Alan Lightmanin Einsteinin unissa (WSOY 1993) väitetään, että ajalla on kolme ulottuvuutta: ”Jokaisessa päätöksentekokohdassa [ – – ] maailma halkeaa kolmeksi, ja jokaisessa on samat ihmiset mutta erilaiset ihmiskohtalot.”
Kun minun maailmani halkesi kolmeksi 1980-luvun alussa, yhdellä aikajanalla minusta olisi tullut Onni Syrjäsen kaltainen kovan onnen lakimies (jos olisin jaksanut lukea pääsykokeisiin) ja toisella kirjailija, kuten tulikin. Kolmas vaihtoehto olisi ollut antikvariaatin pitäjä.
Olin tuuraillut lukion jälkeen muutaman vuoden Keravalla Matti ”Kalle” Kettusen liikkeessä. Kalle aikoi laajentaa Järvenpäähän ja kysyi, kiinnostaisiko minua sijoittaa kymppitonni ja ryhtyä liikkeenhoitajaksi.
Harkitsin vakavasti antikvariaattiuraa. Pidin vanhoista ja uusista kirjoista, sarjakuvista, lehdistä ja levyistä. Viihdyin ihmisten parissa, kunhan välillä pääsin omaan rauhaan.
Olin kuitenkin nähnyt, ettei kahdeksan tuntia tiskin takana vielä riittänyt. Piti laskea kassa ja viedä ylimääräiset rahat yösäilöön, piti siivota ja järjestellä liikettä. Piti hoitaa kirjanpitoa. Piti käydä katsomassa isompia tarjottuja eriä asiakkaiden kotona. Ja usein jo sen kahdeksan tunnin jälkeen olin niin poikki, että kotona nukahdin heti telkkarin tai kirjan ääreen.
Tajusin, että kirjoittaminen jäisi vähiin, ja siitä pidin kuitenkin kaikkein eniten. Olin jo vuoden verran tehnyt Jerry Cottonia ja huomannut, että homma sopi minulle.
Niinpä kieltäydyin kunniasta. Olin kyllä kantamassa kirjalaatikoita Ahjon varastosta pakettiautoon ja siitä Järvenpään liikkeeseen. Kerran tai pari tuurasin Kari Haapamäkeä, joka liikettä alkoi hoitaa.
Minä jatkoin vielä muutaman vuoden satunnaista tuurailua Kettusen liikkeissä ja muissa divareissa Järvenpään ja Helsingin välillä. Kun muutimme Hämeenlinnaan, tuurauksetkin jäivät.
Kun nyt katsoo työhuonettani ja kotiamme ylipäätään, näkee millainen antikvariaatin pitäjä minusta olisi tullut: kehno. Olisin ostanut tavaraa sisään hanakasti, mutta en olisi raaskinut myydä mitään, paitsi ehkä tuplakappaleita. Sillä menolla liike tuskin olisi pysynyt kovin pitkään pystyssä.
Tämä muistelmapätkä tuli mieleen, kun luin Juri Nummelinin toimittamaa Muistojen divarit 2 -kokoelmaa. Osallistuin itse ensimmäiseen ja luin silloinkin muiden tekstit kiinnostuneena. Nyt ajattelin vain hieman vilkaista kirjaa, mutta uppouduin siihen saman tien.
Kirjoittajat muistelevat antikvariaatteja ja niiden pitäjiä eri puolilta Suomea sekä omia divarilöytöjään. Myös nettidivareita ja kirjastojen poistomyyntiä käsitellään. Lisäksi mukana on muutama vanhempi lehtijuttu alasta sekä Harri István Mäen koskettava novelli Loppuun asti.
Mäki päättää novellinsa näin: ”Missä kirjat onnistuvat? Houkuttelussa. Valassa – jossa kirja ja lukija vannovat pysyvänsä yhdessä kunnes kuolevat – siinä kirjat onnistuvat taitavasti. Pöly varisee antikvariaatin lattialle kuin kevätkukat puiden juureen. Meidän ruumiillinen elomme päättyy kellojen soittoon, mutta kirjat eivät haihdu kasteen tapaan. Mielestäni kirjat eivät muutu maaksi edes villiintyneiden ruohojen keskellä.”
Muistelijat ovat yhtä mieltä siitä, että virhehankintoja ei koskaan kadu, koska ne voi aina myydä tai lahjoittaa eteenpäin. Mutta ostamatta jätetyt harvinaiset kirjat jäytävät sielua kuin menetetty rakkaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti