keskiviikko 16. marraskuuta 2022

KUN ESIVANHEMMAT PUHUIVAT MINULLE – SOTURISUVUN SYNTY






kansi: Markku Yli-Erkkilä


Baggen suvun historia on kiinnostanut minua pienestä pitäen. Ensinnäkään sukunimi ei ollut ihan tavallinen, vaikka isäni oli kotoisin juvalaiselta pientilalta. Kun jossain kyläpaikassa sattui olemaan tietosanakirja, katsoin siitä ensimmäiseksi Bagget. Yleensä oli mainittu ainakin amiraali Jaakko Bagge, joskus myös Oulun linnan perustaja Pietari Bagge. Tuntui hienolta ajatella, että kuului samaan sukuun.


Suvussa kulki perimätietona, että Ruotsista olisi joskus 1400-luvulla tullut Suomeen kaksi Baggen veljestä. Toinen olisi asettunut Pohjanmaalle ja toinen tullut Etelä-Savoon. Pian tajusin, että ainakaan vuosisata ei voinut pitää paikkansa, koska Savoa ei silloin vielä juuri asutettu Ruotsista käsin. Muutenkin tieto tuntui hämärältä, vaikka Baggeja noilla seuduilla asustikin.


Kun vanhoja kirkonkirjoja alkoi ilmaantua nettiin, tutkin asiaa sen verran, että tajusin Juvan Baggejen haarautuneen Rantasalmen Baggeista, kun isoisäni isoisän isä Antti Juhaninpoika Bagge muutti Juvalle Rantasalmelta vuonna 1806 mennessään naimisiin Anna Henrikintytär Kuosmasen kanssa.


Tyttäremme kastepapiksi osui Terho Asikainen, joka harrasti sukututkimusta ja kuuluu äitinsä puolelta Rantasalmen Bagge-sukuun. Häneltä sain sukutaulun, jonka mukaan Oulun linnan perustaja kuului sukuumme.


Joulukuussa 2015 kirjoitin blogiini jutun Isovihasta ja esi-isästäni vänrikki Johan Baggesta, joka Suuressa Pohjan sodassa puolusti Viipuria Pietari Suuren hyökkäystä vastaan ja joutui sotavankeuteen Siperiaan. Kohta sen jälkeen minuun otti yhteyttä eläkkeellä oleva lentokapteeni Oiva Bagge. Oiva kertoi tutkineensa Bagge-suvun vaiheita 40 vuoden ajan ja kysyi, kiinnostaisivatko hänen tutkimustuloksensa minua.


Oiva oli hiljattain laittanut nettiin Suku Forumille sukutaulunsa, jossa esiintyi 20 sukupolvea Baggeja, aina 1300-luvulta lähtien. Huomasin siinä joitakin vuosilukuja, jotka eivät oikein täsmänneet, mutta arvelin että ne olivat huolimattomuusvirheitä. Hän itse epäili, että monet historiantutkijat olivat tulkinneet lähteitään väärin, koska ruotsinkieliset nimet vanhastaan suomennettiin täällä. Månsit ja Maunot olisivat menneet sekaisin ja yhteydet jääneet oivaltamatta.


Minä tajusin myös, että Terholta saamani sukutaulu pohjautui osin Oivan tutkimuksiin.


Loppukesästä 2016 Oiva kutsui minut käymään kotonaan Savonlinnassa, ja minä pyysin Terhon mukaani. Oiva kertoi, että jäätyään 45-vuotiaana eläkkeelle Finnairilta hän oli alkanut tutkia Baggen sukua, koska oli luvannut tädilleen, että ottaisi selvää suvun aatelisesta menneisyydestä.


Oiva oli itse jo 85-vuotias, hänen näkönsä oli heikentynyt ja hän oli muutenkin heikossa kunnossa. Niinpä hän pyysi minua kirjoittamaan Baggen suvun vaiheista kirjan, ilmeisesti jonkinlaisen sukukirjan. En heti tarttunut täkyyn, vaan yritin sysätä urakkaa Terhon harteille, koska hän oli jo tehnyt Asikaisten sukukirjan.


Siperiaan joutuneen vänrikin tarina alkoi kuitenkin kummitella mielessäni, ja aloin kerätä tietoa aiheesta samoin kuin häntä edeltäneistä Baggeista. Niitä tietoja ajattelin käyttää vänrikin muistelmissa, joita hän vankeudessa laatisi. 


Historiallinen romaani lähti pikku hiljaa hahmottumaan päässäni. Joitain yksityiskohtia raapustin jo paperille ja näpyttelin koneelle.


Samaan aikaan Terho perehtyi tarkemmin Oivan tutkimukseen. Hän tuli siihen tulokseen, että Oiva oli mielivaltaisesti yhdistellyt muutaman eri Bagge-suvun jäseniä eikä ollut juuri perehtynyt alkuperäisiin lähteisiin. Asiakirjojen mukaan vanhin tunnettu esi-isämme oli juuri Suuren Pohjan sodan aikainen Savon jalkaväkirykmentin vänrikki Johan Bagge. Johanin vaimo taas oli baltiansaksalaiseen aateliin kuuluva Catharina Helena von Vegesack, jonka isä oli ollut Savon jalkaväkirykmentin kapteeni.


Oiva piti sinnikkäästi kiinni väitteistään Bagge-suvun aatelisesta menneisyydestä. Suku Forumilla hän tuntui jopa saavan kannattajia, vaikka Terho laati Ritva Jurvasen ja Kaija Salmisen kanssa tutkimuksen Havaintoja 1600- ja 1700-lukujen Bagge-suvuista, joka ilmestyi Genos-lehden numerossa 4/2018. Keskustelu nettipalstalla kävi kiivaana.


Jos Terho oli oikeassa, kirjaidealtani putosi pohja. Pikemminkin tuntui, että sukututkimussopasta voisi kehittää oman romaaninsa. Ehkä dekkarin.


Historiallisen romaanin suunnitelma oli kuitenkin jo sen verran pitkällä, että olisi ollut sääli hylätä se. Päätin vielä vierailla Rantasalmella Jumikkalan kartanossa ja sen Bagge-museossa. Ehkä sieltä löytyisi jotakin, joka sysäisi kirjaa eteenpäin.


Onneksi vierailin, ja onneksi sain poikkeuksellisesti luvan yöpyä kartanossa. Museon näyttely ja ilmapiiri inspiroivat minua suuresti. Jäin yksin kartanoon pimeäksi elokuun yöksi. Ukkonen katkaisi sähköt lähitienoolta.


Kun keskiyöllä havahduin ullakolta kuuluvaan rapinaan ja kolahdukseen, epäilin siellä liikkuvan esi-isäni hengen, joka halusi tavata minut. Varustauduin taskulampulla ja kiipesin jyrkät natisevat portaat pölyiselle vintille.


Valokiilassa vilahti vain harmaa peltohiiri, mutta samasta hämähäkinverkkojen somistamasta nurkasta silmiini osui pieni ruskea puuarkku. Sen kanteen oli liimattu haalistunut konekirjoitettu osoitelappu: Kansallisarkistoon. Jostain syystä kirstu oli jäänyt toimittamatta perille.


Arkku ei ollut lukossa. Avasin kannen ja löysin vänrikki Johan Baggen sotavankeudesta lähettämät kirjeet sekä hänen ja Catharina von Vegesackin täyteen kirjoitetut nahkakantiset muistikirjat. Vanhoja koristeellisia käsialoja ja vanhaa koukeroista ruotsin ja saksan kieltä oli vaikea tulkita hauraista kirjeistä ja muistikirjojen kostuneilta sivuilta, joiden reunoja hiiret olivat nakertaneet, mutta tutkin tekstejä lumoutuneena. Esivanhempani puhuivat vuosisatojen takaa suoraan minulle.


Romaani lähti kulkemaan kuin siivillä. Helppoa sen tekeminen ei silti ollut.


Taustatyö vei muun toimen ohessa pari vuotta. Haalin koti- ja ulkomaisista antikvariaateista, kirjakaupoista ja kirjastoista noin 160 kirjaa, luin niitä ja kolusin nettiarkistoja ja Kansallisarkistoa. Vertailin löytämiäni kirjoituksia ja historiallisia asiakirjoja. Jos löytyi ristiriitoja, luotin Johaniin ja Catharinaan. He olivat sentään sukua. Miksi he minulle valehtelisivat?


Samaan aikaan kirjoitin ja julkaisin puolenkymmentä muuta kirjaa vuodessa ja tein niiden vaatimat taustatyöt. 


Soturisuvusta kirjoitin ensin alun ja lopun, sitten tarkemman synopsiksen. Varsinainen kirja syntyi kahdesssa erässä ja vaati vielä aika lailla muokkausta ja hiomista. Luvut hakivat paikkaansa viimeiseen asti.


Kaikkiaan kirjan parissa vierähti kuutisen vuotta. Vaikka olen ennenkin tehnyt historiallisia romaaneja, Soturisukua oli jo taustatyön osalta kaikkein työläin. Tapahtumat ulottuvat 1500-luvulta 1700-luvulle, Lontoosta Siperiaan ja Prahasta Jäämeren rannalle. Henkilöitä en ala edes laskea. Sotaisina aikoina ruumiita tuli varmasti enemmän kuin kaikissa dekkareissani yhteensä.


Kirjan tekeminen on ollut upea kokemus, jonka mittaan olen saanut eläytyä Baggejen ja Vegesackien mukana monenlaisiin tianteisiin ja tunteisiin, laidasta laitaan. Kiinnyin päähenkilöihini niin, että tuntui ikävältä jättää heidät lopussa oman onnensa nojaan. Onneksi tiedän heidän jatkostaankin jotain.


Toivon, että lukijakin nauttii tästä matkasta halki vuosisatojen Catharinan ja Johanin sekä Johanin esi-isien seurassa.


Kirjan voi tilata täältä – ilman postikuluja!

tiistai 6. syyskuuta 2022

Hilirimpsis eli Aaro Ketaraisen myöhemmät vaiheet

Kirjoituspöydän laatikkoa kaivellessa käteen osui lukion kolmosluokan aine.  Oli tarkoitus kirjoittaa arvio jostakin kirjasta, jonka on lukenut. Minä kirjoitin arvion kirjasta, jonka olin juuri kirjoittanut. Olin myös tainnut jo lähettää sen kustantajalle, vaikka vain osa oli kirjoitettu puhtaaksi. Ymmärrettävistä syistä kirjaa ei julkaistu eikä tulla julkaisemaankaan, vaikka käsikirjoitus on tallessa. Tämän aineen ajattelin kuitenkin julkaista tässä, koska siinä on hetkittäin yllättävän terävää analyysia.

Kuten kuvasta näkyy, sain aineesta vain 85 pistettä. Lukion äidinkielenopettajani ei aina oikein ymmärtänyt huumoriani.




Hilirimpsistä ei ainakaan vielä ole saatavana kirjakaupoista, mutta minulla oli ainutlaatuinen tilaisuus tutustua teoksen keskeneräiseen käsikirjoitukseen ja samalla myös puhtaaksi kirjoitettuun versioon, jota on tällä hetkellä noin 30 sivua. Hilirimpsiksen kirjoittaja on nuori keravalainen kirjailija Tapani Bagge, joka päätyönsä ohella on talvisin käynyt koulua ja kesäisin työskennellyt Keravan kaupungin rakennusviraston puutarhaosaston palveluksessa. Niinpä niin, meidän maassamme kirjailijan osa on kova: pelkällä sanataiteella elävät milteipä vain ne, joka ovat myyneet itsensä kriitikoille ja suoltavat ”taiteellista” tekstiä.


Hilirimpsis on epäilemättä tekijänsä pääteos. Tähän mennessä hän on kirjoittanut etupäässä seikkailu- ja salapoliisiromaaneja, joista ainoana on julkaistu esikoisteos, vapaasti omaelämäkerrallinen Gubbe ja kumppanit vuonna -74 paikallisessa sanomalehdessä. Lisäksi hän on toimittanut Autosanomat- ja Gangsteriuutiset-nimisiä lehtiä sekä yhteistyössä paikkakunnan muiden kirjallisten ja taiteellisten kykyjen kanssa synnyttänyt lukuisia jatkokertomuksia, runoja, sarjakuvia ja näytelmiä.


Alaotsikkonsa mukaisesti Hilirimpsis on ”realistinen tosikertomus nuoren miehen vaiheista nykyajan ristiaallokossa”. Se koostuu seitsemästä novellinomaisesta tarinasta, joiden kantavana teemana on Aaro Ketaraisen ajelehtiminen omituisesta tapahtumasta toiseen. Tarinoiden juonet ovat ensimmäistä lukuun ottamatta hyvin löyhiä, ja kirjailija sallii itselleen laajojakin poikkeamia sivuteemoihin.


Päähenkilö ja minäkertoja Ketarainen on Jukolan veljesten mallia, vaalea harjastukkainen viiksiniekka, kaukaista sukua Pekka Lipposelle. Hän on hyväsupliikkinen maalaispoika Savosta, joka on työttömänä – kuten rivien välistä vähitellen käy ilmi – lähinnä omaa laiskuuttaan. Ensimmäisessä tarinassa häneen ottaa yhteyttä Suomen Salainen Poliisi nokkamiehenään Santeri Poikolainen, jolle Ketarainen enenn pitkää käy allergiseksi. Sapon hommissa Kertarainen sekaantuu salaisten agenttien touhuihin, jotka kuvataan melko naurettavina.


Ketarainen on mies, joka ei osaa sanoa ei. Kerta toisensa jälkeen hän suostuu Poikolaisen tehtäviin, vaikka jo ensimmäisestä hän – tosin osaksi omasta syystään – saa neljä vuotta kuritushuonetta.


Agenttihommat ovat kirjassa kuitenkin vain lähinnä runkona ja ivanaiheena. Pääasiana ovat ihmiset, enimmäkseen miehet, joilla kaikilla on ollut omat unelmansa – kenellä toteutuneet, kenellä ei. Ketarainen itse tuntuu olevan omassa elämässään sivustakatsojan roolissa. Hän vain toteaa tapahtumat ja ihmettelee välillä huonoa onneaan.


Tärkeä sivuteema on Ketaraisen naisseikkailut: hänellä on taipumus rakastua jokaiseen tapaamaansa tyttöön, ja yhteen otteeseen hän naimisissa olevana perheenisänä kihlautuu toisen tytön kanssa. Rakastumisiaan Ketarainen kuvaa kainosti kuin entinen iskelmärunoilija. Yhdelläkin tytöllä on silmät tummat kuin syksyinen yö.


Kirjailija tuntuu sisällyttäneen kirjaan koko elämänfilosofiansa. Uskonnosta hän on sitä mieltä, että jokainen saa tulla autuaaksi omalla uskollaan. Ketarainen paljastuu suomalaisen muinaisuskon tunnustajaksi. Parazuela, pieni eteläamerikkalainen saarivaltio, näyttäytyy jonkinlaisena Utopiana. Maassa vallitsee ”todellinen demokratia”: jokainen 15 vuotta ja neljä päivää täyttänyt saa anoa itselleen kansanedustajaksi pääsyä, ja paikat täytetään hakujärjestyksessä vuodeksi kerrallaan. 


Ketaraisen lisäksi melkein kaikki muutkin kirjan henkilöt ovat kotoisin maalta tai ainakin Itä-Suomesta. Maalaiselämä tuntuukin olevan kirjailijan sydäntä lähellä. Kaupungit, etenkin Helsinki, kuvataan verraten synkin värein. Kirjan loppukin on onnellinen: Ketarainen nai tytön, jolla on kolmenkymmenen hehtaarin maatila ja parikymmentä lypsävää.


Päällimmäisenä tarinoissa on kuitenkin huumori ja merkilliset sattumukset, joita on yhden kirjan aineksiksi miltei liikaakin. Huumori on milloin perisavolaista näsästelyä, milloin täysin absurdia tilannekomiikkaa.


Vaikutteita on vähän joka puolelta: agenttiromaaneista, joita herjataan yhtä mittaa; kovaksikeitetyistä dekkareista, joiden tehokkaan taloudellisen tyylin Bagge on risteyttänyt savon kanssa ja saanut juoheasti etenevää kieltä – muuten kirja on yhtä kova kuin kolmen minuutin muna; science fictionista, josta on lainattu teemoja kuten ikiliikkujat ja aikakone; pakinoitsijoilta ja muilta humoristeilta sekä kotimaisesta huippukioskikirjallisuudesta. Kerronta on enimmäkseen tyynen toteavaa, ja se etenee parhaiten dialogin avulla. Toimintaakin on, muttei väkivaltaa.


Ainaisessa mukavuudenhalussaan Ketarainen osoittautuu välistä hieman saamattomaksi ja jopa vastuuttomaksi, mutta on hänessä hyviäkin puolia. Hän on tottunut kuuntelemaan niin elämässään pettyneitä kuin siinä onnistuneita. Kirjailijaa lähemmin tuntematta on vaikea sanoa,missä määrin Ketaraisessa on häntä itseään, mutta uskon, että Ketarainen on jonkinlainen heijastuma siitä, millaisena hän itsensä näkee.


Kirjailija Bagge on parantumaton ”vanhojen hyvien aikojen” romantikko, mikä paljastuu jo aikakoneen käytössäkin: sillä mennään ajassa taaksepäin. Kirjan henkilögalleria on mahtava, aina kaappikellojen keräilijästä kärpäsasiantuntijaan ja virkkuukymmenottelun maailmanmestarista sisävesisukellusveneen kapteenin ja kerrostaloissa ovelta ovelle kiertävän uima-allaskauppiaan kautta suurvaltojen ja Suomen presidentteihin. Ihmiskuvaus on siten pakostakin jäänyt hieman hosuvaksi. 


Muita helmasyntejä on liika kiltteys ja jonkinlainen naiivius sekä väliin turhankin hätäinen kerronta. Kokeneempi kirjailija olisi näistä aineksista kehittänyt vähintään trilogian ja saanut varmasti aikaan tiukemmin satiirisen ja kokonaisvaltaisemman tuloksen, mutta Hilirimpsiksen viehätys piileekin ehkä juuri sen tuoreudessa ja omalaatuisuudessa. Kaikesta näkee, että Bagge kirjoittaa pelkästä kertomisen ilosta eikä yritäkään olla olevinaan taiteellinen.


Eli kuten vanha parazuelalainen sananlasku sanoo: ”Ölk burk immpnglšš, ybr nugp nibintž.”



Toista lukioaikaista kirjayritelmääni olen muistellut täälläSama juttu on ilmestynyt myös kirjassani Vaaran viehätys (2015) nimellä Viikatemies kateissa.         

 


maanantai 6. kesäkuuta 2022

MITÄ MEISTÄ TULI? Prosenttimiehen taustaa

Kansi: Mika Wist, kannen kuva: Pekka Punkari


Kouluvierailulla kerron aina, miten minusta tuli kirjailija: 


Oppikoulun ekalla luokalla Keravalla äidinkielenopettaja huomasi, että jotkut meistä kirjoittivat pitkiä aineita. Lisäksi tehtiin porukalla luokkalehtiä, näytelmiä, sarjakuvia ynnä muuta.


Opettaja ehdotti, että yhden aineen sijasta voisi kirjoittaa oman kirjan, jos haluaa. Sitä sai kirjoittaa koko kevään. 


Meitä oli viisi vapaaehtoista, kaikki poikia. Jokainen kirjoitti kevään mittaan normaaliainetta pitemmän tarinan.


Minun kirjani opettaja kauppasi Keski-Uusimaahan, jossa se ilmestyi viidessä osassa nuortenpalstalla. Sain huiman palkkion: 80 markkaa. Totesin, että tällähän rikastuu. Täytyy ruveta isona kirjailijaksi.


Rikastumista tosin odotan yhä.



Eräällä koululla ehkä 15 vuotta sitten muuan oppilas kysyi, mitä niistä muista pojista tuli? Tuliko niistäkin kirjailijoita?


Piti ihan miettiä vastausta.


Yhden olin hiljattain tavannut luokkakokouksessa. Hän oli mennyt lukion jälkeen kauppakorkeaan ja päätynyt ison ohjelmistofirman johtoportaaseen. Hän sanoi, ettei ole pariinkymmeneen vuoteen edes lukenut kaunokirjallisuutta. Omat puheensa hän kyllä kirjoitti itse.


Toinen oli aikoinaan paikallisradion toimittajana ja kirjoitti biisejä omalle bändilleen. 


Kolmas katosi kuvasta heti peruskoulun jälkeen.


Neljäs meistä oli Jari Eklund. Hän jätti lukion kesken ja pyöri rockabillykuvioissa, puuhasi vanhojen amerikanautojen ja myöhemmin moottoripyörien kanssa. Kirjoitti lehtijuttuja Kopteriin. Teki omasta alakulttuuristaan valokuvanäyttelyjä ja -kirjoja sekä tietokirjat Syntyneet rokkaamaan ja Tiger Twist. Tiger Twistin yhteydessä näin häntä kustantajan tapahtumissa ja kirjamessuilla. Muutenkin osuimme toisinaan yksiin Keravalla ja vaihdoimme kuulumisia.


Muutama vuosi sitten tapasin tämän nykyisen valokuvataiteilijan taidetoimikuntien koulutustilaisuudessa Helsingissä. Jari kertoi, että hänellä on kaveri, joka on kuulunut moottoripyöräjengiin. Kiinnostaisiko minua hänen tarinansa? 


Sanoin, että kiinnostaahan se, mutta juttu jäi silloin vielä hautumaan. Lähetin kyllä Jarille kirjojani.



Kesäkuussa 2020 Jari otti yhteyttä ja tuli käymään. Minulle selvisi, että hän itse oli se moottoripyöräjengiin kuulunut kaveri. Jari heitti pöytään täkyn, johon tartuin heti. Sovimme, että tehdään yhdessä kirja.


Tein pari pitkää haastattelua, joihin Jari tuli hyvin valmistautuneena. Purin tekstiä koneelle, muokkasin ja jäsensin sitä, lähetin Jarille kommentoitavaksi. Tarinasta kirjan nimeksi nousi Prosenttimies. Se kelpasi Jarillekin.


Jari lähetti minulle äänitallenteita ja tekstinpätkiä, innostui lopulta kirjoittamaan itse kokonaisia lukuja. Teksti oli niin mainiota, että minulle jäi lähinnä editorin ja lisäkysymysten esittäjän osa. Rakensin aikajanaa ja dramaturgiaa. Yhdessä muokkasimme kokonaisuutta.


Turvallisuuskysymyksiä mietittiin alusta lähtien. Jari ei halunnut vasikoida kenestäkään eikä vaarantaa ketään. Minäkään en halunnut. Yksityiskohtia ja nimiä muutettiin sekä viattomien että viallisten suojelemiseksi. Muuten tarina on tosi.


Ensimmäisessä käsisversiossa päähenkilönä oli Janne, mutta Johnny Knigan Jaakko Pietiläisen ansiosta tajusimme, että Prosenttimies on Jarin tarina ja hänen pitää esiintyä omalla nimellään.


Jari oli jo Tiger Twistin aikoihin puhunut Jaskalle tekevänsä vielä joskus bikerkirjan, ja Jaska oli luvannut sparrata sen tekemisessä. Niinpä tarjosimme Prosenttimiestä hänelle jo hyvin alkuvaiheissa.


Jaska piti sanansa, ja hänen sparrausviestinsä tuloksena kirjoitimme kirjaan satakunta sivua lisää. Jaska olisi kuitenkin kaivannut kirjaan dokumentaarisempaa otetta ja lisää jengihistoriaa. Me emme lähteneet siihen, koska tämä oli nimenomaan Jarin tarina.


Uusi kustantaja löytyi helposti CrimeTimesta.



Jos minulle olisi sanottu 50 vuotta sitten, että vuonna 2022 julkaisisin Jarin kanssa kirjan hänen elämästään, en ehkä olisi uskonut sitä. Toisaalta en varmaan olisi uskonut monta muutakaan tulevaa tapahtumaa. 


Prosenttimiehen tekeminen on ollut melkoinen matka niin minulle kuin etenkin tietysti Jarille, joka kävi läpi omaa elämäänsä ja teki samalla tiliä omista ratkaisuistaan. Matkasimme yhdessä kavereina. Nauroimme paljon, liikutuimmekin. Reissu kesti vuoden. Sitten jäljellä oli enää loppuviilailua. 


Yhteistyö Jarin kanssa oli niin saumatonta, että seuraava yhteinen kirjahankkeemme on jo hyvässä vauhdissa. Siitä lisää ensi keväänä.



Keravalla 10. toukokuuta 2021

Kun toukokuussa 2021 tutustuimme Prosenttimiehen tapahtumapaikkoihin, siihen mitä niistä oli jäljellä, tuntui melkein siltä kuin olisin itse elänyt mukana niihin liittyvät dramaattiset tapahtumat. Niin väkevästi Jari oli osannut kertoa.


Nyt Prosenttimies on lukijoiden käsissä. He pääsevät mukaan samalle hurjalle matkalle bikerin tarinaan – Jarin elämään. Äänikirjan lukijaksi saimme kolmannen ex-keravalaisen, näyttelijä-kirjailija Jari Nissisen, jonka käsikirjoittama Rumble-elokuva liittyy läheisesti Prosenttimiehen alkupuolen maailmaan.


Nautinnollisia luku- ja kuunteluhetkiä!



Jaria ja minua haastateltiin kirjasta Keski-Uusimaahan ja Helsingin Sanomiin


Kirjan voi tilata suoraan kustantajalta. E- ja äänikirja löytyy kaikista palveluista, esimerkiksi tuolta







maanantai 2. toukokuuta 2022

Esivanhempani puhuivat minulle

 Warelia-kustantamon Wareliaani-lehdessä kerron historiallisen romaanini Soturisukua synnystä otsikolla Kun esivanhemmat puhuivat.

Warelian sivuilta kirjan voi jo tilata ennakkoon. Kirja ilmestyy 2.10.2022.





sunnuntai 20. maaliskuuta 2022

Kolmas polku



Alan Lightmanin Einsteinin unissa (WSOY 1993) väitetään, että ajalla on kolme ulottuvuutta: ”Jokaisessa päätöksentekokohdassa [ – – ] maailma halkeaa kolmeksi, ja jokaisessa on samat ihmiset mutta erilaiset ihmiskohtalot.”

Kun minun maailmani halkesi kolmeksi 1980-luvun alussa, yhdellä aikajanalla minusta olisi tullut Onni Syrjäsen kaltainen kovan onnen lakimies (jos olisin jaksanut lukea pääsykokeisiin) ja toisella kirjailija, kuten tulikin. Kolmas vaihtoehto olisi ollut antikvariaatin pitäjä.


Olin tuuraillut lukion jälkeen muutaman vuoden Keravalla Matti ”Kalle” Kettusen liikkeessä. Kalle aikoi laajentaa Järvenpäähän ja kysyi, kiinnostaisiko minua sijoittaa kymppitonni ja ryhtyä liikkeenhoitajaksi. 


Harkitsin vakavasti antikvariaattiuraa. Pidin vanhoista ja uusista kirjoista, sarjakuvista, lehdistä ja levyistä. Viihdyin ihmisten parissa, kunhan välillä pääsin omaan rauhaan. 


Olin kuitenkin nähnyt, ettei kahdeksan tuntia tiskin takana vielä riittänyt. Piti laskea kassa ja viedä ylimääräiset rahat yösäilöön, piti siivota ja järjestellä liikettä. Piti hoitaa kirjanpitoa. Piti käydä katsomassa isompia tarjottuja eriä asiakkaiden kotona. Ja usein jo sen kahdeksan tunnin jälkeen olin niin poikki, että kotona nukahdin heti telkkarin tai kirjan ääreen. 


Tajusin, että kirjoittaminen jäisi vähiin, ja siitä pidin kuitenkin kaikkein eniten. Olin jo vuoden verran tehnyt Jerry Cottonia ja huomannut, että homma sopi minulle.


Niinpä kieltäydyin kunniasta. Olin kyllä kantamassa kirjalaatikoita Ahjon varastosta pakettiautoon ja siitä Järvenpään liikkeeseen. Kerran tai pari tuurasin Kari Haapamäkeä, joka liikettä alkoi hoitaa.


Minä jatkoin vielä muutaman vuoden satunnaista tuurailua Kettusen liikkeissä ja muissa divareissa Järvenpään ja Helsingin välillä. Kun muutimme Hämeenlinnaan, tuurauksetkin jäivät.


Kun nyt katsoo työhuonettani ja kotiamme ylipäätään, näkee millainen antikvariaatin pitäjä minusta olisi tullut: kehno. Olisin ostanut tavaraa sisään hanakasti, mutta en olisi raaskinut myydä mitään, paitsi ehkä tuplakappaleita. Sillä menolla liike tuskin olisi pysynyt kovin pitkään pystyssä.


Tämä muistelmapätkä tuli mieleen, kun luin Juri Nummelinin toimittamaa Muistojen divarit 2 -kokoelmaa. Osallistuin itse ensimmäiseen ja luin silloinkin muiden tekstit kiinnostuneena. Nyt ajattelin vain hieman vilkaista kirjaa, mutta uppouduin siihen saman tien.


Kirjoittajat muistelevat antikvariaatteja ja niiden pitäjiä eri puolilta Suomea sekä omia divarilöytöjään. Myös nettidivareita ja kirjastojen poistomyyntiä käsitellään. Lisäksi mukana on muutama vanhempi lehtijuttu alasta sekä Harri István Mäen koskettava novelli Loppuun asti.


Mäki päättää novellinsa näin: ”Missä kirjat onnistuvat? Houkuttelussa. Valassa – jossa kirja ja lukija vannovat pysyvänsä yhdessä kunnes kuolevat – siinä kirjat onnistuvat taitavasti. Pöly varisee antikvariaatin lattialle kuin kevätkukat puiden juureen. Meidän ruumiillinen elomme päättyy kellojen soittoon, mutta kirjat eivät haihdu kasteen tapaan. Mielestäni kirjat eivät muutu maaksi edes villiintyneiden ruohojen keskellä.”


Muistelijat ovat yhtä mieltä siitä, että virhehankintoja ei koskaan kadu, koska ne voi aina myydä tai lahjoittaa eteenpäin. Mutta ostamatta jätetyt harvinaiset kirjat jäytävät sielua kuin menetetty rakkaus.

lauantai 19. helmikuuta 2022

Tämän vuoden kirjoja

Nyt on tämän vuoden tuotannostani varmistunut kymmenen kirjan julkaisupäivä tai -kuukausi, joten kerään ne tähän.

