Helmikuun 13. päivänä kello 17.00 esittelen lyhyesti elokuvateatteri Orionissa Helsingissä Claude Sautet'n ohjaaman elokuvan Rikolliset (Classe tous risques, 1960), johon teki käsikirjoituksen José Giovanni oman romaaninsa Riskinsä kullakin pohjalta. Esitys kuuluu Suomen Dekkariseuran 30-vuotisjuhlasarjaan Dekkarit valkokankaalla.
Sen kunniaksi julkaisen täällä alun perin Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehteen vuonna 2006 kirjoittamani jutun ranskalaisen rikoskirjallisuuden ja -elokuvan merkkitekijästä. Nyt on vuorossa jälkimmäinen osa. Mukana myös biblio- ja filmografiat, jotka tilanpuutteen vuoksi jäivät Ruumiin kulttuurista pois.
Tapani Bagge:
JOSÉ GIOVANNI
– MONEN MENNEISYYDEN MIES
OSA 2: RIKOKSIA JA SEIKKAILUJA
KOVA KOLMIKKO
Esikoisteoksensa Le Trou (1957) jälkeen Giovanni julkaisi seuraavana vuonna kolme rikosromaania, jotka kuuluvat hänen menestyksekkäimpiinsä, sekä kirjoina että filmiversioina: Riskinsä kullakin, Pahan onnen lintu ja suomentamatta jäänyt Un reglement de comptes (myöhemmin nimellä Le Deuxiéme Souffle), jonka pohjalta syntyi elokuva Toinen hengenveto.
Le Troun (elokuvana Tunneli, 1960) pohjana olivat olleet Giovannin omat vankilakokemukset. Seuraavissa kirjoissaan hän turvautui vankilassa kuulemiinsa tarinoihin.
RIKOKSEN HINTA
Riskinsä kullakin kertoo ammattiryöstäjä Abel Davosista, joka alussa yrittää perheineen palata Ranskaan maanpaosta Italiasta ja menettää yrityksessä ensin rikostoverinsa ja sitten vaimonsa. Abelin tarinan Giovanni kuuli seinän takaa naapurisellistä, näkemättä koskaan Abelin esikuvaa.
Romaani on koskettava kuvaus siitä, minkä hinnan rikollinen joutuu maksamaan uravalinnastaan. Paluumatkallaan Pariisiin hän ystävystyy nuoreen roistoon, joka vaarantaa hänen vuokseen henkensä, siinä missä vanhat kollegat pettävät poliisin takaa-ajaman miehen yksi toisensa jälkeen. Kostokaan ei juuri suo Abelille lohtua. Hän menettää myös lapsensa, joita ei uskalla mennä tapaamaan, vaikka huolehtiikin heidän ylläpidostaan. Suhde omaan isään osoittautuu vielä ongelmallisemmaksi. Lopulta kiinnijäänti pahaisesta ullakkomurrosta tulee jo suorastaan helpotuksena.
Claude Sautet filmasi 1960 kirjan pohjalta elokuvan Rikolliset, pääosissa Lino Ventura ja Jean-Paul Belmondo. Giovanni osallistui myös käsikirjoituksen tekoon. Sautet’n ohjaus on yhtä eleetöntä ja toteavaa ja siksi juuri niin vaikuttavaa kuin Giovannin tekstikin. Samoin Venturan näyttelijäsuoritus. Nuori Belmondo ehkä velmuilee hieman liikaa, mutta toisaalta hänen hahmonsakin on nuori.
Tunnelin ohella Rikolliset on parhaita Giovannin romaanien pohjalta tehtyjä elokuvia ja parhaita rikoselokuvia ylipäätään. Jo alkupuolen kiihkeä kohtaus öisellä merenrannalla kertoo, mistä on kyse. Kun Abel halaa kuollutta vaimoaan, mieleen tulee Hemingwayn Kirjavan sataman avainlause: ”Yksin ei ihmisellä ole mitään mahdollisuutta.”
GANGSTERIKRONIKKA
Pahan onnen lintu seuraa La Roca-nimisen korsikalaissyntyisen gangsterin vaiheita 30-luvulta 50-luvulle Marseillen ja Pariisin alamaailmassa, vankilassa ja miinanpurkuryhmässä. Hänen kauttaan tulee kuvattua siirtomaista tulleiden mustien gangsterien maihinnousu Marseilleen ja ranskalaisgangsterien amerikkalaistuminen.
La Roca on oman tiensä kulkija, joka kuitenkin auttaa pulaan joutuneita ystäviään parhaansa mukaan. Niin Giovannin sankarit yleensä tekevät.
Kirja on hyvin tiivis, alle kaksisataasivuinen, mutta tuntuu samalla vaellusromaanimaisuudessaan hyvin väljältä. Siinä on myös hiljaista huumoria ja yksi Giovannin parhaita naishahmoja, sisukas ja reipasotteinen tyttötalon emäntä Maude. Loppu on hienovaraisen eleeginen: La Roca katoaa vanhalle Montmartrelle ihmetellen, onko mahdollista elää ilman rakkautta.
Jacques Beckerin poika Jean sovitti Pahan onnen linnusta ensimmäisen oman ohjaustyönsä Kuumaa vapautta (1961). Giovanni kirjoitti dialogin, oli mukana kuvauspaikalla ja auttoi kokematonta ohjaajaa parhaansa mukaan. Filmi ei ole mikään mestariteos, mutta sillä on ansionsa: myös Tunnelin ja Rikolliset kuvanneen Ghislain Cloquet’n realistisen rosoinen mustavalkokuvaus, kaikin puolin onnistunut vankilajakso ja jännittävä miinanraivauskohtaus rannalla. Belmondo oli pääosaan hieman liian nuori ja hänen hymynsä oli taas hieman liian herkässä, mutta toisaalta hän toi leffaan irtonaisuutta, jota siitä muuten puuttui.
Kun Giovanni yksitoista vuotta myöhemmin itse ohjasi uuden värifilmiversion samasta kirjasta, hän otti jälleen Belmondon pääosaan. Nyt ikä oli oikea ja Belmondolla muutenkin ote paremmin hallussa. Naispääosassa - johon oli yhdistetty kaksi kirjan henkilöä – oli tällä kertaa Claudia Cardinale, ja loppuratkaisu oli hieman erilainen. Pahan ilman lintu menestyi hyvin. Se on Giovannin kepeimpiä filmejä, kuin hän olisi antanut itselleen lomaa pessimismistään.
VANHAN KONNAN TOINEN HENGENVETO
Romaani Le Deuxième Souffle kuvaa vanhan roiston pakoa vankilasta ja sen jälkeistä ”toista hengenvetoa” ennen kuin poliisi lavastaa hänet ilmiantajaksi ja hän pääsee lopulta hengestään. Jälleen kerran tarina jännittyy Marseillen ja Pariisin väliselle akselille.
Gustave ”Gu” Mindan, hänen uskollisen naisensa Manouchen ja alamaailman ystävien ja vihollisten lisäksi tärkeään osaan nousee myös juonikas pariisilaistarkastaja Blot, joka esiintyi jo kirjassa Riskinsä kullakin ja vieraili myöhemmin muissa Giovannin romaaneissa.
Gu Mindan esikuva luki kirjan vankilassa ja alkoi Giovannin mukaan sekoittaa Gun vaiheita omiinsa, kunnes lopulta uskoi olevansa sellainen kuin Gu Minda. Hänen "toinen hengenvetonsa" jäi kuitenkin vain puheeksi ja hän kuoli kiven sisällä.
Kirjan ilmestymisestä kesti kahdeksan vuotta, ennen kuin elokuva valmistui. Ensin ohjaajaksi kaavailtiin Denys de la Patelliérea. Hän halusi Gun rooliin Jean Gabinin ja poliisitarkastajaksi Lino Venturan. Kun Melville näki Rikolliset, hän piti siitä niin paljon että halusi Toisen hengenvedon itselleen. Hän taas kaavaili alun perin Serge Raggiania Gun osaan, Simone Signoretia Manoucheksi ja Venturaa tarkastajaksi.
Kun Melville lopulta päätti ottaa Venturan pääosaan, Giovanni järkyttyi. Hän itse olisi halunnut osaan Charles Vanelin ja oli jo käynyt puhumassa tälle siitä.
– Melville ei tajunnut romaanin ydintä, sankarin ikää. Kirjassani Gu Minda on väsynyt kuusikymppinen mies, joka vaarantaa kaiken paetakseen vielä kerran. Ei ollenkaan nuoren Venturan tyyppinen verevä kaveri.
Yleensä Giovanni tuli toimeen ohjaajien kanssa, mutta Melville oli poikkeus. Tyyppeinä he olivat melko vastakkaisia. Melville oli kaupunkilainen taiteilija, joka käytti aina fedoraa ja pitkää takkia ja aurinkolaseja. Giovanni taas toimen mies, ulkoilmaihminen, joka piti käytännöllisistä vaatteista. Kun Melville vielä väitti, ettei Giovannin tarina pysynyt kasassa, vaan hän joutui korjailemaan sitä, vaikka todellisuudessa kyse oli tavanomaisista dramaturgisista ratkaisuista, joita romaania filmiksi sovitettaessa aina joutuu tekemään, ei ihme ettei näiden kahden rikolliskuvausten mestarin välille syntynyt sellaista miestenvälistä ystävyyttä kuin heidän teoksissaan usein esiintyy.
Loppujen lopuksi Giovanni kuitenkin piti elokuvasta ja kehui, että se tuntui paljon lyhyemmältä kuin olikaan. Hän tosin ihmetteli Melvillen vimmaa tunkea elokuviinsa amerikkalaistyylisiä yökerhoja tanssityttöineen, vaikka Ranskassa niitä ei siihen aikaan ollut.
Paitsi Melvillen studiolla.
PUOLIKOMEDIA
Giovannilta on suomennettu neljä kokonaista kirjaa ja yksi Valittujen Palojen lyhennelmäromaani. Kokonaiset tulivat vv. 1967-76 Otavalta ja ne ovat kaikki J.S. Helanderin rennolla kädellä ja suurella taidolla kääntämiä. Fyrkat ja slurkit putoilevat tekstissä kohdalleen, juuri sopivan tiheästi että tyyli säilyy. Vahinko ettei Otava suomennuttanut Helanderilla enemmän Giovannia.
Ranskassa vuonna 1964 ilmestynyt Ho! suomennettiin ensimmäisenä. Se on Giovannin kirjaksi epätavallisen hilpeä. Päähenkilö, Francois Holin, on entinen kilpa-ajaja, joka toimii nyt ryöstökoplan keikkakuskina. Holin, lyhyesti Ho!, on turhamainen mies, joka keräilee solmioita sekä lehtileikkeitä omista rikoksistaan ja yrittää elättää tyttöystävääkin, vaikkei hänellä oikein ole varaa siihen. Kun koplan pomo sitten vahingossa kuolee, Ho! asettuu pomoksi pomon paikalle.
Tragediahan siitä seuraa, varsinkin kun vastapelurina on jälleen tarkastaja Blot.
Seikkailufilmien erikoismies Robert Enrico ohjasi kirjasta elokuvaversion Ho! - supergangsteri (1968), jossa nimiosan veti Jean-Paul Belmondo.
MELKEIN PERINTEINEN DEKKARI
Giovannin suomennetuista teoksista lähinnä tavanonomaista murhamysteeriä on Murha huipulla. Se ilmestyi alun perin 1964, mutta suomennettiin vasta 1976. Kirja liikkuu Pariisin ja hiihtokeskus Chamonix’n välillä ja pääosissa ovat äiti ja poika, vakuutusetsivät Victorine ja Georges Securit. Rikoksen uhri on vuoristokiipeilyä huipputasolla harrastanut lääketehtailija Jean Réno, jota vanha sotakaveri on ilmestynyt kiristämään.
Miljööt, aikakausi ja henkilöt on kuvattu mielenkiintoisesti. Erityisen mielenkiintoista on kirjan pääkonnan ja lääketehtailijan yhteinen menneisyys äärioikeistolaisessa terroristiryhmässä.
Esikoisromaanin päähenkilö Manu vilahtaa pikkuroolissa vuorioppaana, joka esitellään näin: ”Hänellä oli hirtehisen näköinen naama ja hän kirjoitteli dekkareita korvatakseen nuoruutensa hairahduksia.”
Ikävä kyllä etsiväpari jää vaisuksi eikä tarina oikein säväytä, runsaista risteävistä intohimoista ja taitavasta loppuyllätyksestä huolimatta. Ehkä Murhaa huipulla voisi luonnehtia Giovannin Varjomieheksi. Pian tämän jälkeen hän hyppäsikin elokuvaohjaajan pallille, vaikka jatkoi myös kirjailijan uraansa ja vielä muutaman vuoden vierailevan käsikirjoittajan hommiakin.
UUSIA HAASTEITA
Giovanni on myöhemmin vakuuttanut, ettei ryhtynyt ohjaajaksi suojellakseen käsikirjoituksiaan, kuten moni muu käsikirjoittaja on tehnyt. Kirjoittaminen vain sujui häneltä luonnostaan eikä tuntunut oikealta työltä. Hän kaipasi uusia haasteita.
Haasteita tuli. Vuonna 1960 Giovanni oli kirjoittanut aarteenetsinnän ympärille sijoittuvan seikkailuromaanin Les Aventuriers, jonka tarinaan liittyi myös natsimiehityksen aikainen petos. Kirjassa seikkailivat Tunnelista tutut Manu ja Roland, nyt vapaina miehinä.
Tarina jakautui sopivasti kahteen osaan, joten kirjan alkupäästä Giovanni laati käsikirjoituksen Robert Enricolle, joka sai pääosiin Lino Venturan ja Alain Delonin, sivupääosaan Serge Raggianin ja kuvauksiin ison budjetin. Miljööt vaihtelivat Etelä-Ranskan ja Afrikan välillä. Kirjan loppuosan Giovanni otti itse filmattavakseen. Hän sai pääosaan Tunnelista tutun Michel Constantinin (ensimmäiseen päärooliinsa) ja Alexandra Stewartin, minibudjetin ja kuvauspaikaksi perheensä karun kotisaaren Korsikan.
Molemmat filmit valmistuivat 1967. Enrico teki tyylinsä mukaisen rennon, hieman ylipitkän rymistelyfilmin Seikkailijat; Giovanni taas oman tyylinsä mukaisen tiukan psykologisen toimintajännärin Hyvästi, kaunokaiseni, jonka loppu oli harvinaisen lohduton.
Näihin aikoihin Giovanni ja Ventura ystävystyivät. Vuosien varrella ystävyys syveni Giovannin mukaan veljeydeksi.
LISÄÄ RIKOKSIA, LISÄÄ SEIKKAILUA
Kaikkiaan Giovanni kirjoitti 22 kirjaa. Suurin osa niistä oli rikosromaaneja, mutta mukaan mahtui jonkin verran seikkailua ja pari muistelmateosta. Seikkailutarinoissa on usein mukana vuorikiipeilyä tai muita Giovannia kiinnostaneita extreme-lajeja. Valittujen Palojen kirjavaliona 1984 suomeksi ilmestynyt Koiravaljakko (Le Musher, 1978) kertoo ankarasta kilpa-ajosta Alaskan halki. Päähenkilönä on vankilassa istunut Dan Murphy, entinen yliopisto-opettaja, joka kilpailuun valmistautuessaan ja sen aikana tekee samalla tiliä omasta elämästään. Lyhennettynäkin kirja on jännittävä erä- ja kilpailutarina, jossa myös sivutaan luonnonsuojeluteemaa lähes linkolalaisin painotuksin.
Käsikirjoituksia Giovanni laati mm. Jacques Deraylle, joka oli Giovannin mielestä pätevä teknikko mutta jolta puuttui mielikuvitus. Derayn ohjauksessa Giovanni esiintyi ensimmäistä kertaa kameran toisella puolella, filmissä Symphonie pour un massacre (1963). Myöhemminkin Giovanni näytteli parissa filmissä, kun kaivattiin aidon näköistä kovanaamaa.
Saksaan Giovanni kirjoitti ja ohjasi Vanhaa kettu -sarjan kolmannen jakson vuonna 1977. Hänen kuvauksensa poliisin toimintamenetelmistä sai saksalaisjeparit älähtämään pahasti.
Omiin ohjaustöihinsä Giovanni sai aiheita paitsi omista kirjoistaan myös Série Noiressa ilmestyneistä amerikkalaisjännäreistä, joita hän jatkuvasti luki. Niistä elokuvista parhaita ovat Meksikossa kuvattu poliittinen trilleri Palkkamurhaaja (1968) sekä Suomenkin tv:ssä nähty poliisijännäri Takaa-ajo Pariisissa. Kummankin pääosassa oli Lino Ventura. Pariisin takaa-ajossa häntä säestivät Marlene Jobert ja Michael Constantin. Molemmat filmit ovat armottomia, ja varsinkin Takaa-ajon lopetus mykistää paatuneenkin noir-harrastajan.
Jonkin verran Giovanni teki myös alkuperäiskäsikirjoituksia. Niihin kuuluu Rikoskierre (1973, pääosissa Alain Delon ja Jean Gabin), joka sanoi painavan sanan kuolemantuomiota vastaan, ja Giovannin yhdessä Delonin kanssa kirjoittama vankilapakofilmi Comme un Boumerang (1976). Näissä kuten monissa muissakin filmeissään Giovanni kuvasi rikoksiin sortuneen miehen vaikeuksia hänen yrittäessään palata kaidalle tielle. Tuttu aihe Giovannille.
Toisen maailmansodan loppuvaiheita Giovanni käsitteli psykologisessa jännitysromanissaan Mon ami le traitre (”Ystäväni petturi”, 1977), josta hän teki myös elokuvan 1988. Päähenkilöinä on kaksi rikollista veljestä, jotka ryhtyivät sodan aika yhteistyöhön saksalaisten kanssa päästäkseen pois vankilasta. Nyt he saavat tilaisuuden pelastaa nahkansa auttamalla jäljittämään muita kollaboraattoreita.
Toisinaan Giovanni sortui omissa ohjaustöissään lievään saarnaamiseen, jota hän kirjoissaan ymmärsi välttää. Esimerkiksi Delonin tähdittämä Mustalainen (1975) kärsii tästä, niin hieno filmi kuin se muuten onkin. Elokuva pohjautuu Giovannin omaan kirjaan ja kertoo rikollisesta, joka Robin Hoodin tyyliin varastaa rikkailta ja antaa köyhille. Huonostihan siinä loppujen lopuksi käy, kuten arvata saattaa.
Venturan ohella Delon oli ainoa filmitähti, johon Giovanni luotti täysin. Giovanni allekirjoitti Edward Bunkerin väitteen siitä, että vankila oli hyvä koulu elokuva-alaa varten. Kummassakin oli hyvä osata arvioida yhdellä silmäyksellä, oliko uusi naama ystävä vai vihollinen, tuliko hän kättelemään vai puukottamaan – vai kättelemään ja puukottamaan. Erityisesti tämä koski tuottajia.
ISÄ
Koko ikänsä Giovanni oli huonoissa väleissä isänsä kanssa. Isä oli korsikalaisen rikollissuvun vesa, joka omisti hotellin Chamonix’n hiihtokeskuksessa ja hallitsi sikäläistä huume- ja naiskauppaa. Hänen vanhempi poikansa kuoli kohta sodan jälkeen poliiseja pakoillessaan, ja nuorempikin joutui vankilaan ja oli vähällä päätyä giljotiiniin. Isä itse oli paennut sodan loppuvaiheissa Yhdysvaltoihin, missä hän oli asunut aiemminkin ja elätti itseään muun muassa pokerinpelaajana. Kuusikymmenluvulla hän piti ravintolaa keskellä mustaa Harlemia.
Vasta isän kuoleman jälkeen Josélle selvisi, että isä oli uhrannut vuosikausia elämästään pelastaakseen hänet giljotiinilta. Hän kirjoitti aiheesta romaanin Il avait dans le couer des jardins introuvables (1995) ja laati kirjan pohjalta Bernard Tavernierin kanssa käsikirjoituksen elokuvaansa Mon Père (2001), jonka pääosissa nähtiin Bruno Cremer, Vincent Lecour ja Rufus. Tätäkään kehuttua ja palkittua filmiä ei Suomessa ole nähty.
Kuusikymmenluvun alusta lähtien Giovanni asui perheineen Sveitsin vuoristossa talossa, jonka nimi oli Toinen hengenveto. Sieltä hän poistui lähinnä filmaamaan tai vuorille kiipeilemään tai laskettelemaan. Muistaakseni joskus oli puhetta, että hän voisi tulla Sodankylään, mutta se ei koskaan toteutunut. Huhtikuussa 2004 Giovanni kuoli aivoverenvuotoon. Hän oli 80-vuotias.
Yhdeksänkymmenluvun lopulla Giovanni vieraili Yhdysvalloissa sikäläisen elokuva-arkiston ranskalaisia gangsterifilmejä esittelevän sarjan kunniaksi.
– Noirissa ei ole kyse aseista, Giovanni sanoi amerikkalaisille. – Siinä on kyse tunteista.
Mies tiesi mistä puhui.
JOSÉ GIOVANNI
1923-2004
BIBLIOGRAFIA
Le Trou 1957
Un reglement de comptes / Le Deuxiéme Souffle 1958
Riskinsä kullakin 1958 (Classe tous risques, suomeksi 1969)
Pahan onnen lintu 1958 (L’Excommunié / La Scoumoune, suomeksi 1970)
Histoire de Fou / Le Gitan 1959
Les Aventuriers 1960
Le Haut-Fer / Les Grandes Gueules 1962
Ho! 1964 (Ho!, suomeksi 1967)
Murha huipulla 1964 (Meurtre au Sommet, suomeksi 1976)
Les Ruffians 1969
Mon ami le traitre 1977
Le Musher 1978 (suomeksi Valittujen Palojen kirjavaliona nimellä Koiravaljakko 1984)
Un Vengeur est passé 1984
Tu boufferas ta cocarde 1987
Il avait dans la couer des jardins introuvables 1995
La Mort du Poisson Rouge 1996
Le Prince sans Etoile 1998
Las Chemins Fauves 1999
Les Gosses d’abord 2001 (muistelmat ulkomaanmatkoista)
Mes Grandes Gueules 2002 (muistelmat kirja- ja filmiurasta)
Comme un vol de vautours 2003
Le Pardon du Grand Nord 2004
FILMOGRAFIAT
Pelkästään käsikirjoittajana tai alkuteoksen kirjoittajana
Du rififi chez les femmes 1959 (käsikirjoitus Gabriel Arout’n, Jacques Magen ja Alex joffén kanssa Auguste Le Bretonin romaanin pohjalta, ohjaus Joffé)
Tunneli 1960 (Le Trou; käsikirjoitus Jean Aurelin ja Jacques Beckerin kanssa, dialogi Beckerin kanssa, pohjana oma romaani, ohjaus Becker)
Rikolliset 1960 (Classe tous risques; sovitus Claude Sautet´n ja Pascal Jardinin kanssa ja dialogi, pohjana oma romaani Riskinsä kullakin, ohjaus Sautet)
Kuumaa vapautta 1961 (Un nommé La Rocca; dialogi Giovanni, pohjana oma romaani Pahan onnen lintu, sovitus ja ohjaus Jean Becker)
Rififi Tokiossa 1962 (Du rififi à Tokyo; dialogi Giovanni, sovitus R.M. Arlaud ja Jacques Deray Auguste Le Bretonin romaanin pohjalta, ohjaus Deray)
Symphonie pour un massacre 1963 (käsikirjoitus Jacques Derayn ja Claude Sautet’n kanssa Alan Reynaud-Fourtonin tarinan Les Mystifies pohjalta, ohjaus Deray)
Mies Marrakechista 1966 (L' Homme de Marrakesh, käsikirjoitus Jacques Derayn, Henry Lanoën ja Suzanne Arduinin (Suzy Prim) kanssa Robert Page Jonesin romaanin ja Derayn tarinan pohjalta, ohjaus Deray)
Avec la peau des autres 1966 (käsikirjoitus Georges Bardawilin ja Jacques Derayn kanssa oman tarinan pohjalta, ohjaus Deray)
Les Grandes gueules 1966 (käsikirjoitus Robert Enricon kanssa oman romaanin Le Haut Fer pohjalta, ohjaus Enrico)
Toinen hengenveto 1966 (Le Deuxième souffle; käsikirjoitus Jean-Pierre Melvillen kanssa oman romaanin pohjalta, ohjaus Melville)
Seikkailijat 1967 (Les Aventuriers; dialogi Pierre Pelegrin kanssa, pohjana oman romaanin alkuosa, sovitus ja ohjaus Robert Enrico)
Ho! – supergangsteri 1968 (Ho!; käsikirjoitus Giovannin romaanin pohjalta Robert Enrico, Lucienna Hamon ja Pierre Pelegri, ohjaus Enrico)
Sisilialaisklaani 1969 (Le Clan des Siciliens; käsikirjoitus Pierre Pelegrin ja Henri Verneuilin kanssa Auguste Le Bretonin romaanin pohjalta, ohjaus Verneuil)
Umi e, See You 1988 (käsikirjoitus Giovannin tarinan pohjalta So Kuramoto, ohjaus Koreyoshi Kurahara)
Le Deuxième souffle 2007 (käsikirjoitus Giovannin romaanin pohjalta Alain Corneau, dialogi Corneaun kanssa, ohjaus Corneau)
Käsikirjoittaja-ohjaajana
Hyvästi, kaunokaiseni 1967 (La Loi du survivant, oman romaanin Les Aventuriers loppuosan pohjalta)
Palkkamurhaaja 1968 (Le Rapace, John Carrickin romaanin pohjalta)
Takaa-ajo Pariisissa / Pariisin pirut 1970 (Dernier domicile connu; Joseph Harringtonin romaanin Toivoton tapaus pohjalta)
Où est passé Tom? 1971 (Bill Readin romaanin pohjalta)
Menolippu 1971 (Un aller simple; Henry Edward Helsethin romaanin pohjalta)
Pahan ilman lintu / Mafian kostaja 1972 (La Scoumoune; oman romaanin Pahan onnen lintu pohjalta)
Rikoskierre 1973 (Deux hommes dans la ville; alkuperäiskäsikirjoitus)
Mustalainen 1975 (Le Gitan; oman romaanin Histoire de Fou pohjalta)
Comme un boomerang 1976 (käsikirjoitus Alain Delonin kanssa)
Der Alte schlägt zweimal zu 1977 (jakso tv-sarjaan Vanha kettu)
Les Égouts du paradis 1979 (käsikirjoitus Albert Spaggiarin muistelmakirjan pohjalta, dialogi Michel Audiard)
Une robe noire pour un tueur 1981 (käsikirjoitus Monique Langen kanssa)
Kovanahkainen 1983 (Le Ruffian; oman romaanin Les Ruffians pohjalta)
Le Tueur du dimanche 1985 (tv-sarjan Série noire osa; oman romaanin pohjalta)
Susilauma 1985 (Les Loups entre eux; käsikirjoitus Jean Schmittin kanssa yhteisen romaanin pohjalta)
La Louve 1988 (tv-elokuva Jean-Bernard Pouyn romaanin pohjalta)
Mon ami le traître 1988 (käsikirjoitus Alphonse Boudardin ja Claude Sautet’n kanssa oman romaanin pohjalta)
L'Irlandaise 1991 (tv-elokuva, alkuperäiskäsikirjoitus)
Crime à l'altimètre 1996 (tv-elokuva oman romaanin Murha huipulla pohjalta)
Mon père, il m'a sauvé la vie 2001 (käsikirjoitus Bernard Tavernierin kanssa oman romaanin Il avait dans le coeur des jardins introuvables pohjalta)
Näyttelijänä
Symphonie pour un massacre 1963
Mon ami le traître 1988
La Repentie 2002
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti