliiin myös äänikirjoina. 

Vuonna 1998 tuli TV1:ltä käsikirjoittamani palomiessarja Pelastajat, jonka pohjalta kirjoitin saman tien romaanin. Se on nyt tulossa e- ja äänikirjana, kuten paljon muutakin aiempaa tuotantoani.

Eikä pidä unohtaa kappaletta Taksikuski, jonka sanoitin ja Pekka Tiilikainen sävelsi Pekan ja Beatmakersin upealle levylle Ainutlaatuinen.

 

KIRJAILIJA KUJALLA

Alkusyksystä 1992 etsin töitä. Olin saanut Kolmiokirjalta tiedon, että FinnWest lopetettaisiin sen vuoden numeroon 12 ja Cottonin toimittajan pestini kestäisi vain muutaman numeron pitempään. Ensimmäinen nuortenkirjani oli jo hyväksytty WSOY:lle, mutta sen ennakolla ei nuori perhe elänyt kovin monta kuukautta.

Olin suomentanut Jalavalle Jonathan Latimerin kovaksikeitetyn dekkarin Suuntana sähkötuoli ja RikosPalat-lehteen muutaman kymmenen novellia. Lähettelin käännösnäytteitä kustantajille, mutten saanut töitä, kovin monelta en edes vastausta. Sitten soitin Book Studion Kari Lindgrenille, ja Kari pyysi käymään Hyvinkäällä.

Vein mukanani kirjoja, joita minusta kannattaisi suomentaa. Kävimme oluella ja pyttipannulla, juttelimme kirjoista ja kirjailijoista ja musiikista. Vaihdoimme tarinoita ja paransimme maailmaa, nauroimme paljon. Kari poltti tupakkaa. Hän antoi minulle hyllystä mukaan Book Studion ja Viihdeviikarien kirjoja sekä Lawrence Blockin dekkarin A Dance at the Slaughterhouse, joka oli juuri voittanut Edgar-palkinnon. Sain myös deadlinen.

Suomensin Karille kymmenen vuoden mittaan 16 rikosromaania ja yhden muun. Osa niistä oli omia suosituksiani. Palkkiot eivät päätä huimanneet, mutta joka penni tuli tarpeeseen. Koko ajan opin paremmaksi suomentajaksi ja kirjailijaksikin. Kari myös kustansi ensimmäiset aikuisten romaanini ja antoi hyviä neuvoja. Osaa niistä jopa noudatin.

Karin kuolemasta on näköjään jo kymmenen vuotta. Ikävä on miestä.

Kari Lindgren

(9.3.1954-5.5.2011)

En ollut aiemmin lukenut Blockilta muuta kuin joitakin novelleja, mutta huomasin pitäväni hänen tyylistään ja varsinkin dialogistaan. Suomensin Tanssin teurastamolla ja neljä muuta Matt Scudder -dekkaria. Olin pitkin 1990-lukua kirjeenvaihdossa Larryn kanssa ja kirjoitin hänestä Ruumiin kulttuuriin. Hän kertoi, että hänen naapurinsa New Yorkissa oli Finnairilla töissä ja oli kehunut käännöksiäni.

Lawrence Block

(1938-)

Myöhemmin olen seurannut Blockin uutiskirjeitä. Olen hankkinut suurimman osan hänen dekkarituotannostaan. Viimeksi ostin ennakkoon hänen varhaisen kirjailijauransa muistelmat A Writer Prepares. Suosittelen jo etukäteen.

Tuosta hankinnasta ajatukseni karkasivat muistojen kujalle. Kiitos ja anteeksi.

KIRJOITTAMINEN PALKINTONA

 

Milla Ollikainen kertoi Facebookin Kirjailijanloput-ryhmässä 23.3.2021 kirjojen kirjoittamisesta päivätyön ohessa ja siitä, miten oivalsi että kirjoittaminen täytyy ajatella palkintona. Moni muu avautui hänen päivityksensä perään. Minäkin ajattelin kirjoittaa siihen jotain lyhyttä, mutta huomasin että kokemuksen puiminen vaati minulta pitemmän tilan.

Olen kirjoittanut elääkseni jo kohta 38 vuotta. Aloitin keväällä 1983, parikymppisenä. Ensimmäisen Jerry Cottonini tein, kun olin vielä postissa töissä. Se kelpasi lehden toimittajalle, joten heittäydyin vapaaksi kirjoittajaksi.

Seuraavat kymmenen vuotta tein Cottoneita ja FinnWestejä kymmenen liuskan päivävauhtia. Sen päälle ei jaksanut paneutua enää kovin pitkään omaan juttuun. Joitain novelleja tein, ja vaikka jännitysviihteen kirjoittaminenkin oli enimmäkseen mukavaa työtä, oman tarinan tekemisessä oli kyllä aivan oma fiiliksensä.

Yhden romaaniyritelmän kirjoitin parissa kuukaudessa, kun pidin lomaa Cottonista, vaikkei siihen oikein olisi ollut varaakaan. Romaania oli kiva kirjoittaa, mutta en saanut sitä kaupaksi mihinkään. Parempi niin, ei se ollut kaksinen.

Lapsityövoimakin oli käytössä. Esikoinen tutustuu tässä isän työpaikkaan syksyllä 1990. (Kuva: Minna Bagge)

Ensimmäiset julkaistut kirjani kirjoitin, kun minusta tuli Cottonin toimittaja. Toisten juttujen korjailulta jäi jo aikaa ja voimia muulle. Toimittajan pestiä riitti kuitenkin vain pari vuotta. 

Sen jälkeen aloin raapia leipääni suomentajana. Palkkiot olivat kehnoja, ja taas piti saada kasaan vähintään kymmenen liuskaa päivässä. Parin pitkän suomennosurakan jälkeen palkitsin itseni omalla kirjalla. Se oli aina hienoa. Välillä tein tv-käsiksiä ja kuunnelmia.

Niin kului 1990-luku. Vasta 2000-luvun puolella pystyin luopumaan käännöstöistä ja keskittymään kirjojen kirjoittamiseen. Sen jälkeen elämä onkin ollut yhtä juhlaa. 

Vaimo on kyllä käynyt koko ajan töissä. Laskujenmaksua on silti joskus saanut jännittää, ja Visan varassa on toisinaan eletty seuraavaa palkkiota tai palkkaa odotellessa. Pelkällä kirjoittamisen ilolla kun ei elä. Eikä varsinkaan elätä perhettä.

AINA MURHA KOTIOLOT VOITTAA

Kuva: Minna Bagge

Alkuvuodesta 1987 olin 24-vuotias. Olin kirjoittanut muutamassa vuodessa parikymmentä Jerry Cottonia ja yhden FinnWestin. Sitten Kolmiokirjan julkaisujohtaja Joni Skiftesvik pestasi minut valikoimaan ja suomentamaan RikosPalat-lehden ulkomaisia novelleja. Heti aloin myös kehitellä omia tarinoitani. Ensimmäinen niistä ilmestyi RikosPalojen numerossa 1/1988.

Seuraavat RikosPalat-novellini toimitti Cottoneista ja FinnWesteistä tuttu oppi-isäni Seppo Tuisku. Ehdin juuri päästä hyvään novellivireeseen ennen kuin RikosPalat lopetettiin.

Novelleissa sain kokeilla kaikkea sellaista, joka päätyökseni tekemiini Cottoniin ja FinnWestiin ei olisi istunut, kuten kotimaisia maisemia ja erilaisia päähenkilöitä. Kokeilin myös oman sarjahahmon luomista.

Unettomuudesta kärsivä keskusrikospoliisin rikoskomisario Hakonen oli minun yritykseni realistisen poliisikertomuksen saralla. Esikuvana taisi olla lähinnä Maigret tai Columbo, mutta päähenkilöstä tuli aika lailla itseni näköinen ja oloinen. Minä jopa poseerasin poplarissa ensimmäisen tarinan kuvitusta varten.

 

Kuva: Minna Bagge

Hakosesta kirjoitin RikosPaloja varten neljä novellia. Kaksi niistä ehti ilmestyä lehdessä. Kaksi jäi varastoon, mutta sain niistäkin palkkion.

”Aina murha kotiolot voittaa” oli ensimmäinen Hakos-novelli. Sen henkirikos tapahtuu Keravalla yksiössä, joka oli minun ja vaimoni ensimmäisen yhteisen asunnon yläpuolella. ”Kuolema joulun alla” -kertomuksessa paljastuu, että Hakonen asuu kaksiossa, jossa vaimoni ja minä asuimme seuraavaksi.

Rauni Ranta osti ”Aina murha kotiolot voittaa” -novellin kuunnelmaversion Radioteatteriin. Se oli ensimmäinen myyntini sinne. Eeva Litmanen ohjasi 1991 kuunnelman, jossa pääosaa esitti Jukka Voutilainen. Hyvin esittikin. Kuunnelmaversio on nyt Yle Areenassa. Suosittelen!

 

Komisario Hakonen (Jukka Voutilainen) ja rouva Eskelinen (Marja-Leena Kouki).

Kehittelin Hakosesta tv-sarjaa ja tarjosin ideaa kakkoskanavalle. Sen perusteella Jussi Tuominen kutsui minut Ylen käsikirjoittajakurssille, jonka opeista on myöhemmin ollut hyötyä kaikessa mitä olen kirjoittanut. Tv-sarja Hakosesta jäi kuitenkin tekemättä.

Tarjosin Hakos-novelleja myös WSOY:lle. Kustannustoimittaja Olavi Paavilainen piti hahmosta, mutta arveli kokoelman vaativan vielä yhden pitemmän novellin. Kirjoitin sen, vähän vaille satasivuisen ”Onnellisen lopun”. 

Kustantamon kirjallinen johtaja Ville Viksten sanoi, etteivät rikosnovellikokoelmat kannata. Pitäisi olla romaani.

Kirjoitin Hakosesta romaanin, kotikutoisen sarjamurhaajatarinan Armoa kuolleille, joka Paavilaisen mielestä oli julkaisukelpoinen. 

Viksten kysyi puhelimessa, mitä halusin sanoa kirjallani.

Vastasin, että en minä tiedä. Yritin vain tehdä hyvän jutun.

Se oli väärä vastaus, mutta jälkiviisaasti oikea. Hakonen oli vasta hakuammuntaa, oman äänen etsimistä. 

Ehkä jotain Hakosesta on jäänyt kovan onnen lakimieheeni Onni Syrjäseen ja Hämeenlinna Noir -sarjani rikosylikonstaapeli Nikkilään. Ehkä myös Elviira Noir -sarjani rikoskomisario Sundmaniin.

"Aina murha kotiolot voittaa" ilmestyi uudestaan Juri Nummelinin Isku-lehden numerossa 8 (2008), ja neljä ensimmäistä Hakos-tarinaa sisältyivät kokoelmaani Ammattimies (Turbator 2008).

Kansikuva: Jukka Murtosaari

 

Miehet kirjoissa

Sarjahan näistä sitten tuli: toinen Koskela ja minä -kirja Miehet maailmalla on jo kaupoissa. Mitähän miehet seuraavaksi keksivät?

Kannet: Jussi Kaakinen

Usein käy niin, että sivupäähenkilö nousee sarjan varsinaiseksi tähdeksi. Niin teki Pekka Lipponenkin, joka nousi Kalle-Kustaa Korkin varjosta ja syrjäytti hänet suosiossa. Minä en kyllä ole mikään Korkki, vaan lähempänä Erkki-Mikaelin pakinoiden Aputoimittajaa, jonka Isaskar Keturi vetää mukaan omiin omituisiin seikkailuihinsa.

Minä aloin kirjoittaa Kaupunkiuutisiin lyhyitä huumoritarinoita Tee se itse -miehen arjesta ja vastoinkäymisistä elokuussa 2015. Jo syyskuun jutussa tarvittiin joku muu kuin vaimo, jonka kanssa käydä dialogia. Syntyi Koskela. Kaveri, joka osallistui hölmöyksiini.

Pian Koskela tarttui rattiin. Hän alkoi alkoi vetää kertomuksia ja juttu lähti käyntiin siitä, että Koskela soitti tai ilmestyi ovelle tai pihatien päähän. Sellainen Koskela on. 

Koskelan myötä tarinoiden maailma laajeni ja ne pitenivät jatkokertomuksiksi. Jo Miehet asialla -kokoelmassa (2018) oli pari pitkää novellia: Alligaattori ja Marskin keppi. Tuoretta Miehet maailmalla -kirjaa Koskela ja pitkät kertomukset hallitsevat. Nyt käydään jo Jürmalassa ja Kuhmalahdella saakka. Minäkertojaa viedään kuin lastua laineilla, vaikka hän kuinka panee hanttiin.

Ei Koskelakaan vähällä pääse. Välillä vetää synkäksi ja maailma on musta, mutta sitten taas mennään – ja lujaa. 

Pääasia on liike. Päämäärä muuttuu monesti matkalla tai unohtuu kokonaan. Niin elämässäkin usein käy.

Näitä kirjoja ei pidä sekoittaa Lauri Virran eli Yrjö Halmeen Mies-kirjoihin 1940-luvulta: