Hukkareissu-arvio Ruumiin kulttuurissa

Tuoreen Ruumin kulttuuri -lehden Kirjakäräjillä arvosteltiin myös Hukkareissu - ja varsin positiivisesti:

KOHTALONA KERAVA, osa 3

Keravalta voi lähteä, mutta sitä ei voi jättää.

Kerava on kohtalo.

Puhaltaja

Monilta aikuislukijoilta olen kuullut, että on mukava lukea kirjoja, jotka sijoittuvat tuttuihin paikkoihin. Mukava niitä on kirjoittaakin. Se helpottaa eläytymistä ja taustatyötä. Monesti kirjoitan tutuista paikoista ulkomuistin pohjalta ja käyn tarkistamassa miljööt vasta korjailuvaiheessa. Silloin saan tekstiin tuoreita yksityiskohtia. Joskus tarinakin voi muuttua siltä kohtaa, kun huomaan muistaneeni väärin jonkin merkittävän seikan tai sitten uudet yksityiskohdat synnyttävät uusia käänteitä.

Koska Hämeenlinna Noir -sarjassa on muutama merkittävä henkilö, joka minun laillani on Keravalta kotoisin, Kerava elää mukana tässäkin sarjassa. Esikoisdekkarissani Puhaltajassa (2002) parannuksen tehnyt autovaras Jarkka Nurminen selvittää, miksi joutui kuudeksi vuodeksi vankilaan murhasta, jota ei ollut tehnyt. Lopulta hänen on pakko pyytää apua vanhoilta tutuilta:

Jarkka kiersi korttelin toiselle puolelle Hämeentien puhelinkoppiin. Sinnekin kelpasi kolikot. Hän soitti Keravalle Tinatuoppiin ja pyysi langan päähän Häkkisen Maken tai Jampan, kumman vain. Taustalta kuului tavanomaista örinää ja tanssimusiikkia ja biljardipallojen kolinaa, ja sitten Jamppa tuli ja sanoi:

– Häh?

– Nurmisen Jarkka täällä moi. Vieläkö muistat?

– Jarkka… vanha puhaltaja. Vieläkö sä oot hengissä?

– Ei kun mä soitan täältä taivaan portilta, tarttis saada joku suosittelija.

– Make lähettää terveisiä, se on tässä vieressä. Me luultiin että sä oot Riksussa.

– En mä enää… Tänä aamuna pääsin veke. Mitä teille? Keikkaa pukkaa, vai?

– Keikkaa pukkaa, joo, Jamppa huokaisi. – Vielä kun niistä jäis jotain käteen.

  

Paha kuu

Hämeenlinna Noirin myöhemmän päähenkilön Allu Nygrenin Jarkka kohtaa sarjan toisessa romaanissa, Pahassa kuussa:

– Sormi jonka tunnette selässänne on köö.

– Se voi kohta olla poikki, Jarkka sanoi.

– Aina sä oot tommonen tosikko, Allu paheksui, nosti biljardikepin pystyyn ja laski vasemman kätensä hänen olkapäälleen. – Sua ei oo näkynyt aikoihin.

– Mä asun nykyään maalla.

– Niinhän me kaikki, Allu huokasi. – Joskus tulee ikävä Sherwoodin mettiä ja Nasulammen stadionia, vaikka eihän niitä enää oo. Koko Kerava on nykyään yhtä perkeleen betonilähiötä, omakotialueetkin. Seinä vastassa joka suunnalla.

– Mitä sä nykyään duunaat?

– Paskaako tässä, eläkeläinen. Puolimanne ja varttihullu. Mulla on vakava agorafobia, suomeks torikauhu. Sen takia mä viihdyn täällä Hällässä, täällä on jotenkin niin pimeetä ja turvallista.

– Itte oot pimee.

– Nimenomaan. Mä sain jotain tabujakin, mutta mä myin ne eteenpäin. Ne ei sopineet yhteen viinan kanssa. Mä näin karmeita unia, kaikki ajoi mua takaa. Kekkosesta ja Hortto Kaalosta lähtien.

Havannan kuu

Seuraavan kerran Häkkiset esiintyvät Hämeenlinna Noirin seitsemännessä kirjassa, tämänkeväisessä Havannan kuussa. Nyt he ovat pääosassa. Tarina lähtee liikkeelle Tinatuopin viimeisestä illasta:

Aila ei laulanut huonosti, vaikka ääni välillä särkyikin. Se meni tunteiden piikkiin. Mimmi oli sentään seisonut Tinatuopin tiskin takana puolet elämästään. Suunnilleen yhtä kauan kuin Jamppa oli istunut salissa tuopin ääressä. Jamppa oli ehtinyt aloittaa baariuransa Perhelässä, mutta kun se oli 80-luvun lopulla purettu pois Maxi-Marketin tieltä, hän oli pikkuveljensä Maken kanssa muuttanut tänne Tinatuoppiin, Centrumin tavaratalon naapuriin.

Ja nyt Tinis suljettaisiin. Koko Aleksintorin ostoskeskus menisi remonttiin, eikä Tinistä enää avattaisi senkään jälkeen. Aika oli kuulemma ajanut tällaisen monen sukupolven pubiravintolan ohi. Piti erikoistua.

Jamppaa puistatti. Hän hörppäsi olutta ja kysyi Makelta:

– Mitä sä luulet, onko aika ajanut meidänkin ohi? Onko me pudottu kelkasta?

– Mistä vitun kelkasta?

– Oikeesti. Ootsä miettinyt, mitä me tehdään huomenna? Me ei voida enää tulla Tinikseen. Tai voidaan, mutta sit tulee kytät.

Make kohautti olkapäitään ja pyyhkäisi rasvaisen otsavoogun silmiltään.

– Mitä sä vaahtoot? Mennään vaan torin laitaan Robinsiin. Ei se oo sen kummempaa.

Kasvot katuojassa

Hämeenlinna Noirin henkilöt ja varsinkin Häkkisen veljekset esiintyvät myös heidän serkkunsa, kovan onnen lakimies Onni Syrjäsen vaiheita kuvaavissa novelleissa ja kahdessa romaanissa, Kasvot tuulilasissa (2008) ja Kasvot katuojassa (2011). Näyte jälkimmäisestä:

Kun Ola lopetti encorensa Blue Moon of Kentuckyyn ja katosi takahuoneeseen virvokkeiden pariin, Rane nykäisi minut hihasta mukaansa ulos. Menimme terassin ohi sisäpihan takanurkkaan, missä johtoryhmän siipiautot kiiltelivät valoissa. Pari Thunder Kingsin miestä seisoi lähellä tupakalla, mutta he lähtivät heti sisään, kun Rane heilautti käskevästi päätään.

Jäimme kaksin yöhön. Keravan radantakainen perjantai-ilta vaihtui lauantaiaamuksi tavanomaisin menoin. Pussikaljanuoria Kirkonmäellä, perheväkivaltaa Murheenlaaksossa, vähän kapakkamelua ja jokunen ovensuutappelu Sampolassa, yksinäisten juoppojen epätoivoisia lemmenkutsuja Asemansillalta. Junat ja taksit kulkivat. Poliisi ja pelastuslaitos päivystivät jossain kaukana.

– Sä varmaan ihmettelit, miksi sut haettiin tänne Tiniksestä, Rane sanoi ja työnsi nuuskamällin huuleensa.

– Mistä muualtakaan. Siellä mä aina istun. 

Viimeisessä osassa: Vanhaa Keravaa – Mujunen ja Olavi Kontio!

KOHTALONA KERAVA, osa 2

Keravalta voi lähteä, mutta sitä ei voi jättää.

Kerava on kohtalo.

Aleksi

Aleksin kotitalo oli aukion laidalla asemaa vastapäätä. Se oli rapattu kivitalo, vispikerman värinen. Alakerrassa oli apteekki ja pankki ja Luhtasaaren parturi ja talkkarin asunto, jossa Aleksi ja pikkuveli Ari ja isä ja äiti asuivat. Yläkerrassa asui muutakin väkeä, aikuisia kaikki. Isä oli talkkari. Äiti siivosi pankkia ja rappuja, ja Aleksikin oli monta kertaa pannut rapun oven yöksi lukkoon ja sytyttänyt ulkovalot. 

Isä ajoi auton taksiaseman vierestä tallin ajoluiskan eteen, morjesti kopissa värjötteleviä taksimiehiä ja avasi tallin ovet. Auto oli vanha Saab, kaksitahtinen. Se tarkoitti sitä, että autoon piti tankata kaksitahtisbensaa ja se paukahteli toisinaan sen jälkeen, kun se oli jo sammutettu. Nytkin pamahti kuin uudenvuodenyönä.

Kun Korhosissa olin muistellut nuoruuttani, Aleksi-kirjoissa käytin lapsuusmuistojani Keravan Asemanaukion tuntumasta. Aleksin merirosvokesän (1995) alussa Aleksi palaa juuri kotiin silmäleikkauksesta. Minunkin toista silmääni oli oikaistu leikkauksella, tosin jo kuusivuotiaana, ennen kouluunmenoa. Aleksi on kahdeksanvuotias. Merirosvokesän nimi tuli siitä, että leikkauksen jälkeen täytyy pitkään pitää silmälappua. Aleksi myös etsii kavereineen merirosvoaarretta sekä Harja-Hyvösen kenkälaatikosta varastettuja rahoja.

Mukana on monia oikeita tapahtumia ja ihmisiä lievästi väritettyinä tai muunneltuina. Muistiani virkistin lukemalla Kerava-seuran Kotikaupunkini Kerava -historiikkeja ja kyselemällä vanhemmiltani.

Aleksin intiaanisyksyä (1996) varten kävin oikein Keravan kirjaston varastossa lukemassa 60-luvun Keski-Uusimaita. Lehdistä löytyi Herkun talossa piilotelleen vankikarkurin tarina, joka oikeasti oli tapahtunut jo 1964. Me muutimme Metsolantieltä keskustaan vasta kolme vuotta myöhemmin.

Jalkakäytävän lankut kopisivat Aleksin ja Joken tennarien alla, kun he juoksivat postitalon sivua ylös asemansillalle. Sade vihmoi siltaa varovasti, kuin olisi epäillyt, ettei se kestäisi kovin rankkaa vedentuloa. Pojat pysähtyivät keskelle siltaa katsomaan pikajunaa, joka jonka veturi hinasi piipppunsa varasssa valkoista savuvanaa Helsingistä päin. Asetin näytti keltaista. Ukko-Pekan keula kasvoi kovalla tohinalla ja sukelsi sillan alle.

Pojat antoivat Lähilinjan sinivalkoisen auton kääntyä edestään asema-aukiolle ja säntäsivät sillan toiselle laidalle. Juna jylisti heidän altaan savun keskellä pohjoiseen yhtenä mustan ja ruskean sekamelskana, mitä nyt ikkunoista heijastui punakeltalehtisiä vaahteroita ja vaaleansininen postitalo ja tummanharmaa taivas. Radan toisella puolella sahan lautatapulit kyyristelivät peltikatostensa suojassa.

– Uskaltaisitko hypätä tästä junan katolle? Jokke huusi Aleksin korvaan kädet torvena. 

Aleksin intiaanisyksy pääsi peräti Topelius-palkintoehdokkaaksi. Voiton vei sillä kertaa konkari Jukka Parkkinen.

Aleksin avaruustalvi (1997) jäi sarjan viimeiseksi, vaikka minulla oli jo suunnitelma Kummituskeväästäkin. Tein välillä muita hommia ja yksi vuosi jäi väliin. Kustantajan mielestä tauko olisi ollut liian pitkä. 

Pian vaihdoinkin kustantajaa.

Ilta kului aivan liian hitaasti. Neljältä tehtaan pilli huusi isän töistä kotiin, ja kohta sen jälkeen eno lähti Kytömaalle yövuoroon vahtimaan nuorisokonnia. Aleksin perhe lähti torin taakse yleiseen saunaan. Heillä oli kyllä perhesauna, Ahosen täti antoi luukulta pukuhuoneen avaimen ja isä maksoi. Saunan jälkeen Aleksi kävi sopimassa Joken kanssa, että yöllä katsottaisiin kaukoputkella Rahkosen ukkoa kuusta. Sitten vain odoteltiin.

Telkkarista ei tullut mitään kunnollista. Yläkerran Outi oli lähtenyt isänsä ja äitinsä kanssa Mikkeliin sukulaisiin, eikä Aleksi muutenkaan välittänyt koko likasta. Hän luki Ihmeellisen tähden, jonka oli ostanut viikkorahoillaan aseman kioskilta, ja varmistui siitä että hänestä tulisi isona toimittaja, samanlainen kuin Tintti joka aina vain seikkaili kaverien kanssa eikä ikinä mennyt naimisiin.

Äiti paistoi pullia, isä katseli Afrikan villieläimiä ja pyöritteli tyhjää piippua kädessään. Isä oli tupakkalakossa, kun piipputupakan hinta oli noussut, mutta piipun hypistelemisestä tuli kuulemma turvallinen olo.

Urho

Urhosta olen tähän mennessä kirjoittanut seitsemän kirjaa. Kaljun, silmälasipäisen ja kaikkitietävän pikkupojan esikuvana oli paitsi Urho Kekkonen, myös koulukaverini Antti, joka oli professorin poika kuten Urhokin ja asui Keravan Jokivarressa samanlaisessa talossa. Tämä kuvaus on kirjasta Urho ja asemapäällikön aave (2006):

Iltapäivää hämärsi tihkusade. Se ei näyttänyt paljon miltään, mutta parin kilometrin jälkeen minä, Jere ja Urho olimme jo läpimärkiä. Me ylitimme joen maantiesiltaa pitkin ja käännyimme oikeaan hiekkatielle kohti Urhon kotia. Vasemmalla kohosi metsäinen rinne, oikkealla virtasi rantalepikön takana joki ja sen takana häämötti musta kynnöspelto. Varisparvi laahautui raakkuen maiseman yli.

Urhon kotitalo oli iso vanha hailakansininen puuhuvila, joka toi mieleen ränsistyneen kummituskartanon. Minun tietääkseni siellä kuitenkin kummittelivat vain Urho ja hänen isänsä ja äitinsä.

Kun kiipesimme mutkaista, mustuneiden lehtien liukastamaa pihatietä, minusta näytti siltä kuin huvila olisi kallistunut entistä jyrkemmin alarinteeseen päin.

– Äiti on ennustanut, että jos ensi talvena tulee kunnolla lunta katolle, talo joko romhtaa tai syöksyy rinnettä pitkin jokeen. 

Tuhlaajafaija

Nuortenromaanissa Tuhlaajafaija (2003) palasin 70-luvun lopun Keravalle. En tosin enää omaan nuoruuteeni. Viisitoistavuotias Jone on jo selvittänyt peruskoulun, mutta joutuu vielä kovempaan kouluun:

Seurasin faijaa halki öisen Keravan. Kirjaston kello oli puoli kolme ja varmaan ajassakin. Keskusta oli hiljainen, tiistai-iltana. Kruisailijat olivat jo nukkumassa. Spurgut mekastivat Yhdyspankin takana Aurinkomäellä. Tappelivat kai penkkipaikoista. Mustamaija seisoi kävelykadun aukiolla, avoimesta ikkunasta kuului yöradion hittiparaatin humppa.

Me kiersimme postin parkkipaikan kautta, koska sinne kytät eivät nähneet, ja pyyhkäisimme toisen tornitalon ekaan kerrokseen pysähtyneen työmaan poikki. Kun hyökkäsimme Sokoksen kulmalta alikulkuun, kysyin faijalta taas, mihin me olimme menossa.

– Mä opetan sulle kunnon ammatin, faija sanoi. – Sitä paitsi sä oot alaikänen, sä et joudu istumaan vaikka jäisit kiinni. Jos mä jään, mulle pamahtaa sellanen kakku, että mä jään kiven sisällä eläkkeelle.

Seuraavissa osissa: Häkkisen veljekset, Onni Syrjänen, Jarkka Nurminen ja Allu Nygren; Mujunen ja Olavi Kontio!

KOHTALONA KERAVA, osa 1

”Runoilijalla pitää olla paikallistuntemusta, ilman sitä hänen on mahdotonta kirjoittaa mitään.” 

Noin kirjoitti Markku Kaskela runoilija Ilpo Tiihosesta kertovassa jutussaan tuoreessa Jano-lehdessä.

Sama pätee kehen tahansa kirjailijaan. Kun tapahtumat istuttaa oikeisiin paikkoihin, jotka tuntee ja joihin on jonkinlainen tunneside, ne ovat heti paljon uskottavampia ja koskettavampia. Sillä ei sitten enää ole niin suurta väliä, onko lukijalla suoraa yhteyttä paikkoihin. Minäkin luin aikoinaan sujuvasti Huckleberry Finniä ja sijoitin tapahtumat mielessäni vähän isonnetulle Keravanjoelle.

Ilpo Tiihosta ja minua yhdistää myös Kerava. 1960-luvun lopulla asuimme Asemanaukion päässä toisistamme, Ilpo Postitalossa ja minä Apteekintalossa, mutta emme tunteneet toisiamme. Ikäeroa oli kaksitoista vuotta, pikkupojan ja nuorukaisen ero. Silloin se tuntui.

Asuin Keravalla melkein kolmikymppiseksi. Se on jättänyt jälkensä. Nykyään minut tunnetaan lähinnä Hämeenlinnan kuvaajana, mutta aika paljon on kirjoissani mukana myös Keravaa ja keravalaisia. 

Keravalta voi lähteä, mutta sitä ei voi jättää.

Kerava on kohtalo.

Gubbe ja kumppanit

– Vauhtia masiinaan, pojat, ne menee jo tuolla! valistin toisia.

Kun saavuimme pihalle, ehdimme juuri nähdä, kun konnat kääntyivät Rajamäentielle.

Lähdimme perään. Seuraavana konnat kääntyivät Eskontielle, sitten Topiaantielle js viimeiseksi Harrintielle (tässä kohdassa Kurre röyhisti rintaansa). Me roikuimme koko ajan perässä.

Ensimmäinen julkaistu juttuni oli tämä 33-sivuinen seikkailukirja, jonka kirjoitin 11-vuotiaana äidinkielenopettajani Matti Kortelaisen yllytyksestä. Se julkaistiin viidessä osassa Keski-Uusimaan nuortenpalstalla 1975. Tarinassa minä eli Gubbe ja kaverini Kurre ja Lintti etsimme kätkettyä ryöstösaalista ja otamme kiinni muutaman poliisien etsimän konnan.

Keravalaisia katuja mainitaan nimeltä (Karrintien olen tosin muuttanut Harrintieksi), mutta muuten ympäristökuvausta ei oikeastaan ole. Tai muutakaan kuvausta. Teksti voisi tietysti toimia pelkän toiminnan ja dialogin varassa, jos se olisi sujuvampaa. Ikävä kyllä minäkertoja pysähtyy turhan usein vääntämään väkisin vitsejä, jotka eivät naurata. 

Dialogissa on sentään jo hetkittäin oikeaa otetta, toiminta on rämäpäistä ja päätöntä ja konnissa on erikoisia tyyppejä. Loppuratkaisua, jossa etsinnän kohde osoittautuu arvottomaksi, olen myöhemmin käyttänyt monta kertaa.

Korhonen

Koulu oli asfalttipihan toisella puolella, pyöreämuotoisen alumiinipatsashirviön takana. Talo oli rakennettu 70-luvulla ja näyttikin siltä: sinistä peltiä, punaiset ikkunanpuitteet ja valkoista betonia. Jälkeenpäin oli tehty laajennusosa samaan tyyliin.

Kirjasto kentän toisella laidalla oli muuten samantyylinen, mutta peltikin oli punaista. Kentän päässä, Keskikadun takana, oli kolme karmeanharmaata 15-kerroksista tornitaloa. Happosen mukaan niissä sai aina taistella asukkaiden kanssa hissistä, vaikka hissejä oli kaksi. Kentän toisessa päässä oli Paasikiven pronssipää ison järkäleen laella, juoppojen suosima tekolampi ja vähän puistoa – ainakin vielä toistaiseksi.

Siinä maisema. Faija väitti, että sen nuoruudessa Kerava oli vielä kiva pikkukaupunki, mutta nykyään siellä asuttiin vain siksi, että sieltä pääsi äkkiä junalla Helsinkiin. Voi olla tottakin. Minä olin asunut nyky-Keravalla koko ikäni, niin etten osannut kuvitella parempaakaan. 

Korhonen ja kadonnut faija (1993) oli ensimmäinen omalla nimelläni julkaistu oikean kustantajan kustantama kirja. Kun kirjoitin sitä, olin jo muuttanut Hämeenlinnaan, mutta tunsin Keravan vielä paremmin. Nuortenjännärin päähenkilö Korhonen on kesätöissä postissa, hänen isänsä on kaatopaikanvartijana ja kaverinsa kaupungilla puistotöissä. Kaikkia niitä hommia olin ehtinyt kokeilla ennen ammattikirjoittajaksi päätymistä. Seikkailuun livahti mukaan paljon omia kokemuksia ja tuntoja sekä lievästi muunneltuja oikeita henkilöitä, samoin kuin toiseen Korhos-kirjaan Korhonen ja kuoleman haju (1995).

    Myöhemmistä Onni Syrjäs -tarinoista tuttu moottoripyöräilevä rikosylikonstaapeli Lähdes on jo mukana kummassakin Korhosessa. Jälkimmäisessä kirjassa keikkailevat myös Häkkisen konnaveljekset, joista tein samoihin aikoihin radiosarjan Kovan onnen viikko, sekä Tinatuopin ovimies Ape.

Kovapintainen vakuutusetsivä Kovanen pyörii kummankin kirjan kuvioissa sekoittamassa pakkaa. Ehkä hän on sukua samannimiselle amerikansuomalaiselle gangsterille, joka on seikkaillut novellissani ”Ammattimies” ja kahdessa Kieltolain Korkeajännityksessä.

Kuoleman hajussa Korhonen on töissä antikvariaatissa, kuten minäkin olin ollut:

Yhden maissa olin heitellyt sarjikset hyllyyn. Sen kunniaksi hain takahuoneesta mukillisen kahvia, poltin siinä kieleni ja istuuduin miettimään.

Kodinkoneliikkeen väki kantoi jo mainostauluja sisään. Katselin aution kävelykadun pikkuhiljaa piteneviä varjoja, kuuntelin pikajunan vihellystä aseman kohdalla ja pohjoiseen loittonevaa jylyä ja sen jälkeistä hiljaisuutta. Kävelykadun istutuksista uhosi jo vahva loppukesän löyhkä, kesän kuoleman haju. Koulu alkaisi taas, viimeinen vuosi lukiota. Mitä sen jälkeen? Ei aavistustakaan. Tiesin vain, että olin saanut tarpeekseni opiskelusta. Luin kyllä mielelläni paljon kaikenlaista ja painon mieleeni paljon turhanpäiväistä tietoa, mutta en halunnut enää päntätä päähäni vuosilukuja ja nimiä ja kaavoja vain siksi, että saisin arvosanan, josta minulla olisi yhtä paljon hyötyä kuin papukaijamerkistä otsassa.

Eikö joku joskus sanonut, ettei päämäärällä ole väliä, kunhan vain pysyy liikkeellä? Mitä järkeä on suunnitella mitään, kun kaikki on kuitenkin pelkkää sattuman kauppaa? Pääasia että viihtyy.

Seuraavissa osissa: Aleksi, Urho ja Tuhlaajafaija; Häkkisen veljekset, Onni Syrjänen, Jarkka Nurminen ja Allu Nygren!  

HAAVEIDEN HAVANNA

Havannan kuun päähenkilöt, Häkkisen veljekset, näkivät ensi kertaa päivänvalon 26 vuotta sitten – heti täysi-ikäisinä. Make ja Jamppa heittivät ensimmäisen keikkansa RikosPalat-lehden numerossa 2/1988. “Maanantai” oli toinen julkaistu novellini. 

Myöhemmin muokkasin novellista kuunnelman, jonka pohjalta Esko Salervo tilasi ja Kari Paljakka ohjasi Radioteatterille sarjan Kovan onnen viikko (1995). Siinä veljekset yrittävät joka viikonpäivä jotakin keikkaa, joka ei aivan suju suunnitelmien mukaan. Maanantai ilmestyi myös novellikokoelmassani Kasvot betonissa (2007) ja löytyy nyt nettisivultani: http://tapanibagge.wordpress.com/lukunovelli-maanantai/

Häkkiset ovat usein olleet mukana yhtä kovaonnisen serkkunsa, lakimies Onni Syrjäsen seikkailuissa. Havannan kuussa Onnilla on vuorostaan pieni mutta merkittävä rooli.

Havannan kuun tarina syntyi parin pikku-uutisen tuloksena. Tammikuussa 2012 Häkkisen veljesten pitkäaikainen kantakapakka Tinatuoppi suljettiin Keravalla. Mietin, mihin veljekset menisivät jäätyään kodittomiksi. Mihin muualle kuin Hämeenlinnaan? Tännehän minäkin aikoinani muutin, ja Jamppa ja Make syntyivät alun perin minun ja pikkuveljeni pohjalta, vaikka me emme koskaan käyneetkään yhteisillä keikoilla.

Vielä piti keksiä veljeksille tekemistä. Suomessakin on huomattu, että kun tuloerot kasvavat ja hyvinvointivaltio hapertuu, sieppaukset ja niiden yritykset yleistyvät. Jamppa ja Make seuraavat totta kai aikaansa.

Ranskan Riviera löytyi Havannan kuun sivunäyttämöksi toissa syksynä. Jussi Piirongin esikuva käveli vastaan Le Haut-de-Cagnesin keskusaukiolla, jonka laidalla Jussi pitää kirjassa ravintolaa.

Kerava, Hämeenlinna ja Riviera muodostavat mielenkiintoisen kolmion, jossa erilaisten ihmisten unelmat saattoi asettaa törmäyskurssille keskenään ja katsoa, miten käy.

Jonkinlainen Havanna meillä kaikilla on haaveissamme.

Havannan kuu ilmestyy e-kirjana Elisalta ensi viikolla (viikko 8) ja paperiversiona 15.3.

MAALISKUUSSA NOUSEE...

Hämeenlinna Noir 
-sarjan odotettu jatko

Allu Nygren sieppauksen pyörteissä

Häkkisen veljekset Make ja Jamppa saavat idean: siepataan miljonääripankkiiri Sjöroosin tytär ja vaaditaan miljoonalunnaat. Vanha tuttu Allu Nygren houkutellaan avuksi, vaikka Allu on vannonut poliisi-avovaimolleen Leilalle pysyvänsä erossa rikoksista. Samaan aikaan Ranskan Rivieralla menestynyt huumegangsteri Jean Piron alias Jussi Piironki alkaa toteuttaa pitkään hautomaansa kostoa miljonääri Rasmus Sjöroosille.

Miten käy? Onnistuuko Jussin kosto vai kostautuuko se tekijälleen? Pääseekö Allu saattamaan Valto-poikaansa kouluun vai näkeekö hän jälkikasvuaan vain Rio de Riksun perhehuoneessa? Entä pääsevätkö Häkkiset katsomaan Havannan kuuta vai päätyvätkö he vainajina Vanajaan?

Lukija nauttii, kun Bagge yhdistää taattuun tapaansa huumorin ja jännityksen. Nasevan herkullisesti hän kuvaa niin Hämeenlinnan vuokratalojen kuin Rivieran loistohuviloidenkin asukkeja ja heidän koettelemuksiaan.

Kansi: Jussi Kaakinen

Julkistamispäivä on 15.3.2014

HÄMEENLINNA NOIR - KUUSI ENSIMMÄISTÄ

Puhaltaja (2002)

Juhannusaaton aatto. Hämeenlinnassa alkaa tapahtua, kun puhaltajaässä Jarkka Nurminen pääsee kiven sisästä ja lähtee etsimään totuutta kuuden menetetyn vuoden takaa. Miksi hän joutui istumaan murhasta, jota ei ollut tehnyt? 

”Teksti on nasevaa, etenkin dialogi soljuu kuin vesi hanasta, vaivattomasti.” 

– Antti Lindqvist, Suomen kuvalehti

Paha kuu (2003)

Puhaltajasta tutut Jarkka Nurminen ja Leksa Miettinen ovat taas vauhdissa. Hämeenlinnan alamaailman kovan onnen soturit lähtevät yhteiskeikalle, joka vaikuttaa etukäteen helpolta. Ikävä kyllä mukaan sotkeutuvat kovan luokan huumekauppiaat.

”Hirtehishuumori yltyy hetkittäin lähes surrealistisiin mittasuhteisiin.”

– Keijo Kettunen, Helsingin Sanomat

Kohtalon tähti (2004)

Joku tuo aseita Venäjältä ja myy niitä polkuhintaan. Poliisi epäilee Leksa Miettistä. Jarkka Nurminen puolestaan saa vieraita ulkomailta Turusta: Pastori on taas vapaana ja kaipaa vanhan keikkakuskinsa apua. Pintaan pulpahtaa vanha rikos, josta on tuomittu viaton poika. Konstaapeli Leila Pohjanen pelastaa sattumalta tiedottajansa Allu Nygrenin hengen. Allu näkee kohtalon tähden ja alkaa hankkia Leilalle tietoja tosissaan, keinoja kaihtamatta ja vaaroja väistämättä.

”Baggen kieli ja kerronta soi kuin John Lee Hookerin blues-kitara: karskina ja rujona, elämää nähneenä ja kohtaloonsa alistuneena.”

– Tomi Kangasniemi, Satakunnan Kansa

Julma maa (2005)

Talvisessa Hämeenlinnassa alkaa tapahtua, kun vauhdilla kulkeva, kostoreissulla oleva Musta enkeli Izzy erehtyy henkilöstä ja kärähtää. Vanhempi rikoskonstaapeli Leila Pohjanen taas huomaa olevansa raskaana. Isä on tiedossa, mutta se vain lisää tuskaa. Leilan vakitiedottaja Allu Nygren saa vihiä suuresta kaappauksesta. Ikävä kyllä Allulla on sekä poliisit että vanijengi Mustat enkelit perässään. 

”Hienointa Baggen kirjoissa on kuitenkin se, että hioutuneessa ammattimiehen otteessa on yhä jäljellä inhimillisyys. Nämä onnettomat hämeenlinnalaiset sählärit – sekä poliisit että konnat – ovat kaikkine heikkouksineenkin kovin rakastettavia tyyppejä.” 

– Juha Virkki, Kouvolan Sanomat

Musta taivas (2006)

Ruotsissa ryöstetään rahankuljetusautosta säkkikaupalla rahaa, mutta trombi vie saaliin. Ernesto herää marketin katolla ja tajuaa, ettei rikollisliigan johtaja uskoisi tarinaa pyörremyrskystä hetkeäkään. Niinpä Ernesto eli tuttavallisemmin Erno lähtee pakomatkalle synnyinkaupunkiinsa Hämeenlinnaan. Ernon perässä ovat sekä poliisi että entiset keikkakaverit, kun hän alkaa ideoida Hämeenlinnan konnien kanssa uutta rahakasta keikkaa. Allun veri vetää rikolliselle polulle, vaikka ihmissuhteen kunniallisempi puolisko, poliisi Leila, on viimeisillään raskaana.

”Kotimaisen jännityskirjallisuuden moniottelijan tuorein teos käsittelee kirjallisuuden perusteemoja - vapautta, valtaa, rakkautta ja kuolemaa - nasevalla huumorilla ja lämpimän suvaitsevasti.” 

– Suomen Dekkariseuran Johtolanka-palkintolautakunta

Kummisedän hautajaiset (2008)

Poliisi-Leilalla ja exrosvo Allulla on jo vuoden vanha poika. Leilan kummisetä, petosmies ja puolipäiväjuoppo Veikko on räjähtänyt taivaan tuuliin ja testamentannut mökkinsä Leilalle. Leila alkaa epäillä, että perintömökin naapuritilan epämääräiset viljelykset liittyvät sedän kuolemaan. Rikollispomo Hurmeen uudet kilpimiehet ovat puolestaan kadottaneet laukullisen pomonsa rahoja, ja sitä jäljittämään Hurme palkkaa kenetkäs muun kuin Allun, joka on vannonut pysyvänsä kaidalla tiellä. 

”Baggen huumori on herkullista ja hänen kirjojaan voisi kutsua dekkarien sijasta yhtä hyvin veijariromaaneiksi. Suomen Donald E. Westlake.” 

– Seppo Jokinen, Aamulehti

Hämeen hurjat (2011)
Julma maa, Musta taivas ja Kummisedän hautajaiset yhteisniteenä.