Ensimmäinen nuortenkirjani ilmestyi 1993. Vuosien varrella olen julkaissut parikymmentä nuortenkirjaa ja noin 70 lastenkirjaa. Suuri osa molemmista on erilaisia dekkareita. Lisäksi olen kirjoittanut kolmisenkymmentä aikuisten rikosromaania ja oppikirjan Se murhaa joka osaa – dekkarin tekemisen taito, josta otettiin viime vuonna uusi painos.
Tässä artikkelissa kerron lasten- ja nuortendekkarin kirjoittamisen erityispiirteistä. Alun perin juttu ilmestyi vuonna 2020 Lastenkirjaninstituutin julkaisemassa kirjassa Lukijan luo: lisää näkyvyyttä lasten- ja nuortenkirjoille ja pidin sen pohjalta nettityöpajan. Tämä on ajan tasalle saatettu versio siitä.
Dekkarit jaetaan kahteen ryhmään: salapoliisiromaaneihin ja rikosromaaneihin. Salapoliisiromaaneissa pääpaino on arvoituksella. Rikos on jo tapahtunut tai tapahtuu kirjan alkuvaiheissa. Rikosromaaneissa pääpaino on ihmisillä ja sillä, miten rikos heihin vaikuttaa. Rikos on vasta tekeillä tai niitä tehdään kaiken aikaa.
Lastendekkarit ovat yleensä salapoliisiromaaneja. Niissä lapsi tai lapsijoukko ratkoo rikoksia, joiden edessä poliisi on voimaton tai joita poliisilla ei ole aikaa tai mielenkiintoa tutkia. Yleensä poliisi myös väheksyy lasten apua, vaikka nämä sitä tarjoaisivatkin. Tällaisia sarjoja olen kirjoittanut useita: Aleksi, Elsan ja Elmerin etsivätoimisto, Apassit. Aleksissa lisänä oli omia lapsuusmuistoja, Elsassa taas on painia ja Apasseissa historiaa. Myös humoristisen Urho-sarjan jotkin tarinat ovat dekkarivetoisia.
Lasten salapoliisiromaanissa voi päähenkilönä olla myös aikuinen tai aikuismainen eläinhahmo. Tällöin käsittelytapa on yleensä humoristinen, kuten konstaapeli Mutasesta, koiraetsivä Sami Hurtasta, ukulele-etsivä Nanasta tai lintukomisario Pulmusta kertovissa kirjoissani. Mutasta avustavat vihikanit ja naapurin tyttö Jenni, Sami Hurtan apurina on possutyttö Jasmine. Kääpiövillakoira Nana taas ratkoo rikoksia uskollisen palvelijansa Armaksen kanssa, joka on bassetti. Pulmun apuna ovat katuviisas etsivä Tiainen sekä etsivä Tilhi, joka on omasta mielestään viisas.
Tutkittavana on yleensä varkaus tai jokin muu murhaa pienempi rikos, ei mielellään kovin väkivaltainen. Jännitystä pidetään yllä hengenvaaralla, mutta konnat tyytyvät lähinnä uhkailemaan sankareita ja sitomaan ja lukitsemaan heidät tukalaan paikkaan, josta he kuitenkin loppujen lopuksi pääsevät omin neuvoin pakoon. Lopun on oltava onnellinen ja rikoksien selvittävä, ja ainakin pahimpien konnien on päädyttävä tiilenpäitä lukemaan.
Lapsille tehdyistä rikosromaaneista käy esimerkiksi Siri Kolun Me Rosvolat -sarja, Bjarne Reuterin Sedän suuri keikka sekä David Walliamsin Gangsterimummi ja Pankkirosvon poika. Näissä rikosromaaneissa lapset joutuvat rikosten ja rikollisten kanssa tekemisiin yleensä perheen tai sukulaisten kautta.
Huumorilla on merkittävä osuus, mutta samalla annetaan lukijalle ajattelemisen aihetta erilaisista elämäntavoista. Tarinoissa on enemmän veijarihenkeä kuin salapoliisiromaaneissa, eivätkä rosvot välttämättä joudu lopussa vankilaan.
Lasten- ja nuortenkirjan ero on veteen piirretty viiva, jonka määrittää ISBN-numero. Joskus kustantaja on kysynyt minulta, kumpaan kategoriaan kirja sijoitetaan. Periaatteessa rajana on kuitenkin pidetty sitä, että lastenkirjassa päähenkilöt ovat vielä alakouluikäisiä eli korkeintaan 12-vuotiaita.
Nuorille olen kirjoittanut sekä salapoliisiromaaneja että rikosromaaneja. Nuortendekkarissa aiheena voi olla henkirikoskin ja tyyli melko realistinen. Takavuosina kustantajat vaativat kotimaisiin nuortendekkareihin onnellisen lopun, vaikka minusta pieni toivonsäde olisi riittänyt. Käännöskirjoissa teksti ja lopetuskin saattoivat olla hyvin karuja jo silloin, kuten Otavan Signal-sarjan kirjoissa.
Korhos-kirjani (Korhonen ja kadonnut faija, Korhonen ja kuoleman haju) ovat puolikovaksikeitettyä etsivätarinaa, vaikka päähenkilö on lukiolainen harrastelija, joka joutuu tapauksiin mukaan joko rikollisiin piireihin ajautuneen isänsä tai kadonneen kaverinsa vuoksi.
Suden hetki, Pikkuveli ja Tuhlaajafaija ovat rikosromaaneja. Ne muodostavat epävirallisen trilogian rikoksiin ajautuvista nuorista. Suden hetken aiheena on eläinaktivistien toiminta, Pikkuveli sai lähtökohtansa Euran Daltoneista ja omista enoistani. Tuhlaajafaijassa hyödynsin tositarinaa nuoruuteni Keravalta, missä isä palasi vankilasta ja otti poikansa mukaan keikalle, jotta tämä oppisi murtovarkaan ammatin.
Etsivätoimisto Mustan koiran nuoret seikkailivat ympäri Eurooppaa historiallisten aarteiden jäljillä. Ne kirjat olivat salapoliisitarinoita nuorille.
Tuoreimmassa nuortenjännärissäni Jäätävää kyytiä nuoret puhaltavat auton terveyskeskuksen edestä ja saavat peräänsä sekä poliisit että rosvot. Se on puhdasverinen rikosromaani.
Dekkarissa juoni on tärkeä, mutta myös henkilöiden ja tapahtumapaikkojen on oltava mielenkiintoisia ja istuttava tarinaan.
Ensin täytyy miettiä henkilöt. Varsinkin päähenkilöt.
Salapoliisitarinassa on oltava etsivähahmo, lapsi tai aikuinen.
Totte Svenssonista ja Agaton Saxista lähtien lastendekkarien sankarina on esiintynyt aikuisia. Yleensä nämä sankarit ovat jollain tavoin lapsellisia, ja mukana on kuitenkin lapsia, johin lukija voi samaistua.
Nykyään päähenkilöinä suositaan lapsietsiviä. Tutkimusten mukaan lapset ja nuoret lukevat mieluiten itsensä ikäisten tai vähän vanhempien päähenkilöiden seikkailuista. Jos siis kirjoittaa ala-kouluikäisille, on hyvä valita 11-12-vuotiaat päähenkilöt, kuten Apasseissa, tai jättää ikä mainitsematta, kuten Elsan etsivätoimistossa.
Päähenkilöiden on hyvä olla sen verran erilaisia, että heidänkin välilleen syntyy ristiriitoja. Muuten tarinasta tulee helposti tylsä. Myös pääkonna on tärkeä. Hitchcock oli sitä mieltä, että elokuva pysyy pystyssä tai kaatuu pääkonnan varassa. On siis hyvä tehdä hänestä mielenkiintoinen hahmo, jolla on enemmän kuin yksi ominaisuus.
Tärkeimmistä henkilöistä on kirjailijan tiedettävä kaikki olennainen. Kaikkea ei kuitenkaan lätkäistä heti kirjan alkuun, vaan lukijalle tietoa jaetaan vain tarpeen mukaan. Henkilöitä kuoritaan kuin sipulia. Se on osa juonta.
Päähenkilöllä on hyvä olla salaisuus, jota hän ei mielellään paljasta parhaalle kaverilleenkaan. Esimerkiksi pimeän pelko, jonka hän lopussa joutuu voittamaan pelastaakseen kaverinsa.
Henkilöt esitellään toiminnan ja dialogin avulla. Täytyy luoda luontevia tilanteita, joissa henkilön luonne paljastuu.
Dialogi on toimintaa. Siinä henkilö paljastaa itsensä, vaikkei haluaisikaan.
Juoni syntyy siitä, että henkilöiden tavoitteet menevät ristiin. Kehittyy konflikti. Kirjan mittaan tarvitaan useita konflikteja, joiden on tarkoitus kasvaa loppua kohti.
Ihan alussa tarvitaan alkuisku eli jokin jännittävä, salaperäinen tapahtuma tai löytö, joka koukuttaa lukijan seuraamaan tarinaa. Uutta tietoa annostellaan sopivin välein, jotta lukija pysyy mukana.
Luvut on hyvä päättää cliffhangeriin: johonkin uuteen johtolankaan, uhkaan tai kysymykseen, joka saa lukijan jatkamaan saman tien seuraavaan lukuun. Osa johtolangoista on aina vääriä. Ne voivat silti tuottaa uusia paljastuksia, jotka ehkä lopulta johtavat rikollisen jäljille.
Tarina täytyy rytmittää oikein. Vetäväkin stoori vaatii myös suvantokohtia, joissa pohditaan, mistä tässä kaikessa on kyse.
Uskottavuus syntyy siitä, että yksityiskohdat ovat oikein. Lasten- tai nuortendekkari vaatii joskus hyvinkin paljon taustatyötä.
Juonen pitää olla tarpeeksi ovela hämätäkseen keskivertolukijaa, mutta tarpeeksi yksinkertainen, jotta se voidaan lopussa selittää nopeasti. Lukijalle on tultava tunne, että juuri noinhan sen piti mennä, vaikken sitä lukiessa käsittänytkään.
Lyhyillä lauseila on helpompi synnyttää jännitystä kuin pitkillä. Pitkiäkin lauseita voi käyttää, jos se on oma tyyli ja sen saa toimimaan. Minä yleensä suosin lyhyitä, mutta joillakin henkilöillä on pitempikaarinen ajattelutapa ja se näkyy myös heidän puheessaan ja näkökulmaosuuksissaan.
Liikaa kuvailua on syytä välttää. Tarvitaan vain muutama merkittävä yksityiskohta. Tämä pätee sekä ympäristöön että henkilöihin. Ne on kuvattava näkökulmahenkilön ja hänen mielentilansa kautta.
Esimerkki Apassit-kirjan Rautamiehen arvoitus alusta:
”Huhtikuun keskiviikkoaamu oli sumuinen ja kylmä. Esplanadinpuiston hiekkakäytävän lätäköt olivat jäässä, samoin kuin Samulin näpit risaisissa lapasissa. Hengitys huurusi, kun hän kuulutti työmatkalaisille Kappelin kulmalla:
– Pyrstötähden huntu pyyhkäisee loppuviikosta maata! Lukekaa kaikki Sanomista!”
Yhdessä kappaleessa ja lyhyessä repliikissä on kuvattu sekä miljöö että näkökulmahenkilö ja saatu jo tarinakin alulle.
Näkökulman valinta on tärkeä. Apasseissa näkökulmahenkilönä on aina joku Apasseista, Elsan ja Elmerin etsivätoimistossa joko Elsa tai Elmeri. Jäätävässä kyydissä näkökulmahenkilönä vuorottelevat Archie ja Tanja.
Kun kirjoittaa lapsille, täytyy löytää oma sisäinen lapsensa. Se löytyy muistelemalla, miltä asiat ja tilanteet tuntuivat, kun itse oli lapsi. Tai tarkkailemalla omia tai muiden lapsia. Sama pätee nuoriin. Kirjailijalta vaaditaan kykyä mennä muiden nahkoihin.
Aikuisten reaktioihin vaikuttavat heidän aiemmat kokemuksensa, mutta lapset ja nuoret kokevat suuret asiat kuten ihastumisen tai läheisen menetyksen ensimmäistä kertaa. Heillä ei ole valmista mallia, miten tuntea tai toimia silloin. He ovat puhtaita tauluja.
Juuri siksi heistä ja heille on niin mielenkiintoista kirjoittaa. Varsinkin dekkareita, joissa noita äärimmäisiä tunteita ja kokemuksia pääsee luonnostaan käsittelemään.
