Kirjoitan – siis olen

Kirjoitin ensimmäisen oman tarinani seitsemänvuotiaana, heti kun olin oppinut koulussa lukemaan ja kirjoittamaan. Isä vei minut Keravan kirjastoon ja lainasin sieltä muutaman kirjan. Innostuin. Heti kun ne oli luettu, piti alkaa väsätä omaa tarinaa. Siitä se lähti. 

Alkuun kirjoitin aina käsin, lyijykynällä ruutuvihkoon. Sitten sain vanhemmiltani 10-vuotislahjaksi vaaleansinisen Imperial 200 -matkakirjoituskoneen. Sillä kirjoitin puhtaaksi ensimmäisen kirjani Gubbe ja kumppanit, joka ilmestyi 1975 Keski-Uusimaan nuortenpalstalla jatkojännärinä.

Koulussa kävin konekirjoituskurssin. Nopeuteni oli vain keskitasoa ja virheitä tuli, koska valmista tekstiä oli tylsä kirjoittaa. Opin kuitenkin kymmensormijärjestelmän.

Lukioiässä lähestyin ensimmäistä kertaa oikeaa kirjankustantajaa. Palaute oli kannustava, mutta toivottiin myös siistimpää käsikirjoitusta. Olin jaksanut kirjoittaa puhtaaksi vain muutaman ensimmäisen luvun.

Ensimmäisen Cottonini kirjoitin vielä ensin käsin ja sitten koneella puhtaaksi. Kun sen jälkeen heittäydyin ammattikirjoittajaksi, tajusin että täytyy opetella tekemään kerralla melko valmista jälkeä. Muuten ei pysy leivässä.

Imperial ei kovin pitkään kestänyt ammattikäytössä. Ostin käytetyn sähkökoneen, jolla oli kevyempi kirjoittaa. Niitä sain vuosien mittaan ostaa aika monta, vaikka väliin korjautinkin konetta. Kerran jouduin hätävarana turvautumaan appivanhempien Erikaan, joka ei ollut sähköinen. Itäsaksalainen kone vaati käyttäjältään raakaa voimaa. Varsinkin vasen pikkurilli oli lujilla a-kirjaimen kanssa.

Välillä kokeilin muistaakseni Casion laitetta, jossa oli muutaman rivin näyttö ja sisäänrakennettu lämpömatriisikirjoitin. Sen jälki oli niin himmeää, ettei siitä ollut ammattikäyttöön.

Lopulta kyllästyin vanhoihin romuihin ja ostin uuden sähkökäyttöisen Brother-kirjoituskoneen. Siinä pystyi jopa tekemään korjauksia valkoisella korjausnauhalla, jos käytti hiilinauhaa. Yleensä kyllä käytin nailonnauhaa, jota pystyi kierrättämään kelalta toiselle edestakaisin.

Kahdeksankymmenluvun lopulla kokeilin myös lankomieheltä saamaani käytettyä pc:tä lerppuineen ja hitaasti raksuttavine matriisikirjoittimeen, mutta se tuntui melkein kömpelömmältä kuin kirjoituskone. Kun sitten syksyllä 1991 tein Banana Pressille kirjan, joka edellytti Apple-koneen hankkimista, taivas aukeni. Macin klassinen kottaraispönttö oli pieni ja kätevä peli. Korpulla teksti säilyi ja sen voi toimittaa kustantajalle ilman turhanaikaista printtausta. Mustesuihkutulostin oli tavattoman kätevä.

Nyt minulla on käytössä neljäs pöytä-Mac ja toinen kannettava. Tallennusmuotona korpun korvasi väliin zip, sitten poltettava cd ja nyt ulkoinen kovalevy. Tekstit sujahtelevat sähköpostin liitteinä.

Ikävä kyllä läheskään kaikki vanhat tietokoneella tekemäni tekstit eivät enää ole luettavissa. Ei ole korppuasemaa, zip-asemasta puhumattakaan. Vanha tekstinkäsittelyohjelma ei toimi uudessa käyttöjärjestelmässä eikä uusi ohjelma pysty lukemaan vanhoja tekstejä.

Kaikki tietokoneaikaa edeltävät tekstini ovat yhä luettavissa paperilta. Lyijykynäjälki on saattanut haalistua, mutta vielä siitä saa selvän.

Muistiinpanoja teen yhä kierrevihkoon, nyt kuulakärkikynällä. Sen jälki ei juuri himmene. Toisinaan reissussa on tullut kirjoitettua käsin lyhyitä novellejakin. Se tuntuu aina hienolta. Melkein kuin olisi palannut lapsuuteen. 

   

  

Musta pyörre -arvio

Aamulehti 4.8.2012:

Mukava Mujunen jahtaa
jatkosodan sabotöörejä

Tapani Bagge: Musta pyörre. 349 sivua. CrimeTime 2012.

Valpon ylietsivä Väinö Mujunen joutuu taas pahaan paikkaan, useaankin. Musta pyörre on jo kolmas osa toisen maailmansodan aikaan sijoittuvasta dekkarisarjasta.

Tapani Bagge käyttää uusimmassaan aiempaa vähemmän humoristisia elementtejä. Tarina nivoutuu vahvasti sodan pyörteisiin, juoni kieppuu juutalaispakolaisten ja desanttien ympärillä.

Musta pyörre on jäntevä historiallinen jännitysromaani ja yksikätinen Mujunen mukavan sympaattinen antisankari.

JUHA SIHTO

Kiljusten paluu lähestyy

Kiljusen uuden herrasväen julkkareihin ja Kiljusten paluu -seminaariin ei ole enää kahtakaan kuukautta. Kannattaa merkitä päivä kalenteriin ja ilmaantua silloin Tampereelle. Viime viikolla sain jo käsiini kirjan lämpimäiskappaleen, ja upealta näyttää.

Musta pyörre Tarinoiden Helsingissä

Myös kolmas Mujus-dekkarini Musta pyörre on päässyt Tarinoiden Helsinki -sivulle, ja aiheestakin.

VERI ROISKUI JA LUUNSIRUT SINKOILIVAT ORIVEDEN DEKKARIPAJASSA

(Juttu on julkaistu alun perin Ruumiin kulttuurissa 3/2004. Ajattelin ensin kirjoittaa jotakin tämänkesäisestä kurssista, mutta vaikka jokainen kurssi on omanlaisensa, tämä juttu tavoittaa hyvin nykyisenkin Oriveden hengen.)

Keväällä 1986 olin kahdeksantoista vuotta nuorempi kuin nyt ja julkaissut vasta viisitoista Jerry Cottonia. Kolmiokirjan julkaisujohtaja Joni Skiftesvik teki minulle tarjouksen, josta en voinut kieltäytyä: jos haluaisin kesällä osallistua Oriveden opiston järjestämälle Suomen ensimmäiselle dekkarikurssille, kustantaja maksaisi kurssin ja matkat.

Kurssin veti Risto Karlsson. Se kesti kolme päivää ja kaksi yötä. Ehdimme vierailla Purnun taidenäyttelyssä, mutta kovin paljon tekstiä emme ehtineet tehdä. Mukana oli Anni Polva, porukka muutenkin mukavaa ja koko opisto mainio paikka. Opin ainakin yhden asian: ei armoa sankarille!

Opin myös, että viski vie helposti tolkun, mutta sen olin oppinut monta kertaa aiemminkin.

Vuodet kuluivat.

Viime syksynä minulle soitettiin Oriveden opistolta. Jyrki Vainonen teki tarjouksen, josta en voinut kieltäytyä: jos vetäisin heinäkuussa 2004 viisipäiväisen dekkarikurssin, opisto maksaisi minulle matkat ja ylöspidon ja jopa hieman palkkaa.

Kevään mittaan iski paniikki. Olin aiemmin vetänyt parin päivän kursseja eri aiheista, mutta mistä keksisin ohjelmaa viideksi päiväksi? Tilasin jenkeistä pari dekkarialan oppikirjaa, selailin erinäisiä dekkaristihaastatteluja ja -muistelmia ja -elämäkertoja, kävin läpi omia kokemuksiani ja tutuilta kuulemiani juttuja. Päätin pitää tavoitteen realistisena: jospa jokainen ehtisi kehittää viikon mittaan 5-10-sivuisen rikosnovellin.

Rakentelin ohjelmarunkoa. Lähdin liikkeelle dekkarin lajityypeistä  ja niiden yhdistelmistä. Sijoittelin eri päiviin erilaista teoriaa ja pikku harjoituksia, mutten liikaa. Pääasia oli novelli-idean keksiminen ja kehittely, henkilöiden luominen, miljöiden miettiminen, taustatiedon hankinta, juonen rakentaminen ja itse kirjoittaminen: tyyli, näkökulma, dialogi, kuvaukset. Palautetta annettaisiin sekä ryhmässä että henkilökohtaisesti.

Kurssille ilmoittautui kymmenen. Kahdeksan naista ja kaksi miestä, joista toinen perui viime tingassa tulonsa. Paikalle uskaltautunut ryhmä oli innokasta, keskustelevaa ja asialle omistautunutta. Siinä veri roiskui ja luunsirut sinkoilivat, kun ideoita palloteltiin työpajassa. Syystä tai toisesta viikon teemaksi kohosivat väkivaltaiset naiset.

Yksi kurssilainen on jo julkaissut yhden romaanin, joka ei tosin ole dekkari. Muutamalla muulla on ensimmäinen täyspitkä käsikirjoitus työn alla. Osa porukasta lämpeni hitaammin, ja joidenkin novelli jäi vielä vaiheeseen. Odotan kuitenkin, että saan ne ennen pitkää luettavakseni ja kommentoitavakseni.

Jo nyt valmistui muutama oivallinen novelli. Ihmettelen kovasti, jollen näe dekkaripajalaisia Kouvolan tuoreimman novellikilpailun palkittujen joukossa. Ja luulenpa, että heistä kuullaan vielä muutenkin.

Joku löysi huumorin, joku toinen huomasi näkökulman tärkeyden. Joku kehui päässeensä jyvälle tarinan rakenteesta. Jokainen toivottavasti oppi jotakin samalla kun kantoi oman kortensa kekoon. Minä ainakin tunsin viisastuneeni viikon mittaan. Ryhmästä löytyi eri alojen asiantuntijoita ja eri tavoin lahjakkaita kirjoittajia.

Sitä paitsi sain pajalaisilta loppulahjaksi pullon laatuviskiä, joten voin taas testata, pitävätkö vanhat Oriveden oppini paikkansa.

Ensi kesänä uudestaan!

Hukkareissu

On aina hienoa, kun ihminen tosissaan tavoittelee jotakin. Vielä hienompaa on, kun hän lukuisien vastoinkäymisten jälkeen lopulta epäonnistuu täysin. Tai sitten saavuttaa tavoitteensa – ja toteaa, ettei se ollut vaivan arvoista.

Tällaiset tarinat ovat aina kiehtoneet minua. Otetaan esimerkiksi Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa: miehet lähtevät hakemaan tulitikkuja, ajautuvat selkkauksiin, joiden vuoksi heidän luullaan kuolleen, ja palaavat lopulta mukanaan aski, jossa on yksi ainoa tikku, sekin jo käytetty. Tai Aapelin Siunattu hulluus: Veljekset lähtevät viemään kolmatta hullujenhuoneelle, mutta matkan aikana se kolmas osoittautuu veljeksistä viisaimmaksi. Tai Veijo Meren Manillaköysi: mies löytää köyden ja kuljettaa sen kotiin henkensä kaupalla, ja lopulta vaimo pätkii köyden pelastaakseen miehen ja heittää pätkät tunkiolle. Tai Robert Townen ja Roman Polanskin Chinatown: etsivä etsii totuutta, ja kun hän löytää sen, hänen rakkaimpansa kuolee sen vuoksi. Tai Coenin veljesten Big Lebowski: pummi haluaa korvauksen matostaan, mutta menettää sitä hakiessa ystävänsä. Tai B. Travenin Kultahiekka valuu (josta John Huston ohjasi elokuvan Sierra Madren aarre): miehet tavoittelevat kultaa, ja kun he lopulta saavat sen, he kuolevat ja tuuli levittää kultahiekan autiomaahan.

Arkielämästä tiedämme, että mikä tahansa voi mennä pieleen ja usein meneekin. Komiikan ja tragiikan raja on hiuksenhieno. Usein kyse on näkökulmasta: se mikä minusta on traagista, voi naapurista näyttää koomiselta. Ja päinvastoin. Kohtuuttomuudessa on voimaa. Veijo Meren sanoin: ”Kun ihminen on arka ja heikko ja huono juoksemaan ja siitä huolimatta häntä pahoinpidellään ja ajetaan takaa, se on huumoria (Chaplin).”

On hyvä, jos päähenkilö on jo alkutilanteessa selvästi alakynnessä ja tehtävä näyttää jotakuinkin mahdottomalta. Kun henkilö sitten kokee pieniä voittoja ja paljon suurempia takaiskuja, hän saa lukijan tai katsojan myötätunnon puolelleen.

Tällainen tarina on sitä tehokkaampi, mitä vakaammin päähenkilö pyrkii kohti tavoitettaan ja mitä pahempia vastoinkäymisiä hän joutuu kärsimään. Toisaalta päähenkilö voi myös olla luonteeltaan ajautuja, kuten Tulitikkujen Vatanen, Manillaköyden Joose Keppinen, Siunatun hulluuden veljekset tai Big Lebowskin Dude. Silloin viritys on jo lähtökuopissa koominen.

Kohteen järkevyydellä ei ole väliä. Se voi olla ylevä kuten Chinatownin etsivän totuus tai naurettava kuten Big Lebowskin kylpyhuoneen matto. Pääasia että loppu on musertava. Kaikki valuu tyhjiin.

Sellaistahan elämä on. Ensin synnytään haudan partaalle, sitten horjutaan siinä hetki kohtalon iskujen voimasta, lopulta pudotaan monttuun ja todetaan että hukkareissu, mutta tulipa tehtyä.

Opi kirjoittamaan dekkari!

Nyt on viimeiset hetket ilmoittautua Oriveden opiston dekkaripajaani! Vain 15 ensimmäistä otetaan. Jollei ajankohta sovi kalenteriin, vaihtoehtoina ovat vastaavat pajani Jaakkiman opistossa Ruokolahdella elokuussa ja Hämeen kesäyliopistossa Hämeenlinnassa syksyllä.  

9.-14.7. Orivesi

16.-19.8. Ruokolahti

29.9., 17.11. ja 1.12. Hämeenlinna

Pajoissa käydään läpi jännitystarinan rakentamista teoriassa ja käytännössä. Tavoitteena on, että jokainen saisi kurssin mittaan aikaan oman rikosnovellin. Orivedellä voidaan novellin sijasta käsitellä myös keskeneräistä rikosromaania.