tiistai 11. joulukuuta 2012

Nalle Nyberg kertoo Mustasta pyörteestä KirjaIn-lehdessä ja MTV3:lla



Akateemisen kirjakaupan ex-johtaja Stig-Björn Nyberg keskustelee mm. Mustasta pyörteestä Markku Veijalaisen kanssa MTV3:n Studio55 -ohjelmassa Joulu kirjoissa torstaina 13.12. kello 9.25-10.00. Lähetys uusitaan perjantaina kello 5.50-6.25. 

Lainaus KirjaIn-lehden viimeisestä numerosta, Nybergin kolumnista "Eino E. Suolahti – faktaa ja fiktiota":

"Luettuani Klingen muistelmat tutustuin pari viikkoa myöhemmin Tapani Baggen historialliseen rikosromaaniin Musta pyörre (CrimeTime 2012), jonka tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1942. Kirjan päähenkilö on Valtiollisen poliisin ylietsivä Mujunen, joka joutuu muun muassa Saksan SS-valtakunnanjohtajan
Himmlerin henkivartijaksi tämän vieraillessa kesällä 1942 Suomessa.

Kirjassa Mujunen pelastaa Himmlerin hengen, kun venäläiset desantit yrittävät murhata hänet. Kiitoksena Himmler myöntää Mujuselle toisen luokan rautaristin, jonka hän luovuttaa Mujuselle Tyrvännön kirkonkylässä sijaitsevassa
Petäyksen huvilassa. Bagge kertoo, että huvilan, jossa Himmler virallisen ohjelman päättymisen jälkeen viettää lomansa, omistaa armeijan ylilääkäri Eino Suolahti. Mukana kirjassa on myös Päämajan yhteysupseeri, ylilääkäri Eino Suolahden poika, luutnantti Eino E. Suolahti, jonka Päämaja oli valinnut
Himmlerin käyttöupseeriksi. 

Luettuani tämän uteliaisuuteni heräsi, enkä voinut olla tarkistamatta, mitä faktaa tässä fiktiossa on.

Esseessään ”Himmlerin lomamatka Suomeen kesällä 1942” vuodelta 1963 (essee on mukana kirjassa Eino E. Suolahti: Esseitä toimittaneet Matti Klinge ja Anto Leikola 1981) Suolahti kertoo tästä vierailusta. Sen luettuani voin vain todeta, että Bagge on tehnyt taustatyönsä hyvin."

Sama Suolahden muistelmapätkä ilmestyi alun perin Suomen Kuvalehden kahdessa numerossa vuonna 1963, mukana runsaasti valokuvia. Se kuului lähdeaineistooni.


torstai 6. joulukuuta 2012

Kiljusten paluu eli Jalmari Finnen jalanjäljissä – ja omillakin teillä




Kun Satukustannuksen Paula Hihnala pari vuotta takaperin soitti minulle ja ehdotti, että herättäisin henkiin Kiljusen perheen, ensimmäinen ajatukseni oli kieltäytyä kunniasta. Jalmari Finnehän loi sankarinsa sata vuotta sitten. Mitä annettavaa heillä muka voisi olla nykylukijoille?
Lupasin kuitenkin harkita asiaa. Olin lukenut Kiljusia nuoruudessani, josta ei sentään ole kuin muutama vuosikymmen, ja jonkin verran senkin jälkeen. Omat lapseni opettelivat lukemaan Kiljusen perheen seikkailujen tavutettujen versioiden avulla. 
Niinpä sitten tartuin kirjaan, johon oli painettu sekä Kiljusen herrasväki että Kiljusen herrasväen uudet seikkailut, ja aloin lukea. Pian huomasin hörähteleväni ääneen. Finnen omintakeiset hahmot, anarkistinen huumori ja satiiri ja mykkäfilmin tapaan vyöryvät tapahtumat tempaisivat vastustamattomasti mukaansa. Oli pakko hankkia puuttuvat kirjat ja lukea koko sarja.
Ajatus Kiljusten henkiin herättämisestä alkoi viehättää, varsinkin kun Mika Launis oli lupautunut kuvittajaksi. Vaihdoimme sähköposteja ja pidimme palaverin. Päätimme tuoda perheen lähemmäksi nykyaikaa. Mika on 50-luvun lapsi ja minä 60-luvun, joten sijoitimme tarinat johonkin niille main. 
Mika muisteli helsinkiläislapsuudestaan henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia, joita saatoin käyttää tarinoiden pohjana. Esimerkiksi Viulu-Masan kulkurihahmo on aikoinaan vieraillut Mikan kotipihalla. Talonmies Takkusen hahmoon saattoi vaikuttaa se, että isäni oli aikoinaan talonmiehenä.
Kun kirjan koosta ja kuvituksen määrästä oli päästy sopimukseen, kehitin oman Kiljusen perheeni. Siinä on samat hahmot kuin Finnellä eli isä ja äiti Kiljunen, pojat Mökö ja Luru sekä Plättä-tytär. Vain sukupolvi on vaihtunut, ja Kiljunen on otettu viralliseksikin nimeksi Kiljanderin sijaan. Maatilan pellot on pantu pakettiin ja eläimet myyty, villakoira Pullaa lukuun ottamatta.
Joku jo huomautti, että minun omaankin perheeseeni kuuluu vaimo, kaksi poikaa ja nuorempi tytär sekä pieni villakoira. Nimet eivät kuitenkaan ole samat.
Päätin, että ensimmäisessä kirjassa Kiljusen perhe muuttaisi viiden tarinan mittaan maalta Helsinkiin. Sitten piti löytää oikea tyyli. Koska tarinat on siirretty lähemmäksi nykyaikaa, ei tyylikään voi olla aivan niin vanhahtava kuin Finnellä. 
Aloitin ensimmäisen tarinan perheen esittelyllä, kuten Finnekin oli aloittanut. Siinä käytin pohjana Finnen kirjoittamaa esittelyä, ja se vaikutti koko ensimmäiseen tarinaan niin, että siitä tuli varsin finnemäinen. Kiljuset lämmittävät saunaa, joka tietysti palaa, ja saman tien roihahtaa perheen asuintalokin. Ruokasalin kalusto ja ateria onnistutaan kuitenkin pelastamaan, ja palokunta kutsutaan päivälliselle.
Toisessa tarinassa Kiljuset päättävät muuttaa Helsinkiin ja lähtevät katsomaan uutta asuntoa. Tässä huomasin erkaantuvani tyylillisesti omille teilleni, ja kun perheen auton eteen tielle ilmestyi hirvi, se tuli minulle yhtä puskista kuin Kiljusillekin. Kirjoittaessa hahmoista tuli omiani. Toivon mukaan Finnen henki kuitenkin säilyi.
Kiljuset ovat kollektiivisankari, joka on melkein koko ajan yhdessä. Niinpä jokaiselle täytyy keksiä tekemistä ja sanomista, ja jokaiselle täytyy yrittää luoda oma tyyli, josta heidät tunnistaa. Pääasia kuitenkin on, että vauhtia ja meteliä riittää.
Mikalta olen kuullut, että päähenkilön kollektiivisuus on aiheuttanut omat ongelmansa kuvittajallekin. Koko porukan pitää olla lähes joka kuvassa.
Kiljusten elämänasenne on varsin positiivinen. Jos Kiljusille puidaan nyrkkiä, he ottavat sen ystävällisenä tervehdyksenä ja kannustuksena. Vaikka asiat kuinka menisivät pieleen, perhe pysyy koossa ja näkee elämän valoisan puolen. Viimeistään seuraavan tarinan alussa. 
Kiljuset myös seuraavat aikaansa ja osallistuvat kaikkeen mahdolliseen. Ensimmäisessä kirjassa he kannustavat Suomen jalkapallomaajoukkuetta, vaikka tämä onkin tappiolla Ruotsia vastaan ja menossa on puoliaika. Periksi ei anneta. Toisessa kirjassa sekaannutaan Yleislakkoon ja avaruusmatkailuun.

Jos kirjoittaa toisen luomista hahmoista, toisen tyyliä ei kannata yrittääkään matkia sellaisenaan, vaan täytyy löytää sopiva keskitie esikuvan ja oman tyylin väliltä. Muuten lopputulos on väkinäinen. 
Tämän tajusin jo toista kymmentä vuotta sitten, kun aloin kirjoittaa Muumi-sarjakuvia ja -tarinoita Tove Janssonin ja hänen veljensä Larsin jalanjäljissä. Lars Jansson hyväksyi ensimmäisen käsikirjoitukseni hyvin pienin muutoksin, ja hänen kuolemansa jälkeen Muumi-henkeä valvoivat Larsin tytär Sophia Moomin Characters -yhtiöineen sekä Muumi-lehteä toimittanut Paula Hihnala. Minun Muumi-tarinani luultavasti tunnistaisi silti, vaikkei niissä olisikaan kirjoittajan nimeä. 
Kiljusissa meillä ei ole ollut ketään, jolla tarinat ja kuvitus olisi pitänyt hyväksyttää, paitsi tietysti kustantaja. Olemme kuitenkin saaneet hankkeellemme merkittävää tukea Jalmari Finnen säätiöltä, jonka hallitus on suhtautunut Kiljusten paluuseen ymmärtäväisesti. 



Olen nyt kirjoittanut toisenkin Kiljus-kirjan tarinat ja Mikalla on kuvitus jo hyvässä vaiheessa. Syksyllä 2013 ilmestyvässä kirjassa perhe viettää Kaupunkielämää. Taas olen käyttänyt hyväkseni Mika Launiksen lapsuusmuistoja, kuten myös omiani. Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni Keravalla, josta oli vain puolen tunnin junamatka Helsinkiin. Äiti kävi synnyttämässä minut Kätilöopistolla. Setäni asui Stadissa ja kertoi sieltä hurjia tarinoita muun muassa Yleislakon ajoilta, kun ratsupoliisit karauttivat ihmisten päälle.
Mikan kuvat ovat innoittaneet minua jo kirjoittaessani, kun olen miettinyt, mitähän hän tästäkin tyypistä tai tilanteesta saa irti. Toisinaan taas olen tehnyt tekstiin pieniä lisäyksiä Mikan kuvitusideoiden pohjalta. Kiljusten seikkailujen alkuperäiset kuvittajat Rafael Rindell, Alexander Tawitz ja Rudolf Koivu ovat saaneet Mikasta loistavan seuraajan.
Jalmari Finnen seuraajasta olen jäävi sanomaan mitään. Toivottavasti kirjamme kuitenkin herättää lukijoiden mielenkiinnon – myös Kiljusen perheen aikaisempiin seikkailuihin. Niitä löytää vielä kirjastoista ja antikvariaateista.
Kolmannenkin Kiljus-kirjan tarinoista minulla on jo olemassa ituja. Meluisaa perhettä uhkaa seuraavaksi merihätä, kun he sattuneesta syystä saavat häädön kaupunkiasunnostaan.

Jälkikirjoitus: Mika Launis kertoo Kiljusten kuvittamisesta Ville Hännisen haastattelelemana jutussa "10-luvun kuvia", joka alkaa KirjaIn-lehden numeron 2/2012 sivulta 124.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Värisarja täydentyy


Kirjoitan parhaillani vuodesta 1938 lähteneen historiallisen värisarjani neljättä kirjaa, Punaista varjoa. Olen nyt sivulla 158 ja marraskuun kolmannen päivän aamussa 1944. Jussi Kaakinen teki jo komean kannen, kuten aiempiinkin. Kirja ilmestyy keväällä.

Odotellessa voi lukea sarjan aiempia osia tai tutustua aiempien osien syntyvaiheisiin.

Mustan pyörteen tekemisestä olen kertonut täällä, Sinisen aaveen luomisesta täällä ja Valkoisen hehkun synnystä tässä jutussa, joka alun perin ilmestyi Ruumiin kulttuurin numerossa 3/2009:


KUINKA VALKOINEN HEHKU SYNTYI 
Tapani Bagge

Historia koostuu tarinoista. Osa niistä on totta, osa keksittyä. Kaikki riippuu näkökulmasta. Jokaisella on oma totuutensa, jota usein pidetään ainoana oikeana. Hämeenlinnassakin kiistellään yhä, tuhoutuiko rautatieasema huhtikuussa 1918 pakenevia punaisia Hattelmalan harjulta tulittaneiden saksalaisten tykkitulen ansiosta vai räjäyttivätkö punaiset asemalla seisseen ammusvaununsa itse.
Tämä oli lähtökohtani Valkoiseen hehkuun. 

RAAMIT

Halusin käsitellä vuoden 1918 sisällissotaa ja sen suomalaisiin jättämiä jälkiä. Kirjan tapahtuma-aikaan, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, haavat olivat vielä heikosti ruvella. Espanjan sisällissodassa taisteli suomalaisia kummallakin puolella ja suursodan uhka riippui synkkänä koko Euroopan yllä. Talvisodan alkuun oli enää vuosi.
Itsenäisyyspäivän aikoihin 1938 sisäministeri Urho Kekkonen oli Suomen vihatuimpia miehiä. Hänen alaisensa Valpo oli juuri marraskuun lopulla lamauttanut suurpidätyksillään maanalaisen kommunistipuolueen, ja samoihin aikoihin hän runnoi eduskunnassa läpi lain äärioikeistolaisen IKL:n ja sen lehtien lakkauttamisesta. Hän sai tappouhkauksia ja paskapaketteja. Siviilipukuiset poliisit saattoivat Kekkosen ja pääministeri Cajanderin kotiin ratkaisevasta eduskuntakäsittelystä, ja Valpon päällikkö Paavo Säippä antoi Kekkoselle turvaksi pistoolin, jota tämä kantoi jonkin aikaa mukanaan. Vakituista henkivartijaa hän ei halunnut, vaikka sisäministeri Heikki Ritavuoren murha vuodelta 1922 oli vielä tuoreessa muistissa.
Todellisuudessa Kekkonen puhui itsenäisyyspäivänä 1938 Helsingissä. Hänen Hämeenlinnan-reissunsa ohjelmaan otin hieman mallia presidentti Kyösti Kallion vierailusta kaupungin 300-vuotissyntymäpäivillä tammikuussa 1939.

IHMISIÄ JA PAIKKOJA

Sekä viinaan että naisiin menevä rikostoimittaja Ossi Koho ja häntä fiksumpi valokuvaaja Sanna Rytkönen esiintyivät ensimmäisen kerran Ilta-Sanomien 70-vuotisjuhlanumeroon kirjoittamassani novellissa ”Musta maanantai”. Parittomissa työtovereissa tuntui olevan ainesta enempäänkin, joten otin heidät mukaan Valkoiseen hehkuun. Yhtenä Kohon esikuvana oli Sanomien legendaarinen rikostoimittaja Kuha
Valpon ylietsivä Mujunen taas on salaovela viisikymppinen maalaispoika Töölöstä, joka haaveilee omasta parturinliikkeestä. Virassaan hän ei välttämättä aina toimi aivan lain kirjaimen mukaan, mutta luottaa enimmäkseen Maire-vaimonsa neuvoihin. Mujusella oli useitakin esikuvia.
Neuvostokapteeni Helanderin yhtenä esikuvana oli entinen hammaslääkäri Doc Holliday, joka myös kärsi keuhkotaudista. Henkilöhistorian osalta Helanderiin vaikutti Hjalmar Front, joka pakeni sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle ja päätyi siellä upseerin uralle mutta huomasi olevansa hengenvaarassa Stalinin puhdistuksissa ja loikkasi 1938 Mongoliasta japanilaisten puolelle. Myöhemmin hän päätyi Ruotsiin, jossa kirjoitti kaksiosaiset muistelmansa.  
Rosenlewin porilaisen tehtailijasuvun metsästysmaja Vanajanlinna, silloinen Vanajankartano, vaihtoi oikeasti omistajaa vasta 1941. Tuolloin Risto Ryti havitteli brittityylistä tiililinnaa presidentin kesänviettopaikaksi, mutta saksalainen asetehtailija ja -kauppias Willi Daugs osti sen hänen nenänsä edestä. Suomeen Daugs oli muuttanut jo 1937, ja hän junaili Suomen ja Saksan välisiä asekauppoja kollegansa Josef Veltjensin kanssa. Daugs oli jonkinlaisena esikuvana Hans Rühmille, joka kirjani mukaan hankki kartanon jo kesällä 1938. Hakaristiliput liehuivat Vanajankartanossa myös Daugsin aikana, ja Kulosaaressa hänellä oli sama huvila kuin Rühmillä. Daugs tunnettiin kuitenkin naistenmiehenä.
Varuskuntakaupunki Hämeenlinna oli 1930-luvulla Suomen oikeistolaisin kaupunki, koska Seinäjoki oli tuolloin vasta kauppala. Mäntsälän kapinan aikaan lapuanliikkeen johto piileskeli täällä poliisia, joka tuskin kovin tosissaan etsikään. Työväentalot ja sosialidemokraattisen Hämeen Kansan toimitus joutuivat vähän väliä ilkivallan ja pommiuhkausten kohteeksi. Maalaisliittolaista maaherra Mattssonia yritettiin painostaa eroon, koska hän suhtautui marxilaisiin liian lempeästi. Torin laidassa oli omat paikkansa isänmaallisille ja ”ei-isänmaallisille” taksiautoilijoille.
Valtalehti Hämeen Sanomien päätoimittaja Aarne Kauhtio oli myös IKL:n paikallisia johtohahmoja, mikä näkyi varsinkin hänen Antin pakinoissaan. Niin suorasukaista tekstiä ei monessa muussa porvarilehdessä nähty edes sota-aikana. 
Jos on lukenut aiempia dekkareitani, Valkoisesta hehkusta voi tunnistaa esimerkiksi Isolan kartanon, Sahanmäen työväenasunnot tai Hämeenlinnan juopoimman yksityisetsivän Shakki-Matti Grönholmin isoisän.

”KUN YKSITYISKOHDAT PITÄVÄT KUTINSA, KOKONAISUUDEN VOI VALEHDELLA.” 

Tein Valkoiseen hehkuun taustatyötä muutaman vuoden, enimmäkseen tosin muun kirjoitustyön ohessa. Osittain taustatyö oli päällekkäistä Kekkonen vasta-alkaville ja edistyville -sarjakuvaelämäkerran kanssa. Se ilmestyi Jalavalta 2007 Samsonin kuvittamana ja pääsi Sarjakuva-Finlandia -ehdokkaaksi.
Luin poliittista historiaa, paikallishistoriaa, kulttuurihistoriaa. Aikalaisromaaneja, muistelmia ja elämäkertoja, vanhoja aikakauslehtiä ja sanomalehtiä. Katsoin 30-40-luvun kotimaisia elokuvia, tutkin vanhoja karttoja ja uppouduin valokuviin. Lainasin Alasen Askolta Dallapén levyjä ja kuuntelin omista kokoelmistani muita ajan iskusävelmiä, kupletteja ja Suomi-jazzia. Jalkauduin tapahtumapaikoille Kataloniaa ja Kulosaarta myöten.
Kirjan nimen nappasin Raoul Walshin hurjalta gangsterifilmiltä. Siinä valkoinen hehku kuvastaa raivoa, minulla sokeutta tai pikemminkin yksisilmäisyyttä, joka voi johtua aatteesta, ahneudesta tai auringonpaisteesta. Ehkä myös rakkaudesta tai kostonhimosta.  
Historiallisessa rikosromaanissa pätee periaatteessa sama sääntö kuin nykyaikaan sijoittuvassakin: kun yksityiskohdat pitävät kutinsa, kokonaisuuden voi valehdella. Tarina on tietysti tärkein, ja sen vuoksi voi kulisseja vähän siirrellä. Ei kuitenkaan liikaa – muuten menee uskottavuus.
Valkoisen hehkun jälkeen minulle jäi käsiin niin paljon hyviä tarinoita ja uusien tarinoiden ituja, että hetken hengähdettyäni päätin kirjoittaa kokonaisen sarjan, joka seuraa Ossin, Sannan ja Mujusen vaiheita sota-ajan yli. Parhaillani perehdyn Välirauhan aikaan 1940-41. Siihen sijoittuu seuraava historiallinen dekkarini Sininen aave.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Lastenkirjasarjani





TAHVO JA BELLA
Tahvo on kollikissa, joka luulee itseään siperiantiikeriksi, Bella taas majesteettisesti käyttäytyvä meksikonkarvatonkoira. Vaikka he ovat erilaisia, he ovat parhaat ystävykset. 
Tahvo ja Bella syntyivät Kirjakuja-sarjan aapista varten, mutta minä ja kuvittaja Salla Savolainen halusimme kertoa heidän vaiheistaan enemmänkin. Niinpä olemme nyt tehneet kolme kuvakirjaa, uusin niistä on Tahvo ja Bella lumipyryssä. Lisää on tulossa.
Minulla on kotona samanlainen koira, jonka nimi on Bella. Tahvon esikuvana oli naapurin kissa. Majakkasaaren esikuvana oli Söderskär Helsingin edustalla.




KAISA
Tyttäreni Marikin ansiosta aloin miettiä, miltä maailma mahtaa näyttää pikkutytön silmin. Niinpä kehitin Kaisan ja hänen isänsä ja kaverinsa ja talonmies Laineen ja kirjoitin tarinat niin, että Kaisa on minäkertojana. Seitsemän Kaisa-kirjaa on tullut, kahdeksas on nyt kuvittaja Hannamari Ruohosella ja ilmestyy keväällä. Sen nimi on Kotona
Kaisa-kirjoissa paistaa aina aurinko, silloinkin kun on pilvistä ja sataa. 



URHO 
Urho syntyi, kun halusin aikoinani luoda Kirjava kukko -sarjaan uuden sankarin pojille. Aloin miettiä sankarille nimeä, ja Urhohan tarkoittaa sankaria. Henkilön ulkonäkö tuli suoraan nimestä, erään entisen presidentin kautta. Kuvittaja Markus Majaluoma ei vielä kuvauksestani tunnistanut hahmoa, mutta piirrettyään sen ensimmäisen kerran hän huudahti itsekseen: 
– Hyvänen aika, sehän on Urkki!
Kekkosen lisäksi Urholla on toinenkin esikuva, muinainen koulukaverini Keravalta. Antti oli professorin poika kuten Urho ja asui Keravan Jokivarressa samannäköisessä huvilassa. Urhon pitkät kumisaappaat ovat Antilta peräisin, samoin hänen kirjallinen kielenkäyttönsä ja kiihkeä junaharrastuksensa.
Viisi ensimmäistä Urho-kirjaa ilmestyivät Kirjavassa kukossa, sen jälkeen Urho lähti kavereineen seikkailemaan maailmalle sinisessä sukellustalossa ja kirjat kasvoivat omaksi Urho-sarjakseen. Sarjan tuorein kirja on Urho ja Aaveiden meri.



KONSTAAPELI MUTANEN
Mutanen syntyi alun perin Kirjakuja-sarjan lukukirjaan, mutta ei pysynyt siellä, vaan lähti omille teilleen kuvakirjoihin ja yhteen pitempään lastendekkariin. Mutanen ei ehkä ole maailman nerokkain poliisi, mutta hän on kiltti ja tarvittaessa jämeräkin mies ja hänellä on onneksi apunaan naapurin Jenni ja vihikanit Alma ja Pertti. 
Mutas-dekkarin kuvitti Pasi Pitkänen, kuvakirjat Jusa Hämäläinen. Uusimman Mutasen, Loma-arvoituksen, kirjoitin yhdessä tyttäreni Marikki Baggen kanssa.
Täydennys 26.11.2012: Sain juuri tiedon SanomaProlta, ettei kustantaja enää jatka Jylhäkoski-sarjaa, jossa Mutasetkin ilmestyivät. Minulla oli jo valmis käsikirjoitus sarjan seuraavaksi osaksi, Konstaapeli Mutanen ja poliisiauton arvoitus, mutta se jää nyt näillä näkymin ilmestymättä.



KILJUSEN UUSI HERRASVÄKI
Tämä on uusin kirjani, se on juuri ilmestynyt. Ensimmäiset ratkiriemukkkaat Kiljus-tarinat kirjoitti melkein sata vuotta sitten Jalmari Finne, mutta minä ja kuvittaja Mika Launis olemme alkaneet tehdä uusia. 
Kiljusen perhe on harvoin hiljaa. Yleensä se mekastaa niin kuin nimestäkin jo kuulee. Kiljusille myös sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, kuten että sauna ja talo palavat, hirvi pölähtää auton katolle, salama osuu äiti Kiljuseen ja muuttokuorma menee päreiksi. Kaikesta he kuitenkin selviytyvät.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Messukeikat Helsingissä 26.-28.10.


Tässä lopullinen kirjamessukeikkakalenterini. Tulkaa kuuntelemaan ja moikkaamaan!

pe 26.10.
kello 15.00 Elisan osastolla
kello 16.00 KirjaIn-osastolla

la 27.10.
kello 11.30 Urho ja Aaveiden meri sekä Tahvo ja Bella lumipyryssä – seikkailuja lapsille. Z Topelius -lava
kello 12.00 Dekkarilauantai:
HELSINKI PÄÄKAUPUNKINA TÄYTTÄÄ 200 VUOTTA JA PYSYY DEKKARISSA. 
Kirsi Luukkasen vetämässä paneelissa ovat Helsinkiä eri aikoina kuvanneet Tapani Bagge ja Tero Somppi sekä kotikaupungilleen uskollinen Outi Pakkanen. Mika Waltari -lava
kello 12.30 Tammen osastolla
kello 13.30 KirjaIn-osastolla

su 28.10.
kello 13.00 Tapani Bagge ja Mika Launis kertovat Kiljusen uuden herrasväen synnystä Satukustannuksen osastolla ja signeeraavat kirjoja.
kello 14.00 Tapani Bagge ja Jouko Raivio: Jerry Cotton ja kirjailijan työ. Takauma -lava
kello 15.00 Elisan osastolla
kello 15.30 KirjaIn-osastolla

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Helsinkiin, Helsinkiin!




Tšehovin Kolmessa sisaressa pieneen venäläiseen maaseutukaupunkiin jämähtäneet ihmiset hokevat: Moskovaan, Moskovaan! Pääkaupungissa taivas aukeaisi.
         Minä kasvoin Keravalla. Äitini tosin kävi synnyttämässä minut Kätilöopistolla, ja pikkupoikana minua käytettiin pääkaupungissa silmälääkärissä ja karsastusleikkauksessa. Helsinki oli puolen tunnin junamatkan päässä, muttei vaikuttanut erityisen houkuttelevalta paikalta.

Myöhemmin Helsinki-kuvani laajeni.

Koulusta vierailtiin vaikka missä: Eläintieteellisessä museossa, Kansallismuseossa, Ateneumissa, Kansallisteatterissa, Eduskuntatalossa, Suomenlinnassa, Korkeasaaressa ja Seurasaaressa; Helsingin kautta mentiin Maarianhaminaan ja Tukholmaankin. Perheen kanssa käytiin Korkeasaaressa ja Linnanmäellä – sekä Meilahdessa katsomassa mummoa, joka teki kuolemaa. 
Boheemi Niilo-setäni, peltiseppä ja runoilija, vieraili usein meillä ja kertoi hurjia tarinoita stadista. Niissä asevelvolliset keppostelivat laivastoasemalla, ratsupoliisit karauttivat ihmisten päälle yleislakon aikaisessa huoltoasemamellakassa, tehtaan paras hitsari tyhjensi työkalukaapistaan päivänavaukseksi pullon kirkasta, Juttutuvassa juotiin ja politikoitiin ja puhuttiin Kirjallisuudesta, Hakaniementorin nakkikioskilla tapeltiin. Jälkimmäisestä oli todisteena mustelmia ja ruhjeita, kirjailijakavereista muutama signeerattu runonide, jotka myöhemmin perin.
Lukioikäisenä aloin kiertää Helsingin kirjakauppoja ja antikvariaatteja, lukion jälkeen myös levykauppoja ja kapakoita. Tuurailin divareissa Punavuoresta Itäkeskukseen, kävin Tavastialla ja Kaivarissa ja muissa konserttipaikoissa.
Parikymppisenä vartioin Airamin tehdasta Puistolan takana Suutarilassa, myin sarjakuvia ja levyjä Kalevankadulla Fennicassa. Pyrin yliopistoon lukemaan oikeustiedettä, äidinkieltä ja kirjallisuutta ja pääsinkin jälkimmäiseen, mutta ATK-instituutti Pasilassa oli lyhyempi. Varsinkin minulla. Siitäkin parista kuukaudesta osan käytin notkumalla Sivuraiteella, junailemalla kuukausilipullani Kirkkonummelle tai Martinlaaksoon ja takaisin, kokeilemalla uutta metroa, kävelemällä päämäärättömästi Helsingin katuja. Satoi tai paistoi. Enimmäkseen satoi. Sinä syksynä liityin jopa HOASin asuntojonoon, tai ainakin kävin katsomassa jonoa toimistossa. Asuntoa en ehtinyt saada. 
Sen koommin en ole haaveillut Helsinkiin muuttamisesta. Seuraavana keväänä sain Keravalta työhuoneen divarin yläkerrasta, legendaarisen ravintola Perhelän naapuritalosta. Se oli ensimmäinen oma kämppäni. Muutamaa vuotta myöhemmin muutin vaimon kanssa Hämeenlinnaan – kauemmaksi Helsingistä, joka uhkasi jo nielaista Keravan. 

