Shanghai Noirin synty

Kansi: Jussi Kaakinen

Noin 12 vuotta sitten muuan piirtäjä ehdotti, että tekisimme sarjakuva-albumin, joka sijoittuu 20-30-luvun Shanghaihin. Hän oli lukenut Jari Rasin kanssa tekemäni Kieltolain Korkeajännitykset ja halusi päähenkilöksi niiden Kovasen tapaisen antisankarin.

Olin juuri nähnyt telkkarista pari Shanghai-dokkaria ja innostuin aiheesta. Tein ison taustatyön ja laadin yhden 55-sivuisen albumin käsiksen ja kahden muun synopsiksen. 

Kun kymmenen vuotta kului eikä sarjakuva edistynyt hienoja hahmokuvia pitemmälle, päätin kirjoittaa trilogian kirjoiksi, ettei mene taustatyö hukkaan. On kyllä tullut tehtyä paljon uuttakin tutkimusta, ja Hartman on myös kehittynyt henkilönä. Hänen nimestään putosi pois yksi a.

Kuvassa osa lähdekirjallisuutta. Isompi osa on e-kirjoina. Lisäksi lähteitä on löytynyt netistä. Olen myös katsonut joukon Shanghai-elokuvia, jotka sijoittuvat 1920-1940-luvuille. Niitä on tehty varsinkin Hong Kongissa. Katsoin myös vanhoja kiinalaisia elokuvia, jotka tehtiin Shanghaissa. Se oli aikoinaan Kiinan Hollywood.

Shanghai 1928

Shanghai oli jo 1920-luvulla kansainvälinen miljoonakaupunki, ja seuraavalla vuosikymmenellä väkiluku nousi kolmeen miljoonaan. Ei-kiinalaisia asukkaita oli parhaimmillaankin vain noin 60 000, heistä puolet japanilaisia. Valtaosa länsimaisista asukkaista oli brittejä, yhdysvaltalaisia tai ranskalaisia, mutta muitakin Euroopan kansoja oli edustettuna.

 

Shanghain kansainvälisyys oli 1840-luvulla alkaneiden oopiumisotien perua. Ne saivat alkunsa siitä, että brittiläinen Itä-Intian kauppakomppania osti Kiinasta teetä, mausteita ynnä muuta, mutta brittien tuotteet eivät kiinnostaneet Kiinaa. Kiinalaiset halusivat maksun hopeana. Kekseliäät britit alkoivat tuoda maahan oopiumia, jota kasvatettiin Pohjois-Intiassa. Kiinan keisari kielsi oopiumintuonnin vuonna 1800. Se ei brittejä estänyt, tuskin edes hidasti. 

Sota syttyi, kun Kiinan keisari lähetti sotajoukkoja valvomaan kieltolakia satamissa. Ison-Britannian joukot löivät Kiinan armeijan, ja Nankingin sopimuksessa 1842 Kiinan keisari pakotettiin suostumaan siihen, että Hong Kong luovutettiin briteille ja rannikolle perustettiin viisi vapaakaupunkia, joissa britit vastasivat hallinnosta ja järjestyksestä tunnetuilla siirtomaaisännän taidoillaan. Samalla Kiinan keisari pakotettiin hyväksymään brittien oopiumikauppa Kiinaan.

Suurimmaksi Vapaakaupungeista kasvoi Shanghai, josta oli parhaat yhteydet sisämaahan Jangtsejoen kautta. Brittien vanavedessä seurasivat amerikkalaiset ja ranskalaiset, jotka saivat kumpikin oman siivunsa kaupungista. Amerikkalaiset tosin luovuttivat oman alueensa brittien hallintaan ja keskittyivät kaupankäyntiin. Laillisillakin tuotteilla pystyi rikastumaan, kun markkina-alueena oli koko Kiina.

Oopiumilla brittikauppiaat ansaitsivat omaisuuksia. Kiinassa siitä syntyi valtava ongelma. Kun kuningasvalta luhistui 1911 ja maasta tuli tasavalta, presidentti Sun Yat-sen julisti uuden oopiumikieltolain. Keskusvaltio jäi kuitenkin heikoksi ja maata hallitsivat maakuntien sotaherrat, jotka sotivat jatkuvasti keskenään. Sotimiseen tarvittiin rahaa, ja sitä saatiin helposti oopiumista.

Heikolla keskusvaltiolla ei riittänyt voimia kieltolain valvomiseen. Salakuljettajat ja salakauppiaat rikastuivat samaan tapaan kuin he rikastuivat alkoholin kieltolain ansiosta Yhdysvalloissa ja Suomessa. Yhdysvalloissa valtaan nousi mafia, Shanghaissa valtaa piti vanhoista salaseuroista ja ammattikilloista kehittynyt Vihreä liiga. 

Tämä kolmikko hallitsi Shanghain Vihreää liigaa ja samalla koko kaupunkia 1920-1930-luvuilla. Oikealta Du Yuesheng, Huang Jinrong ja Zhang Xiolin. Huang Jinrong toimi myös ranskalaisalueen kiinalaisetsivien päällikkönä.
Kuva: China.org

Shanghain ennustuksessa sotien koulima Juho Hartman astuu laivasta kuohuvan Shanghain satamaan syyskuussa 1924. Hän on päättänyt katsoa, mitä miljoonakaupungissa on tarjolla.

Hartmanille ennustetaan kohtalokasta naista, menestystä ja menetyksiä. Pian hän kohtaa kaikki nämä, kun ajautuu tekemisiin nuoren liikemiesgangsteri Du Yueshengin kanssa. Hartmanista tulee Dun henki­vartija ja luottomies.

Dun johtama Vihreä liiga on mukana monessa: oopiumi- ja naiskaupassa, suojelukiristyksessä, uhkapelissä ja filmialalla. Poliisit ovat taskussa, mutta harmia aiheutuu sotaherroista ja poliitikoista, kuten myös kurittomista rikollisista. Hartmanin avulla Du nousee Shanghain alamaailman huipulle.

Toiminnantäyteinen Shanghain ennustus sukeltaa Kiinan kansainvälisimmän kaupungin kiehtovaan historiaan nuoren suomalaisen sotilaan silmin. Hartman on lähtenyt Hämeenlinnasta alaikäisenä jääkäriksi Saksaan, taistellut Suomen vapaussodassa, heimosodissa ja sen jälkeen Ranskan Muukalaislegioonassa. Nyt hän etsii paikkaansa Shanghaista, jossa kaikki on ostettavissa – joko rahalla tai väkivallalla. Löytääkö Hartman Kaukoidän suurkaupungista onnensa – ja jos löytää, saako hän pitää sen?

Shanghain ennustuksen voit tilata tuolta. Se löytyy myös kaikista lukuaikapalveluista luottolukijani Jari Nissisen lukemana.

Parhaillani kirjoitan trilogian toista osaa Shanghain auringonnousu, jossa lähdetään liikkeelle kesäkuusta 1931. Juho Hartman jatkaa pääosassa. Jussi Kaakisen kannen pitäisi valmistua lähipäivinä. 

Shanghain auringonnousu ilmestyy kesällä 2027.

NÄIN KIRJOITAN LASTEN- JA NUORTENDEKKAREITA

 Ensimmäinen nuortenkirjani ilmestyi 1993. Vuosien varrella olen julkaissut parikymmentä nuortenkirjaa ja noin 70 lastenkirjaa. Suuri osa molemmista on erilaisia dekkareita. Lisäksi olen kirjoittanut kolmisenkymmentä aikuisten rikosromaania ja oppikirjan Se murhaa joka osaa – dekkarin tekemisen taito, josta otettiin viime vuonna uusi painos.

Tässä artikkelissa kerron lasten- ja nuortendekkarin kirjoittamisen erityispiirteistä. Alun perin juttu ilmestyi vuonna 2020 Lastenkirjaninstituutin julkaisemassa kirjassa Lukijan luo: lisää näkyvyyttä lasten- ja nuortenkirjoille ja pidin sen pohjalta nettityöpajan. Tämä on ajan tasalle saatettu versio siitä.

Dekkarit jaetaan kahteen ryhmään: salapoliisiromaaneihin ja rikosromaaneihin. Salapoliisiromaaneissa pääpaino on arvoituksella. Rikos on jo tapahtunut tai tapahtuu kirjan alkuvaiheissa. Rikosromaaneissa pääpaino on ihmisillä ja sillä, miten rikos heihin vaikuttaa. Rikos on vasta tekeillä tai niitä tehdään kaiken aikaa.

Lastendekkarit ovat yleensä salapoliisiromaaneja. Niissä lapsi tai lapsijoukko ratkoo rikoksia, joiden edessä poliisi on voimaton tai joita poliisilla ei ole aikaa tai mielenkiintoa tutkia. Yleensä poliisi myös väheksyy lasten apua, vaikka nämä sitä tarjoaisivatkin. Tällaisia sarjoja olen kirjoittanut useita: Aleksi, Elsan ja Elmerin etsivätoimisto, Apassit. Aleksissa lisänä oli omia lapsuusmuistoja, Elsassa taas on painia ja Apasseissa historiaa. Myös humoristisen Urho-sarjan jotkin tarinat ovat dekkarivetoisia.

Lasten salapoliisiromaanissa voi päähenkilönä olla myös aikuinen tai aikuismainen eläinhahmo. Tällöin käsittelytapa on yleensä humoristinen, kuten konstaapeli Mutasesta, koiraetsivä Sami Hurtasta, ukulele-etsivä Nanasta tai lintukomisario Pulmusta kertovissa kirjoissani. Mutasta avustavat vihikanit ja naapurin tyttö Jenni, Sami Hurtan apurina on possutyttö Jasmine. Kääpiövillakoira Nana taas ratkoo rikoksia uskollisen palvelijansa Armaksen kanssa, joka on bassetti. Pulmun apuna ovat katuviisas etsivä Tiainen sekä etsivä Tilhi, joka on omasta mielestään viisas.

Tutkittavana on yleensä varkaus tai jokin muu murhaa pienempi rikos, ei mielellään kovin väkivaltainen. Jännitystä pidetään yllä hengenvaaralla, mutta konnat tyytyvät lähinnä uhkailemaan sankareita ja sitomaan ja lukitsemaan heidät tukalaan paikkaan, josta he kuitenkin loppujen lopuksi pääsevät omin neuvoin pakoon. Lopun on oltava onnellinen ja rikoksien selvittävä, ja ainakin pahimpien konnien on päädyttävä tiilenpäitä lukemaan.

Lapsille tehdyistä rikosromaaneista käy esimerkiksi Siri Kolun Me Rosvolat -sarja, Bjarne Reuterin Sedän suuri keikka sekä David Walliamsin Gangsterimummi ja Pankkirosvon poika. Näissä rikosromaaneissa lapset joutuvat rikosten ja rikollisten kanssa tekemisiin yleensä perheen tai sukulaisten kautta.

Huumorilla on merkittävä osuus, mutta samalla annetaan lukijalle ajattelemisen aihetta erilaisista elämäntavoista. Tarinoissa on enemmän veijarihenkeä kuin salapoliisiromaaneissa, eivätkä rosvot välttämättä joudu lopussa vankilaan.

Lasten- ja nuortenkirjan ero on veteen piirretty viiva, jonka määrittää ISBN-numero. Joskus kustantaja on kysynyt minulta, kumpaan kategoriaan kirja sijoitetaan. Periaatteessa rajana on kuitenkin pidetty sitä, että lastenkirjassa päähenkilöt ovat vielä alakouluikäisiä eli korkeintaan 12-vuotiaita. 

Nuorille olen kirjoittanut sekä salapoliisiromaaneja että rikosromaaneja. Nuortendekkarissa aiheena voi olla henkirikoskin ja tyyli melko realistinen. Takavuosina kustantajat vaativat kotimaisiin nuortendekkareihin onnellisen lopun, vaikka minusta pieni toivonsäde olisi riittänyt. Käännöskirjoissa teksti ja lopetuskin saattoivat olla hyvin karuja jo silloin, kuten Otavan Signal-sarjan kirjoissa.

Korhos-kirjani (Korhonen ja kadonnut faija, Korhonen ja kuoleman haju) ovat puolikovaksikeitettyä etsivätarinaa, vaikka päähenkilö on lukiolainen harrastelija, joka joutuu tapauksiin mukaan joko rikollisiin piireihin ajautuneen isänsä tai kadonneen kaverinsa vuoksi.

Suden hetki, Pikkuveli ja Tuhlaajafaija ovat rikosromaaneja. Ne muodostavat epävirallisen trilogian rikoksiin ajautuvista nuorista. Suden hetken aiheena on eläinaktivistien toiminta, Pikkuveli sai lähtökohtansa Euran Daltoneista ja omista enoistani. Tuhlaajafaijassa hyödynsin tositarinaa nuoruuteni Keravalta, missä isä palasi vankilasta ja otti poikansa mukaan keikalle, jotta tämä oppisi murtovarkaan ammatin.

Etsivätoimisto Mustan koiran nuoret seikkailivat ympäri Eurooppaa historiallisten aarteiden jäljillä. Ne kirjat olivat salapoliisitarinoita nuorille.

Tuoreimmassa nuortenjännärissäni Jäätävää kyytiä nuoret puhaltavat auton terveyskeskuksen edestä ja saavat peräänsä sekä poliisit että rosvot. Se on puhdasverinen rikosromaani.

Dekkarissa juoni on tärkeä, mutta myös henkilöiden ja tapahtumapaikkojen on oltava mielenkiintoisia ja istuttava tarinaan.

Ensin täytyy miettiä henkilöt. Varsinkin päähenkilöt. 

Salapoliisitarinassa on oltava etsivähahmo, lapsi tai aikuinen. 

Totte Svenssonista ja Agaton Saxista lähtien lastendekkarien sankarina on esiintynyt aikuisia. Yleensä nämä sankarit ovat jollain tavoin lapsellisia, ja mukana on kuitenkin lapsia, johin lukija voi samaistua. 

Nykyään päähenkilöinä suositaan lapsietsiviä. Tutkimusten mukaan lapset ja nuoret lukevat mieluiten itsensä ikäisten tai vähän vanhempien päähenkilöiden seikkailuista. Jos siis kirjoittaa ala-kouluikäisille, on hyvä valita 11-12-vuotiaat päähenkilöt, kuten Apasseissa, tai jättää ikä mainitsematta, kuten Elsan etsivätoimistossa.

Päähenkilöiden on hyvä olla sen verran erilaisia, että heidänkin välilleen syntyy ristiriitoja. Muuten tarinasta tulee helposti tylsä. Myös pääkonna on tärkeä. Hitchcock oli sitä mieltä, että elokuva pysyy pystyssä tai kaatuu pääkonnan varassa. On siis hyvä tehdä hänestä mielenkiintoinen hahmo, jolla on enemmän kuin yksi ominaisuus.

Tärkeimmistä henkilöistä on kirjailijan tiedettävä kaikki olennainen. Kaikkea ei kuitenkaan lätkäistä heti kirjan alkuun, vaan lukijalle tietoa jaetaan vain tarpeen mukaan. Henkilöitä kuoritaan kuin sipulia. Se on osa juonta.

Päähenkilöllä on hyvä olla salaisuus, jota hän ei mielellään paljasta parhaalle kaverilleenkaan. Esimerkiksi pimeän pelko, jonka hän lopussa joutuu voittamaan pelastaakseen kaverinsa.

Henkilöt esitellään toiminnan ja dialogin avulla. Täytyy luoda luontevia tilanteita, joissa henkilön luonne paljastuu.

Dialogi on toimintaa. Siinä henkilö paljastaa itsensä, vaikkei haluaisikaan. 

Juoni syntyy siitä, että henkilöiden tavoitteet menevät ristiin. Kehittyy konflikti. Kirjan mittaan tarvitaan useita konflikteja, joiden on tarkoitus kasvaa loppua kohti. 

Ihan alussa tarvitaan alkuisku eli jokin jännittävä, salaperäinen tapahtuma tai löytö, joka koukuttaa lukijan seuraamaan tarinaa. Uutta tietoa annostellaan sopivin välein, jotta lukija pysyy mukana. 

Luvut on hyvä päättää cliffhangeriin: johonkin uuteen johtolankaan, uhkaan tai kysymykseen, joka saa lukijan jatkamaan saman tien seuraavaan lukuun. Osa johtolangoista on aina vääriä. Ne voivat silti tuottaa uusia paljastuksia, jotka ehkä lopulta johtavat rikollisen jäljille.

Tarina täytyy rytmittää oikein. Vetäväkin stoori vaatii myös suvantokohtia, joissa pohditaan, mistä tässä kaikessa on kyse.

Uskottavuus syntyy siitä, että yksityiskohdat ovat oikein. Lasten- tai nuortendekkari vaatii joskus hyvinkin paljon taustatyötä.

Juonen pitää olla tarpeeksi ovela hämätäkseen keskivertolukijaa, mutta tarpeeksi yksinkertainen, jotta se voidaan lopussa selittää nopeasti. Lukijalle on tultava tunne, että juuri noinhan sen piti mennä, vaikken sitä lukiessa käsittänytkään.

Lyhyillä lauseila on helpompi synnyttää jännitystä kuin pitkillä. Pitkiäkin lauseita voi käyttää, jos se on oma tyyli ja sen saa toimimaan. Minä yleensä suosin lyhyitä, mutta joillakin henkilöillä on pitempikaarinen ajattelutapa ja se näkyy myös heidän puheessaan ja näkökulmaosuuksissaan.

Liikaa kuvailua on syytä välttää. Tarvitaan vain muutama merkittävä yksityiskohta. Tämä pätee sekä ympäristöön että henkilöihin. Ne on kuvattava näkökulmahenkilön ja hänen mielentilansa kautta.

Esimerkki Apassit-kirjan Rautamiehen arvoitus alusta:

”Huhtikuun keskiviikkoaamu oli sumuinen ja kylmä. Esplanadinpuiston hiekkakäytävän lätäköt olivat jäässä, samoin kuin Samulin näpit risaisissa lapasissa. Hengitys huurusi, kun hän kuulutti työmatkalaisille Kappelin kulmalla:

– Pyrstötähden huntu pyyhkäisee loppuviikosta maata! Lukekaa kaikki Sanomista!”

Yhdessä kappaleessa ja lyhyessä repliikissä on kuvattu sekä miljöö että näkökulmahenkilö ja saatu jo tarinakin alulle.

Näkökulman valinta on tärkeä. Apasseissa näkökulmahenkilönä on aina joku Apasseista, Elsan ja Elmerin etsivätoimistossa joko Elsa tai Elmeri. Jäätävässä kyydissä näkökulmahenkilönä vuorottelevat Archie ja Tanja.

Kun kirjoittaa lapsille, täytyy löytää oma sisäinen lapsensa. Se löytyy muistelemalla, miltä asiat ja tilanteet tuntuivat, kun itse oli lapsi. Tai tarkkailemalla omia tai muiden lapsia. Sama pätee nuoriin. Kirjailijalta vaaditaan kykyä mennä muiden nahkoihin.

Aikuisten reaktioihin vaikuttavat heidän aiemmat kokemuksensa, mutta lapset ja nuoret kokevat suuret asiat kuten ihastumisen tai läheisen menetyksen ensimmäistä kertaa. Heillä ei ole valmista mallia, miten tuntea tai toimia silloin. He ovat puhtaita tauluja.

Juuri siksi heistä ja heille on niin mielenkiintoista kirjoittaa. Varsinkin dekkareita, joissa noita äärimmäisiä tunteita ja kokemuksia pääsee luonnostaan käsittelemään.

CRIMETIME – 15 VUOTTA PELKKIÄ RIKOKSIA

CrimeTimen varsinaisesta aloituksesta on 15 vuotta. Edellisenä vuonna osuuskuntaidea oli koeponnistettu Nykäsen Harrin ja Sipilän Jaran yhteisdekkarilla Paha paha tyttö. 2011 ilmestyi jo puolisen tusinaa romaania ja pari tosirikoskirjaa sekä CrimeTimen ja Elisan yhteisjulkaisu Tykki, jonka minä ideoin ja toimitin. Tykille tilattiin myös Pauli Hanhiniemeltä tunnuskappale ja video. Tykin jatkoksi tehtiin Taksi ja Keikka.

Meitä perustajajäseniä oli 12, minun lisäkseni Seppo Jokinen, Marko Kilpi, Tuomas Lius, Juha Numminen, Eppu Nuotio, Harri Nykänen, Outi Pakkanen, Markku Ropponen, Matti Rönkä, Jarkko Sipilä ja Antti Tuomainen.

Kesällä 2010 Harri Nykänen soitti ja kysyi kiinnostustani asiaan. Tarkoitus oli saada kirjailijoille parempi liksa ja tehdä porukalla kaikkea kivaa. Elisa Kirjan kautta saataisiin silloin aivan uusi markkina eli ääni- ja sähkökirjat ja ilmaista markkinointia. Ei tarvinnut pitkään harkita.

Syksyn mittaan hommaa alustettiin parilla palaverilla, joista yksi pidettiin Korjaamolla. Mukana oli muistaakseni viitisentoista kirjailijaa. Nykäsen Harri ja Jouni Tervo yrittivät saada reilun kaupan dekkarikustantamoon mukaan mahdollisimman laajan rintaman Suomen kärkipään dekkaristeja. Osuuskuntaideaa kävi esittelemässä Kikke Heikkinen, joka veti silloin jo kymmenen vuotta toiminutta taiteilijaosuuskunta Lilithiä. Talousguru Pauli Vahtera maalaili taivaanrantaa osuuskunnan kautta saatavista tuloista ja veroeduista.

Kaikki paikalle kutsutut dekkaristit eivät lähteneet mukaan osuuskuntaan. Jotkut halusivat pysyä uskollisina vanhoille kustantamoilleen ja joku epäili Harrin ja Jounin pyrkivän rikastumaan muiden kirjailijoiden kustannuksella. Osa alkuperäisistä mukaan lähteneistä teki CrimeTimelle romaanin tai pari, osa julkaisi yhä romaaninsa muiden kustantajien kautta mutta tuli mukaan novelliantologioihin. Myöhemmin osuuskuntaan on liittynyt uusia kirjailijoita, yleensä kutsuttuina. Heistä jotkut ovat julkaisseet CrimeTimen kautta pari kirjaa ja jatkaneet sitten toisiin kustantamoihin. CrimeTime perustuu vapaaehtoisuuteen, joten kaikki vaihtoehdot ovat olleet mahdollisia.

Nykyinen yhteistyökumppanimme, WSOY:n omistama Docendo on myös käyttänyt Harrilta ja Jounilta ostamaansa CrimeTime-tuotemerkkiä omissa tosirikoskirjoissaan ja dekkareissaan, jotka eivät ole ilmestyneet osuuskunnan kautta.

Olenko rikastunut CrimeTimen ansiosta? En. Minun myyntiluvuillani CrimeTime on tiennyt vähän parempia rojaltituloja kuin tavallisen kustantamon kautta, mutta ilman ennakkoja. Markkinointi on Elisa Kirjan kaaduttua ollut pienempää kuin perinteisillä kustantajilla, mutta niissäkin se keskittyy myyvimpiin nimiin.

Jokisen Seppo sen sijaan ponnisti CrimeTimen kautta huipputuloihin ja jatkoi Jouni Tervon kanssa tämän omaan kustantamoon ja Storytel- ja Pirkka-diileihin.

Yhteisöllisyyttä CrimeTimessa on riittänyt. Dekkaritapahtumia on järjestetty sekä omin päin että Elisa Kirjan ja muiden kustantamojen kanssa, samoin omia illanviettoja. Dekkariseuran 30-vuotisjuhlien kunniaksi ehdotimme vuonna 2014 Esikois-Johtolankapalkintoa, joka jatkuu yhä, ja lahjoitimme siihen ja varsinaiseen Johtolanka-palkintoon sille vuodelle myös rahapalkinnon.

Omien CrimeTime-kirjojeni ulkoasusta olen saanut pitkälti päättää itse. Kannet olen pyytänyt enimmäkseen Jussi Kaakiselta, ja hänen kanssaan olen myös ideoinut kansia. Ossi Hiekkala on tehnyt pari. Kustannustoimittajanani on ollut alusta lähtien Asko Alanen. Nykäsen Harri jakoi auliisti ideoitaan ja laajoja yhteyksiään ja Sipilän Jara tietämystään rikosasioissa.

Harri innostui helposti uusista ideoista ja ajoi niitä tarmokkaasti. Alkuaikoina Harri suunnitteli pokkarikampanjamme kylkiäiseksi rikosaiheisen lautapelin. Novellikirjaideasta neuvoteltiin monen tahon kanssa. Tampereen kaupungin ja sikäläisen Torni-hotellin kanssa se toteutui (Rikospaikka Tampere), ja Elisa Kirjan kanssa tehtiin e-kirjana vielä Rikospaikka Pasila ja Viimeinen ateria. JP Koskisen kanssa ideoimaansa pokkariautomaattia Harri esitteli VR:lle, Matkahuollolle ja automaattien valmistajalle, mutta hanke kaatui, koska automaattifirma halusi keskittyä ruokiin ja juomiin.

Olemme myös tehneet hyvää. Kirjoja on lahjoitettu kouluille ja Veikko Hurstin kautta kodittomille. Lastensairaalaakin tuettiin.

Harri Simolan, Juha Virkin ja muun Docendon väen kanssa yhteistoiminta on sujunut loistavasti, eikä Docendon ostanut WSOY:kään ole yrittänyt millään lailla ajaa meitä alas.

CrimeTimen jäsenkunta on siis elänyt, ja jotkut meistä ovat ikävä kyllä kuolleetkin. Mutta CrimeTime on yhä hengissä, vaikka moni kolumnisti epäili tuoreeltaan osuuskunnan jäävän lyhytikäiseksi kokeiluksi.

Tällä hetkellä CrimeTime-osuuskunnassa on seitsemän aktiivijäsentä, jotka julkaisevat tänäkin vuonna rikosromaanin osuuskunnan kautta: minun lisäkseni Marja Aarnipuro, Taina Haahti, Kari Häkämies, JP Koskinen, Tuomas Lius ja Ari Wahlsten. 

Olemme myös elvyttäneet Elisa Kirjan kuoleman nuupahduttamat yhteisnovellikokoelmamme. Viime vuonna julkaistu ystävänpäiväantologia Kill Your Darlings – 10 tapaa murhata ystävä sai upean vastaanoton. Tänä vuonna juhlistamme CrimeTimen 15 vuotta kestänyttä rikollista taivalta julkaisemalla samalla kovalla kirjoittajakaartilla CrimeTime-antologian Murha isälle. Se ilmestyy luonnollisesti isänpäivän edellä. Minä toimitan tämänkin kirjan, ja Jussi Jääskeläinen on tehnyt molempiin upean kannen.