1. Ensimmäinen on jo ilmestynyt, nuortenjännäri Jäätävää kyytiä Aviadorilta. (Kansi: Jussi Kaakinen)


2. Seuraavaksi ilmestyy Karistolta 11. huhtikuuta kolmas Jenni-kirja Jenni ja oikutteleva bussi. (Kuvitus: Hannamari Ruohonen)


3. Toukokuun 16. päivänä ilmestyy Karistolta kuudes Apassit-kirja Viikinkien aarre. (Kuvitus: Carlos da Cruz)


4. Kesäkuun 7. päivänä ilmestyy CrimeTimelta yhdessä Jari Eklundin kanssa kirjoittamani Jarin muistelmateos, tosirikoskirja Prosenttimies – Bikerin tarina. (kansi Mika Wist, kannen valokuva Pekka Punkari)

 
5. Heinäkuussa ilmestyy Aviadorilta Rantakylän leijona. Ukulele-etsivä Nana 4.  (Kuvitus: Jusa Hämäläinen).



6. Syyskuun alussa tulee Zum Teufelilta sarjakuva-albumi Marius. Väinö Mujunen 2 (piirrokset Aapo Kukko). 


7. Syyskuun 12. päivänä ilmestyy Karistolta Kellarivarkaat. Elsan ja Elmerin etsivätoimisto. (Kuvitus: Silja-Maria Wihersaari)


8. Syyskuussa ilmestyy selkokielisenä Polkupyörävarkaat. Elsan etsivätoimisto (kuvitus Maria Wager)


9. Syyskuun 23. päivänä ilmestyy CrimeTimelta Punamusta Baby. Väinö Mujusen tutkimuksia 7. (Kansi: Jussi Kaakinen)


10. Lokakuun 2. päivänä ilmestyy Warelialta Soturisukua. Historiallinen romaani Suuresta Pohjan sodasta vänrikki Johan Baggen ja Catharina von Vegesackin kirjeiden ja muistiinpanojen sekä asiakirjalähteiden pohjalta. (Kansi: Markku Yli-Erkkilä)




Lisään tänne linkkejä sitä mukaa, kun valmista tulee.

perjantai 21. tammikuuta 2022

KIRJAILIJA ON KÄSITYÖLÄINEN

Olen aina sanonut, etten ole kätevä käsistäni. Kuitenkin olen toiminut käsityöläisammatissa jo 39 vuotta. Nikkaroin sanoista tarinoita, höylään ja hion ja viimeistelen ne.

Ennen vanhaan käsityöläisen tie itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi kesti vuosia. Mestarin oppipojaksi pääsi aikaisintaan 14-vuotiaana, ja kolmesta viiteen vuoteen meni ennen kuin pääsi kisälliksi.


Minä pääsin Seppo Tuiskun oppipojaksi Jerry Cottonia takomaan 20-vuotiaana keväällä 1983, lukion ja armeijan jälkeen. Kahden ja puolen vuoden päästä etenin kisälliksi ja aloin toimittaa muiden juttuja Sepon sairaus- ja kesälomien aikana.


Aikoinaan kisälli sai arvonsa merkiksi knallin. Minä sain Tuiskulta Cottonin Jaguar E-Typen pienoismallin.


Mestarin arvoon eli vastaavaksi toimittajaksi kohosin kesällä 1991, kun Tuisku jäi eläkkeelle. Silloin olin jo 28-vuotias. Sain Cotton-arkiston ja Nevillen Rauhantekijän eli Colt Peacemakerin, tosin replikana. Aloin mestaroida uusia kirjoittajia.


Vastaavan toimittajan pestiä riitti pari vuotta. Samoihin aikoihin kävin YLEn käsikirjoittajakurssin sekä AVEKin ja Elokuvasäätiön ja Teatterikorkeakoulun kursseja. Luin kaiken maailman kirjoitusoppaita. Aloin tehdä suomennoksia, kuunnelmia, tv-käsikirjoituksia, näytelmiä, lasten- ja nuortenkirjoja.


Kirjailijan ammatissa opeteltavaa riittää. Tällä vuosituhannella olen laajentanut repertuaariani omiin dekkareihin, absurdeihin novelleihin, lauluteksteihin, selkokirjoihin ja historiallisiin romaaneihin. 


Aloin myös vetää dekkaripajoja ja laadin oman dekkarinteko-oppaani. Viime kesän dekkaripaja Ahlmanin opistolla jäi viimeiseksi. Muut saavat jatkaa. Se murhaa joka osaa on testamenttini sillä saralla, ja Lastenkirjainstituutin Lukijan luo -kirjaan tein artikkelin lasten- ja nuortendekkarien kirjoittamisesta.


Viimeisin aluevaltaukseni on ollut muistelmat (ei kuitenkaan omat) ja elämäkerrat. Sitä satoa alkaa ilmestyä syksyllä.


Valmiiksi ei kirjailija tule koskaan, ja se on hyvä. Valmis ihminen on valmis hautaan.