Olen kirjoittanut Helsingistä pari tv-sarjaa (Enon varjo ja Postimiehen varjo), yhden sarjakuva-albumin (Kieltolain korkeajännitys: Kovanen), yhden lastenkirjan (Kiljusen uusi herrasväki), kourallisen novelleja ja muutaman romaanin (Sininen aave, Musta pyörre, tekeillä oleva Punainen varjo). Muutamassa muussa kirjassani on vierailtu siellä. 
Kovanen seikkailee 1930-luvulla, historiallisten rikosromaanien Mujunen 30- ja 40-luvulla ja Kiljuset osapuilleen 50-60-luvulla. Olenko siis parantumaton nostalgikko, jonka mielestä ennen kaikki oli paremmin?
Ihan varmasti. Nyky-Helsinkiin en muuttaisi. Sota-aikaakaan en kyllä haikaile, enkä pahinta pula-aikaa. Mutta 50-60-luvun Helsinkiin voisin muuttaa. 
Helppo luvata, kun tietää ettei se ole mahdollista. Lähimmäksi sitä pääsin joskus 2000-luvun alussa, kun vietin perheen kanssa viikon Kirjailijaliiton huvilalla Vartiosaaressa. Saaren uusimmat rakennukset ovat 50-luvulta.
Parhaillani kirjoitan kuitenkin novellia, joka tapahtuu nyky-Helsingissä, ja tarkoitus on lähettää lakimies-antisankarini Onni Syrjänenkin sinne joskus lähivuosina ihan romaanimittaisessa tarinassa. Helsinki on sentään pääkaupunki, ja Suomen ainoa suurkaupungintapainen.
Käyn usein Helsingissä katsastamassa miljöitä kertomuksiini, ja pääkaupungissa on myös suurin osa kustantajista ja muista työnantajistani. Joskus tulee käytyä museoissa tai erilaisissa taidetapahtumissakin.
Mikäs siinä. Helsingissä on mukava käydä, kun tietää että illalla voi palata Hämeenlinnaan. Kotiin.

torstai 27. syyskuuta 2012

Kolme suositusta


Olen 24.10. menossa Valkeakosken kirjastoon vierailemaan, ja sieltä kysyttiin, olisiko minulla Top 10 -suosituslistaa rikosromaaneista. Lähetin sinne viisi vuotta sitten Ruumiin kulttuuriin laatimani listan ja lisäsin siihen kolme tuoreehkoa löytöäni, jotka eivät aikoinaan ehtineet tai mahtuneet mukaan: 



11. James Ellroy: LA - langennut kaupunki (L.A. Confidential)
Ellroyn eeppisen Los Angeles -kvartetin paras kirja, Hemingwayn ja Hammettin alulle paneman sähkösanomatyylin huipennus. Alle 500 sivussa kerrotaan vahva ja polveileva tarina kolmesta erilaisesta poliisista suurkaupungin historian pyörteissä. Hienoja henkilöhahmoja, hienoa ajankuvaa 1940- ja 1950-luvulta. 



12. Philip Kerr: Liekit Berliinissä (March Violets)
Bernie Gunther -sarjan mainio avaus, joka syntyi, kun Kerr mietti, millaisen kirjan Raymond Chandler olisi kirjoittanut, jos olisi aikoinaan päätynyt Los Angelesin sijasta Berliiniin. Kerr kirjoitti alun perin Berlin Noir -trilogian ja jatkoi sitten pitkän tauon jälkeen sarjaa entistä vahvemmin eväin. 



13. Don Winslow: Raakalaiset (Savages)
Kovaksikeitetyn rikosromaanin tuorein huippunimi, yksityisetsivänäkin toiminut Winslow sulkee ympyrän. Tässä kirjassa hän kuvaa huumekauppaa sisältäpäin ja paljastaa, että siellä pätevät samat viidakon lait kuin muussakin liike-elämässä. Muita Winslowin mestariteoksia: California Fire & Life, The Power of the Dog, The Winter of Frankie Machine. 

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Kiljusten paluu


Tapani Bagge herätti satavuotiaat henkiin


  • Tapani Bagge kokee Kiljusen herrasväestä itselleen läheisimmäksi Isä Kiljusen. Hämeenlinnassa herrasväki voisi seikkailla esimerkiksi Apparan maisemissa. Olympia-allas ei olisi enää entisensä. Kuva: Markku Tanni
  • Kiljusen herrasväki pitää ääntä uudessakin ilmiasussaan. Kuva: Mika Launis
Tapani Bagge kokee Kiljusen herrasväestä itselleen läheisimmäksi Isä Kiljusen. Hämeenlinnassa herrasväki voisi seikkailla esimerkiksi Apparan maisemissa. Olympia-allas ei olisi enää entisensä. Kuva: Markku Tanni
Tapani Bagge kokee Kiljusen herrasväestä itselleen läheisimmäksi Isä Kiljusen. Hämeenlinnassa herrasväki voisi seikkailla esimerkiksi Apparan maisemissa. Olympia-allas ei olisi enää entisensä. Kuva: Markku Tanni
Maailma tarvitsee Kiljusen herrasväkeä. Näin voi päätellä, sillä tamperelainen Satukustannus on julkaissut ensimmäisen niteen aivan tuoreita Kiljusen herrasväen seikkailuja.
Tarinaan ei liity Jalmari Finnen kadonneita ja sittemmin löydettyjä käsikirjoituksia. Satukustannuksen pyynnöstä kynään tarttui hämeenlinnalainen kirjailija Tapani Bagge.
– Olen aina tykännyt Kiljusista, ja kun kuulin, että Mika Launis tulee kuvittajaksi, suostuin heti.
Tapani Bagge ei ole ensi kertaa valmiita hahmoja kyydissä. Hän on luonut muun muassa Muumi-tarinoita ja kirjoittanut Jerry Cottoneita. Silti toisen luomien henkilöiden käsitteleminen ei ole aivan yhtä vapaata kuin itse keksittyjen.
– Ei pidä yrittää matkia liian suoraan. Sopiva keskitie on oman tyylin ja esikuvan tyylin väliltä. Kirjoittaessa hahmot muuttuvat omiksi.
Ennen kirjoittamisen alkua Bagge valmistautui lukemalla urakalla Finnen tarinoita.

Uudet Kiljuset elävät 60-lukua

Kiljusen uusi herrasväki ei ole aivan samaa sakkia kuin Finnen luomat edeltäjänsä, vaan lähes identtinen perhe myöhempää sukua.
Uusien Kiljusten lapset kulkevat samoilla lempinimillä – Mökö, Luru ja Plättä – kuin edeltäjänsäkin, mutta sukunimi Kiljander on aikojen saatossa pelkistynyt kovaa ääntä kuvaavaksi Kiljuseksi.
Bagge ja Launis myös hyppäyttivät railakkaan perheen lähemmäs nykyaikaa.
– Mika on 50-luvun lapsia ja minä 60-luvun. Sijoitimme tarinat suurin piirtein sinne.
Baggen mielestä Jalmari Finnen vajaat sata vuotta sitten kirjoittamat alkuperäiset kahdeksan Kiljus-nidettä ovat kestäneet aikaa hyvin. Hahmoille on kuitenkin haluttu antaa lisää seikkailtavaa.
Sillä seikkailuksihan tämän sakin arki aina muuttuu.
Kahdeksan niteen herrasväki
Kiljusen herrasväki -kirjat ovat Jalmari Finnen luomuksia. Finne kirjoitti yhteensä kahdeksan Kiljus-teosta vuosina 1914–1925. Kirjoissa seikkailevat Mikael, Lennart ja Olga Kiljander eli Mökö, Luru ja Plättä Kiljunen ja heidän äitinsä ja isänsä sekä Pulla-koira. Jalmari Finne eli vuosina 1874–1938. Lastenkirjasarjan lisäksi hän kirjoitti muita romaaneja ja näytelmiä ja suomensi teoksia.

Realismi ei kahlitse

Uuden tarinakokoelman alussa Kiljuset muuttavat maalta kaupunkiin. "Kaupunki" on tietysti Helsinki, sillä sinne perhe Finnenkin teoksissa matkasi halutessaan aistia urbaaneja tuulia maalaisilman sijaan.
Sinne mennään vanhan talon rauniot savuten ja hirvi autonkatolla.
– Kun Kiljuset lähtivät uutta kotia katsomaan, yllätyin itsekin, kun heidän eteensä ilmestyi hirvi, Bagge nauraa.
Hän pitää Kiljusten parhaana antina myönteistä asennetta kaikkeen.
– Vaikka kuinka menee pieleen, ajatellaan, että hyvinhän tässä lopulta kävi. Kiljuset ovat myös aika anarkistisia eivätkä hienostelustaan huolimatta välitä arvoasetelmista.
Kiljuset ovat myös sarjakuvahahmojen tapaan vapaita realismin kahleista.
– He ovat tavallaan farssihahmoja. Heihin voi iskeä salama tai he voivat räjäyttää itsensä ja jatkaa seuraavassa tarinassa puhtaalta pöydältä.
Nykyajan maailmassa Kiljuset olisivat samaa kuin lähes sata vuotta sittenkin. Rahakkaita nousukkaita.
– Jos kalusteet sattuvat tuhoutumaan muutossa, niin isä Kiljunen kaivaa lompakkoaan ja ostaa uudet.
Baggen ja Launiksen seuraava Kiljus-kirja on jo kuvitusvaiheessa ja kolmas suunnitteilla. (HäSa)
Kiljusen perintöä lastenkirjallisuuteen pohditaan Kiljusten paluu -seminaarissa Tampereella pääkirjastossa Metsossa huomenna perjantaina 21.9. Puhumassa ovat kirjailijat Tuula Kallioniemi ja Tapani Bagge, näyttelijä Eila Roine ja kuvittaja Mika Launis.

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Keikka Kirjan ajassa Hämeenlinnan Verkatehtaalla


Lauantaina 1.9. klo 17.00
HIMMLER JA RASPUTIN – JÄNNITYSTÄ HISTORIASTA

Kirjailijat J-P Koskinen ja Tapani Bagge haastattelevat toisiaan uutuusteoksistaan Ystäväni Rasputin ja Musta pyörre. Historiaveikkaus, jossa voi voittaa kirjailijoiden teoksia. Maksuton, Suomalaisen kirjakaupan lava