HAAVEIDEN HAVANNA

Havannan kuun päähenkilöt, Häkkisen veljekset, näkivät ensi kertaa päivänvalon 26 vuotta sitten – heti täysi-ikäisinä. Make ja Jamppa heittivät ensimmäisen keikkansa RikosPalat-lehden numerossa 2/1988. “Maanantai” oli toinen julkaistu novellini. 

Myöhemmin muokkasin novellista kuunnelman, jonka pohjalta Esko Salervo tilasi ja Kari Paljakka ohjasi Radioteatterille sarjan Kovan onnen viikko (1995). Siinä veljekset yrittävät joka viikonpäivä jotakin keikkaa, joka ei aivan suju suunnitelmien mukaan. Maanantai ilmestyi myös novellikokoelmassani Kasvot betonissa (2007) ja löytyy nyt nettisivultani: http://tapanibagge.wordpress.com/lukunovelli-maanantai/

Häkkiset ovat usein olleet mukana yhtä kovaonnisen serkkunsa, lakimies Onni Syrjäsen seikkailuissa. Havannan kuussa Onnilla on vuorostaan pieni mutta merkittävä rooli.

Havannan kuun tarina syntyi parin pikku-uutisen tuloksena. Tammikuussa 2012 Häkkisen veljesten pitkäaikainen kantakapakka Tinatuoppi suljettiin Keravalla. Mietin, mihin veljekset menisivät jäätyään kodittomiksi. Mihin muualle kuin Hämeenlinnaan? Tännehän minäkin aikoinani muutin, ja Jamppa ja Make syntyivät alun perin minun ja pikkuveljeni pohjalta, vaikka me emme koskaan käyneetkään yhteisillä keikoilla.

Vielä piti keksiä veljeksille tekemistä. Suomessakin on huomattu, että kun tuloerot kasvavat ja hyvinvointivaltio hapertuu, sieppaukset ja niiden yritykset yleistyvät. Jamppa ja Make seuraavat totta kai aikaansa.

Ranskan Riviera löytyi Havannan kuun sivunäyttämöksi toissa syksynä. Jussi Piirongin esikuva käveli vastaan Le Haut-de-Cagnesin keskusaukiolla, jonka laidalla Jussi pitää kirjassa ravintolaa.

Kerava, Hämeenlinna ja Riviera muodostavat mielenkiintoisen kolmion, jossa erilaisten ihmisten unelmat saattoi asettaa törmäyskurssille keskenään ja katsoa, miten käy.

Jonkinlainen Havanna meillä kaikilla on haaveissamme.

Havannan kuu ilmestyy e-kirjana Elisalta ensi viikolla (viikko 8) ja paperiversiona 15.3.

MAALISKUUSSA NOUSEE...

Hämeenlinna Noir 
-sarjan odotettu jatko

Allu Nygren sieppauksen pyörteissä

Häkkisen veljekset Make ja Jamppa saavat idean: siepataan miljonääripankkiiri Sjöroosin tytär ja vaaditaan miljoonalunnaat. Vanha tuttu Allu Nygren houkutellaan avuksi, vaikka Allu on vannonut poliisi-avovaimolleen Leilalle pysyvänsä erossa rikoksista. Samaan aikaan Ranskan Rivieralla menestynyt huumegangsteri Jean Piron alias Jussi Piironki alkaa toteuttaa pitkään hautomaansa kostoa miljonääri Rasmus Sjöroosille.

Miten käy? Onnistuuko Jussin kosto vai kostautuuko se tekijälleen? Pääseekö Allu saattamaan Valto-poikaansa kouluun vai näkeekö hän jälkikasvuaan vain Rio de Riksun perhehuoneessa? Entä pääsevätkö Häkkiset katsomaan Havannan kuuta vai päätyvätkö he vainajina Vanajaan?

Lukija nauttii, kun Bagge yhdistää taattuun tapaansa huumorin ja jännityksen. Nasevan herkullisesti hän kuvaa niin Hämeenlinnan vuokratalojen kuin Rivieran loistohuviloidenkin asukkeja ja heidän koettelemuksiaan.

Kansi: Jussi Kaakinen

Julkistamispäivä on 15.3.2014

HÄMEENLINNA NOIR - KUUSI ENSIMMÄISTÄ

Puhaltaja (2002)

Juhannusaaton aatto. Hämeenlinnassa alkaa tapahtua, kun puhaltajaässä Jarkka Nurminen pääsee kiven sisästä ja lähtee etsimään totuutta kuuden menetetyn vuoden takaa. Miksi hän joutui istumaan murhasta, jota ei ollut tehnyt? 

”Teksti on nasevaa, etenkin dialogi soljuu kuin vesi hanasta, vaivattomasti.” 

– Antti Lindqvist, Suomen kuvalehti

Paha kuu (2003)

Puhaltajasta tutut Jarkka Nurminen ja Leksa Miettinen ovat taas vauhdissa. Hämeenlinnan alamaailman kovan onnen soturit lähtevät yhteiskeikalle, joka vaikuttaa etukäteen helpolta. Ikävä kyllä mukaan sotkeutuvat kovan luokan huumekauppiaat.

”Hirtehishuumori yltyy hetkittäin lähes surrealistisiin mittasuhteisiin.”

– Keijo Kettunen, Helsingin Sanomat

Kohtalon tähti (2004)

Joku tuo aseita Venäjältä ja myy niitä polkuhintaan. Poliisi epäilee Leksa Miettistä. Jarkka Nurminen puolestaan saa vieraita ulkomailta Turusta: Pastori on taas vapaana ja kaipaa vanhan keikkakuskinsa apua. Pintaan pulpahtaa vanha rikos, josta on tuomittu viaton poika. Konstaapeli Leila Pohjanen pelastaa sattumalta tiedottajansa Allu Nygrenin hengen. Allu näkee kohtalon tähden ja alkaa hankkia Leilalle tietoja tosissaan, keinoja kaihtamatta ja vaaroja väistämättä.

”Baggen kieli ja kerronta soi kuin John Lee Hookerin blues-kitara: karskina ja rujona, elämää nähneenä ja kohtaloonsa alistuneena.”

– Tomi Kangasniemi, Satakunnan Kansa

Julma maa (2005)

Talvisessa Hämeenlinnassa alkaa tapahtua, kun vauhdilla kulkeva, kostoreissulla oleva Musta enkeli Izzy erehtyy henkilöstä ja kärähtää. Vanhempi rikoskonstaapeli Leila Pohjanen taas huomaa olevansa raskaana. Isä on tiedossa, mutta se vain lisää tuskaa. Leilan vakitiedottaja Allu Nygren saa vihiä suuresta kaappauksesta. Ikävä kyllä Allulla on sekä poliisit että vanijengi Mustat enkelit perässään. 

”Hienointa Baggen kirjoissa on kuitenkin se, että hioutuneessa ammattimiehen otteessa on yhä jäljellä inhimillisyys. Nämä onnettomat hämeenlinnalaiset sählärit – sekä poliisit että konnat – ovat kaikkine heikkouksineenkin kovin rakastettavia tyyppejä.” 

– Juha Virkki, Kouvolan Sanomat

Musta taivas (2006)

Ruotsissa ryöstetään rahankuljetusautosta säkkikaupalla rahaa, mutta trombi vie saaliin. Ernesto herää marketin katolla ja tajuaa, ettei rikollisliigan johtaja uskoisi tarinaa pyörremyrskystä hetkeäkään. Niinpä Ernesto eli tuttavallisemmin Erno lähtee pakomatkalle synnyinkaupunkiinsa Hämeenlinnaan. Ernon perässä ovat sekä poliisi että entiset keikkakaverit, kun hän alkaa ideoida Hämeenlinnan konnien kanssa uutta rahakasta keikkaa. Allun veri vetää rikolliselle polulle, vaikka ihmissuhteen kunniallisempi puolisko, poliisi Leila, on viimeisillään raskaana.

”Kotimaisen jännityskirjallisuuden moniottelijan tuorein teos käsittelee kirjallisuuden perusteemoja - vapautta, valtaa, rakkautta ja kuolemaa - nasevalla huumorilla ja lämpimän suvaitsevasti.” 

– Suomen Dekkariseuran Johtolanka-palkintolautakunta

Kummisedän hautajaiset (2008)

Poliisi-Leilalla ja exrosvo Allulla on jo vuoden vanha poika. Leilan kummisetä, petosmies ja puolipäiväjuoppo Veikko on räjähtänyt taivaan tuuliin ja testamentannut mökkinsä Leilalle. Leila alkaa epäillä, että perintömökin naapuritilan epämääräiset viljelykset liittyvät sedän kuolemaan. Rikollispomo Hurmeen uudet kilpimiehet ovat puolestaan kadottaneet laukullisen pomonsa rahoja, ja sitä jäljittämään Hurme palkkaa kenetkäs muun kuin Allun, joka on vannonut pysyvänsä kaidalla tiellä. 

”Baggen huumori on herkullista ja hänen kirjojaan voisi kutsua dekkarien sijasta yhtä hyvin veijariromaaneiksi. Suomen Donald E. Westlake.” 

– Seppo Jokinen, Aamulehti

Hämeen hurjat (2011)
Julma maa, Musta taivas ja Kummisedän hautajaiset yhteisniteenä.

JOSÉ GIOVANNI – MONEN MENNEISYYDEN MIES OSA 2: RIKOKSIA JA SEIKKAILUJA

Helmikuun 13. päivänä kello 17.00 esittelen lyhyesti elokuvateatteri Orionissa Helsingissä Claude Sautet'n ohjaaman elokuvan Rikolliset (Classe tous risques, 1960), johon teki käsikirjoituksen José Giovanni oman romaaninsa Riskinsä kullakin pohjalta. Esitys kuuluu Suomen Dekkariseuran 30-vuotisjuhlasarjaan Dekkarit valkokankaalla.

Sen kunniaksi julkaisen täällä alun perin Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehteen vuonna 2006 kirjoittamani jutun ranskalaisen rikoskirjallisuuden ja -elokuvan merkkitekijästä. Nyt on vuorossa jälkimmäinen osa. Mukana myös biblio- ja filmografiat, jotka tilanpuutteen vuoksi jäivät Ruumiin kulttuurista pois.

Tapani Bagge:

JOSÉ GIOVANNI

– MONEN MENNEISYYDEN MIES

OSA 2: RIKOKSIA JA SEIKKAILUJA

KOVA KOLMIKKO

Esikoisteoksensa Le Trou (1957) jälkeen Giovanni julkaisi seuraavana vuonna kolme rikosromaania, jotka kuuluvat hänen menestyksekkäimpiinsä, sekä kirjoina että filmiversioina: Riskinsä kullakin, Pahan onnen lintu ja suomentamatta jäänyt Un reglement de comptes (myöhemmin nimellä Le Deuxiéme Souffle), jonka pohjalta syntyi elokuva Toinen hengenveto.

Le Troun (elokuvana Tunneli, 1960) pohjana olivat olleet Giovannin omat vankilakokemukset. Seuraavissa kirjoissaan hän turvautui vankilassa kuulemiinsa tarinoihin.

RIKOKSEN HINTA

Riskinsä kullakin kertoo ammattiryöstäjä Abel Davosista, joka alussa yrittää perheineen palata Ranskaan maanpaosta Italiasta ja menettää yrityksessä ensin rikostoverinsa ja sitten vaimonsa. Abelin tarinan Giovanni kuuli seinän takaa naapurisellistä, näkemättä koskaan Abelin esikuvaa.

Romaani on koskettava kuvaus siitä, minkä hinnan rikollinen joutuu maksamaan uravalinnastaan. Paluumatkallaan Pariisiin hän ystävystyy nuoreen roistoon, joka vaarantaa hänen vuokseen henkensä, siinä missä vanhat kollegat pettävät poliisin takaa-ajaman miehen yksi toisensa jälkeen. Kostokaan ei juuri suo Abelille lohtua. Hän menettää myös lapsensa, joita ei uskalla mennä tapaamaan, vaikka huolehtiikin heidän ylläpidostaan. Suhde omaan isään osoittautuu vielä ongelmallisemmaksi. Lopulta kiinnijäänti pahaisesta ullakkomurrosta tulee jo suorastaan helpotuksena.

Claude Sautet filmasi 1960 kirjan pohjalta elokuvan Rikolliset, pääosissa Lino Ventura ja Jean-Paul Belmondo. Giovanni osallistui myös käsikirjoituksen tekoon. Sautet’n ohjaus on yhtä eleetöntä ja toteavaa ja siksi juuri niin vaikuttavaa kuin Giovannin tekstikin. Samoin Venturan näyttelijäsuoritus. Nuori Belmondo ehkä velmuilee hieman liikaa, mutta toisaalta hänen hahmonsakin on nuori.

Tunnelin ohella Rikolliset on parhaita Giovannin romaanien pohjalta tehtyjä elokuvia ja parhaita rikoselokuvia ylipäätään. Jo alkupuolen kiihkeä kohtaus öisellä merenrannalla kertoo, mistä on kyse. Kun Abel halaa kuollutta vaimoaan, mieleen tulee Hemingwayn Kirjavan sataman avainlause: ”Yksin ei ihmisellä ole mitään mahdollisuutta.”

GANGSTERIKRONIKKA

Pahan onnen lintu seuraa La Roca-nimisen korsikalaissyntyisen gangsterin vaiheita 30-luvulta 50-luvulle Marseillen ja Pariisin alamaailmassa, vankilassa ja miinanpurkuryhmässä. Hänen kauttaan tulee kuvattua siirtomaista tulleiden mustien gangsterien maihinnousu Marseilleen ja ranskalaisgangsterien amerikkalaistuminen.

La Roca on oman tiensä kulkija, joka kuitenkin auttaa pulaan joutuneita ystäviään parhaansa mukaan. Niin Giovannin sankarit yleensä tekevät. 

Kirja on hyvin tiivis, alle kaksisataasivuinen, mutta tuntuu samalla vaellusromaanimaisuudessaan hyvin väljältä. Siinä on myös hiljaista huumoria ja yksi Giovannin parhaita naishahmoja, sisukas ja reipasotteinen tyttötalon emäntä Maude. Loppu on hienovaraisen eleeginen: La Roca katoaa vanhalle Montmartrelle ihmetellen, onko mahdollista elää ilman rakkautta.

Jacques Beckerin poika Jean sovitti Pahan onnen linnusta ensimmäisen oman ohjaustyönsä Kuumaa vapautta (1961). Giovanni kirjoitti dialogin, oli mukana kuvauspaikalla ja auttoi kokematonta ohjaajaa parhaansa mukaan. Filmi ei ole mikään mestariteos, mutta sillä on ansionsa: myös Tunnelin ja Rikolliset kuvanneen Ghislain Cloquet’n realistisen rosoinen mustavalkokuvaus, kaikin puolin onnistunut vankilajakso ja jännittävä miinanraivauskohtaus rannalla. Belmondo oli pääosaan hieman liian nuori ja hänen hymynsä oli taas hieman liian herkässä, mutta toisaalta hän toi leffaan irtonaisuutta, jota siitä muuten puuttui.          

Kun Giovanni yksitoista vuotta myöhemmin itse ohjasi uuden värifilmiversion samasta kirjasta, hän otti jälleen Belmondon pääosaan. Nyt ikä oli oikea ja Belmondolla muutenkin ote paremmin hallussa. Naispääosassa - johon oli yhdistetty kaksi kirjan henkilöä – oli tällä kertaa Claudia Cardinale, ja loppuratkaisu oli hieman erilainen. Pahan ilman lintu menestyi hyvin. Se on Giovannin kepeimpiä filmejä, kuin hän olisi antanut itselleen lomaa pessimismistään.

VANHAN KONNAN TOINEN HENGENVETO

Romaani Le Deuxième Souffle kuvaa vanhan roiston pakoa vankilasta ja sen jälkeistä ”toista hengenvetoa” ennen kuin poliisi lavastaa hänet ilmiantajaksi ja hän pääsee lopulta hengestään. Jälleen kerran tarina jännittyy Marseillen ja Pariisin väliselle akselille.

Gustave ”Gu” Mindan, hänen uskollisen naisensa Manouchen ja alamaailman ystävien ja vihollisten lisäksi tärkeään osaan nousee myös juonikas pariisilaistarkastaja Blot, joka esiintyi jo kirjassa Riskinsä kullakin ja vieraili myöhemmin muissa Giovannin romaaneissa. 

Gu Mindan esikuva luki kirjan vankilassa ja alkoi Giovannin mukaan sekoittaa Gun vaiheita omiinsa, kunnes lopulta uskoi olevansa sellainen kuin Gu Minda. Hänen "toinen hengenvetonsa" jäi kuitenkin vain puheeksi ja hän kuoli kiven sisällä.

Kirjan ilmestymisestä kesti kahdeksan vuotta, ennen kuin elokuva valmistui. Ensin ohjaajaksi kaavailtiin Denys de la Patelliérea. Hän halusi Gun rooliin Jean Gabinin ja poliisitarkastajaksi Lino Venturan. Kun Melville näki Rikolliset, hän piti siitä niin paljon että halusi Toisen hengenvedon itselleen. Hän taas kaavaili alun perin Serge Raggiania Gun osaan, Simone Signoretia Manoucheksi ja Venturaa tarkastajaksi. 

Kun Melville lopulta päätti ottaa Venturan pääosaan, Giovanni järkyttyi. Hän itse olisi halunnut osaan Charles Vanelin ja oli jo käynyt puhumassa tälle siitä.

– Melville ei tajunnut romaanin ydintä, sankarin ikää. Kirjassani Gu Minda on väsynyt kuusikymppinen mies, joka vaarantaa kaiken paetakseen vielä kerran. Ei ollenkaan nuoren Venturan tyyppinen verevä kaveri.

Yleensä Giovanni tuli toimeen ohjaajien kanssa, mutta Melville oli poikkeus. Tyyppeinä he olivat melko vastakkaisia. Melville oli kaupunkilainen taiteilija, joka käytti aina fedoraa ja pitkää takkia ja aurinkolaseja. Giovanni taas toimen mies, ulkoilmaihminen, joka piti käytännöllisistä vaatteista. Kun Melville vielä väitti, ettei Giovannin tarina pysynyt kasassa, vaan hän joutui korjailemaan sitä, vaikka todellisuudessa kyse oli tavanomaisista dramaturgisista ratkaisuista, joita romaania filmiksi sovitettaessa aina joutuu tekemään, ei ihme ettei näiden kahden rikolliskuvausten mestarin välille syntynyt sellaista miestenvälistä ystävyyttä kuin heidän teoksissaan usein esiintyy.

Loppujen lopuksi Giovanni kuitenkin piti elokuvasta ja kehui, että se tuntui paljon lyhyemmältä kuin olikaan. Hän tosin ihmetteli Melvillen vimmaa tunkea elokuviinsa amerikkalaistyylisiä yökerhoja tanssityttöineen, vaikka Ranskassa niitä ei siihen aikaan ollut.

Paitsi Melvillen studiolla.

PUOLIKOMEDIA

Giovannilta on suomennettu neljä kokonaista kirjaa ja yksi Valittujen Palojen lyhennelmäromaani. Kokonaiset tulivat vv. 1967-76 Otavalta ja ne ovat kaikki J.S. Helanderin rennolla kädellä ja suurella taidolla kääntämiä. Fyrkat ja slurkit putoilevat tekstissä kohdalleen, juuri sopivan tiheästi että tyyli säilyy. Vahinko ettei Otava suomennuttanut Helanderilla enemmän Giovannia.

Ranskassa vuonna 1964 ilmestynyt Ho! suomennettiin ensimmäisenä. Se on Giovannin kirjaksi epätavallisen hilpeä. Päähenkilö, Francois Holin, on entinen kilpa-ajaja, joka toimii nyt ryöstökoplan keikkakuskina. Holin, lyhyesti Ho!, on turhamainen mies, joka keräilee solmioita sekä lehtileikkeitä omista rikoksistaan ja yrittää elättää tyttöystävääkin, vaikkei hänellä oikein ole varaa siihen. Kun koplan pomo sitten vahingossa kuolee, Ho! asettuu pomoksi pomon paikalle.

Tragediahan siitä seuraa, varsinkin kun vastapelurina on jälleen tarkastaja Blot. 

   Seikkailufilmien erikoismies Robert Enrico ohjasi kirjasta elokuvaversion Ho! - supergangsteri (1968), jossa nimiosan veti Jean-Paul Belmondo. 

MELKEIN PERINTEINEN DEKKARI

Giovannin suomennetuista teoksista lähinnä tavanonomaista murhamysteeriä on Murha huipulla. Se ilmestyi alun perin 1964, mutta suomennettiin vasta 1976. Kirja liikkuu Pariisin ja hiihtokeskus Chamonix’n välillä ja pääosissa ovat äiti ja poika, vakuutusetsivät Victorine ja Georges Securit. Rikoksen uhri on vuoristokiipeilyä huipputasolla harrastanut lääketehtailija Jean Réno, jota vanha sotakaveri on ilmestynyt kiristämään.

Miljööt, aikakausi ja henkilöt on kuvattu mielenkiintoisesti. Erityisen mielenkiintoista on kirjan pääkonnan ja lääketehtailijan yhteinen menneisyys äärioikeistolaisessa terroristiryhmässä.

Esikoisromaanin päähenkilö Manu vilahtaa pikkuroolissa vuorioppaana, joka esitellään näin: ”Hänellä oli hirtehisen näköinen naama ja hän kirjoitteli dekkareita korvatakseen nuoruutensa hairahduksia.”

Ikävä kyllä etsiväpari jää vaisuksi eikä tarina oikein säväytä, runsaista risteävistä intohimoista ja taitavasta loppuyllätyksestä huolimatta. Ehkä Murhaa huipulla voisi luonnehtia Giovannin Varjomieheksi. Pian tämän jälkeen hän hyppäsikin elokuvaohjaajan pallille, vaikka jatkoi myös kirjailijan uraansa ja vielä muutaman vuoden vierailevan käsikirjoittajan hommiakin.

UUSIA HAASTEITA

Giovanni on myöhemmin vakuuttanut, ettei ryhtynyt ohjaajaksi suojellakseen käsikirjoituksiaan, kuten moni muu käsikirjoittaja on tehnyt. Kirjoittaminen vain sujui häneltä luonnostaan eikä tuntunut oikealta työltä. Hän kaipasi uusia haasteita.

Haasteita tuli. Vuonna 1960 Giovanni oli kirjoittanut aarteenetsinnän ympärille sijoittuvan seikkailuromaanin Les Aventuriers, jonka tarinaan liittyi myös natsimiehityksen aikainen petos. Kirjassa seikkailivat Tunnelista tutut Manu ja Roland, nyt vapaina miehinä.

Tarina jakautui sopivasti kahteen osaan, joten kirjan alkupäästä Giovanni laati käsikirjoituksen Robert Enricolle, joka sai pääosiin Lino Venturan ja Alain Delonin, sivupääosaan Serge Raggianin ja kuvauksiin ison budjetin. Miljööt vaihtelivat Etelä-Ranskan ja Afrikan välillä. Kirjan loppuosan Giovanni otti itse filmattavakseen. Hän sai pääosaan Tunnelista tutun Michel Constantinin (ensimmäiseen päärooliinsa) ja Alexandra Stewartin, minibudjetin ja kuvauspaikaksi perheensä karun kotisaaren Korsikan.

Molemmat filmit valmistuivat 1967. Enrico teki tyylinsä mukaisen rennon, hieman ylipitkän rymistelyfilmin Seikkailijat; Giovanni taas oman tyylinsä mukaisen tiukan psykologisen toimintajännärin Hyvästi, kaunokaiseni, jonka loppu oli harvinaisen lohduton.

Näihin aikoihin Giovanni ja Ventura ystävystyivät. Vuosien varrella ystävyys syveni Giovannin mukaan veljeydeksi.

LISÄÄ RIKOKSIA, LISÄÄ SEIKKAILUA

Kaikkiaan Giovanni kirjoitti 22 kirjaa. Suurin osa niistä oli rikosromaaneja, mutta mukaan mahtui jonkin verran seikkailua ja pari muistelmateosta. Seikkailutarinoissa on usein mukana vuorikiipeilyä tai muita Giovannia kiinnostaneita extreme-lajeja. Valittujen Palojen kirjavaliona 1984 suomeksi ilmestynyt Koiravaljakko (Le Musher, 1978) kertoo ankarasta kilpa-ajosta Alaskan halki. Päähenkilönä on vankilassa istunut Dan Murphy, entinen yliopisto-opettaja, joka kilpailuun valmistautuessaan ja sen aikana tekee samalla tiliä omasta elämästään. Lyhennettynäkin kirja on jännittävä erä- ja kilpailutarina, jossa myös sivutaan luonnonsuojeluteemaa lähes linkolalaisin painotuksin. 

Käsikirjoituksia Giovanni laati mm. Jacques Deraylle, joka oli Giovannin mielestä pätevä teknikko mutta jolta puuttui mielikuvitus. Derayn ohjauksessa Giovanni esiintyi ensimmäistä kertaa kameran toisella puolella, filmissä Symphonie pour un massacre (1963). Myöhemminkin Giovanni näytteli parissa filmissä, kun kaivattiin aidon näköistä kovanaamaa.

Saksaan Giovanni kirjoitti ja ohjasi Vanhaa kettu -sarjan kolmannen jakson vuonna 1977. Hänen kuvauksensa poliisin toimintamenetelmistä sai saksalaisjeparit älähtämään pahasti.

Omiin ohjaustöihinsä Giovanni sai aiheita paitsi omista kirjoistaan myös Série Noiressa ilmestyneistä amerikkalaisjännäreistä, joita hän jatkuvasti luki. Niistä elokuvista parhaita ovat Meksikossa kuvattu poliittinen trilleri Palkkamurhaaja (1968) sekä Suomenkin tv:ssä nähty poliisijännäri Takaa-ajo Pariisissa. Kummankin pääosassa oli Lino Ventura. Pariisin takaa-ajossa häntä säestivät Marlene Jobert ja Michael Constantin. Molemmat filmit ovat armottomia, ja varsinkin Takaa-ajon lopetus mykistää paatuneenkin noir-harrastajan.

Jonkin verran Giovanni teki myös alkuperäiskäsikirjoituksia. Niihin kuuluu Rikoskierre (1973, pääosissa Alain Delon ja Jean Gabin), joka sanoi painavan sanan kuolemantuomiota vastaan, ja Giovannin yhdessä Delonin kanssa kirjoittama vankilapakofilmi Comme un Boumerang (1976). Näissä kuten monissa muissakin filmeissään Giovanni kuvasi rikoksiin sortuneen miehen vaikeuksia hänen yrittäessään palata kaidalle tielle. Tuttu aihe Giovannille.

Toisen maailmansodan loppuvaiheita Giovanni käsitteli psykologisessa jännitysromanissaan Mon ami le traitre (”Ystäväni petturi”, 1977), josta hän teki myös elokuvan 1988. Päähenkilöinä on kaksi rikollista veljestä, jotka ryhtyivät sodan aika yhteistyöhön saksalaisten kanssa päästäkseen pois vankilasta. Nyt he saavat tilaisuuden pelastaa nahkansa auttamalla jäljittämään muita kollaboraattoreita.

Toisinaan Giovanni sortui omissa ohjaustöissään lievään saarnaamiseen, jota hän kirjoissaan ymmärsi välttää. Esimerkiksi Delonin tähdittämä Mustalainen (1975) kärsii tästä, niin hieno filmi kuin se muuten onkin. Elokuva pohjautuu Giovannin omaan kirjaan ja kertoo rikollisesta, joka Robin Hoodin tyyliin varastaa rikkailta ja antaa köyhille. Huonostihan siinä loppujen lopuksi käy, kuten arvata saattaa.

Venturan ohella Delon oli ainoa filmitähti, johon Giovanni luotti täysin. Giovanni allekirjoitti Edward Bunkerin väitteen siitä, että vankila oli hyvä koulu elokuva-alaa varten. Kummassakin oli hyvä osata arvioida yhdellä silmäyksellä, oliko uusi naama ystävä vai vihollinen, tuliko hän kättelemään vai puukottamaan – vai kättelemään ja puukottamaan. Erityisesti tämä koski tuottajia.

ISÄ

Koko ikänsä Giovanni oli huonoissa väleissä isänsä kanssa. Isä oli korsikalaisen rikollissuvun vesa, joka omisti hotellin Chamonix’n hiihtokeskuksessa ja hallitsi sikäläistä huume- ja naiskauppaa. Hänen vanhempi poikansa kuoli kohta sodan jälkeen poliiseja pakoillessaan, ja nuorempikin joutui vankilaan ja oli vähällä päätyä giljotiiniin. Isä itse oli paennut sodan loppuvaiheissa  Yhdysvaltoihin, missä hän oli asunut aiemminkin ja elätti itseään muun muassa pokerinpelaajana. Kuusikymmenluvulla hän piti ravintolaa keskellä mustaa Harlemia.

Vasta isän kuoleman jälkeen Josélle selvisi, että isä oli uhrannut vuosikausia elämästään pelastaakseen hänet giljotiinilta. Hän kirjoitti aiheesta romaanin Il avait dans le couer des jardins introuvables (1995) ja laati kirjan pohjalta Bernard Tavernierin kanssa käsikirjoituksen elokuvaansa Mon Père (2001), jonka pääosissa nähtiin Bruno Cremer, Vincent Lecour ja Rufus. Tätäkään kehuttua ja palkittua filmiä ei Suomessa ole nähty.

Kuusikymmenluvun alusta lähtien Giovanni asui perheineen Sveitsin vuoristossa talossa, jonka nimi oli Toinen hengenveto. Sieltä hän poistui lähinnä filmaamaan tai vuorille kiipeilemään tai laskettelemaan. Muistaakseni joskus oli puhetta, että hän voisi tulla Sodankylään, mutta se ei koskaan toteutunut. Huhtikuussa 2004 Giovanni kuoli aivoverenvuotoon. Hän oli 80-vuotias.

Yhdeksänkymmenluvun lopulla Giovanni vieraili Yhdysvalloissa sikäläisen elokuva-arkiston ranskalaisia gangsterifilmejä esittelevän sarjan kunniaksi.

– Noirissa ei ole kyse aseista, Giovanni sanoi amerikkalaisille. – Siinä on kyse tunteista.

Mies tiesi mistä puhui.    

JOSÉ GIOVANNI

1923-2004

BIBLIOGRAFIA

Le Trou 1957

Un reglement de comptes / Le Deuxiéme Souffle 1958

Riskinsä kullakin 1958 (Classe tous risques, suomeksi 1969)

Pahan onnen lintu 1958 (L’Excommunié / La Scoumoune, suomeksi 1970)

Histoire de Fou / Le Gitan 1959

Les Aventuriers 1960

Le Haut-Fer / Les Grandes Gueules 1962

Ho! 1964 (Ho!, suomeksi 1967)

Murha huipulla 1964 (Meurtre au Sommet, suomeksi 1976)

Les Ruffians 1969

Mon ami le traitre 1977

Le Musher 1978 (suomeksi Valittujen Palojen kirjavaliona nimellä Koiravaljakko 1984)

Un Vengeur est passé 1984

Tu boufferas ta cocarde 1987

Il avait dans la couer des jardins introuvables 1995

La Mort du Poisson Rouge 1996

Le Prince sans Etoile 1998

Las Chemins Fauves 1999

Les Gosses d’abord 2001 (muistelmat ulkomaanmatkoista)

Mes Grandes Gueules 2002 (muistelmat kirja- ja filmiurasta)

Comme un vol de vautours 2003 

Le Pardon du Grand Nord 2004

FILMOGRAFIAT

Pelkästään käsikirjoittajana tai alkuteoksen kirjoittajana

Du rififi chez les femmes 1959 (käsikirjoitus Gabriel Arout’n, Jacques Magen ja Alex joffén kanssa Auguste Le Bretonin romaanin pohjalta, ohjaus Joffé) 

Tunneli 1960 (Le Trou; käsikirjoitus Jean Aurelin ja Jacques Beckerin kanssa, dialogi Beckerin kanssa, pohjana oma romaani, ohjaus Becker)

Rikolliset 1960 (Classe tous risques; sovitus Claude Sautet´n ja Pascal Jardinin kanssa ja dialogi, pohjana oma romaani Riskinsä kullakin, ohjaus Sautet)

Kuumaa vapautta 1961 (Un nommé La Rocca; dialogi Giovanni, pohjana oma romaani Pahan onnen lintu, sovitus ja ohjaus Jean Becker) 

Rififi Tokiossa 1962 (Du rififi à Tokyo; dialogi Giovanni, sovitus R.M. Arlaud ja Jacques Deray Auguste Le Bretonin romaanin pohjalta, ohjaus Deray) 

Symphonie pour un massacre 1963 (käsikirjoitus Jacques Derayn ja Claude Sautet’n kanssa Alan Reynaud-Fourtonin tarinan Les Mystifies pohjalta, ohjaus Deray) 

Mies Marrakechista 1966 (L' Homme de Marrakesh, käsikirjoitus Jacques Derayn, Henry Lanoën ja Suzanne Arduinin (Suzy Prim) kanssa Robert Page Jonesin romaanin ja Derayn tarinan pohjalta, ohjaus Deray)

Avec la peau des autres 1966 (käsikirjoitus Georges Bardawilin ja Jacques Derayn kanssa oman tarinan pohjalta, ohjaus Deray) 

Les Grandes gueules 1966 (käsikirjoitus Robert Enricon kanssa oman romaanin Le Haut Fer pohjalta, ohjaus Enrico)

Toinen hengenveto 1966 (Le Deuxième souffle; käsikirjoitus Jean-Pierre Melvillen kanssa oman romaanin pohjalta, ohjaus Melville)

Seikkailijat 1967 (Les Aventuriers; dialogi Pierre Pelegrin kanssa, pohjana oman romaanin alkuosa, sovitus ja ohjaus Robert Enrico) 

Ho! – supergangsteri 1968 (Ho!; käsikirjoitus Giovannin romaanin pohjalta Robert Enrico, Lucienna Hamon ja Pierre Pelegri, ohjaus Enrico)

Sisilialaisklaani 1969 (Le Clan des Siciliens; käsikirjoitus Pierre Pelegrin ja Henri Verneuilin kanssa Auguste Le Bretonin romaanin pohjalta, ohjaus Verneuil) 

Umi e, See You 1988 (käsikirjoitus Giovannin tarinan pohjalta So Kuramoto, ohjaus Koreyoshi Kurahara)

Le Deuxième souffle 2007 (käsikirjoitus Giovannin romaanin pohjalta Alain Corneau, dialogi Corneaun kanssa, ohjaus Corneau) 

Käsikirjoittaja-ohjaajana 

Hyvästi, kaunokaiseni 1967 (La Loi du survivant, oman romaanin Les Aventuriers loppuosan pohjalta)

Palkkamurhaaja 1968 (Le Rapace, John Carrickin romaanin pohjalta) 

Takaa-ajo Pariisissa / Pariisin pirut 1970 (Dernier domicile connu; Joseph Harringtonin romaanin Toivoton tapaus pohjalta) 

Où est passé Tom? 1971 (Bill Readin romaanin pohjalta) 

Menolippu 1971 (Un aller simple; Henry Edward Helsethin romaanin pohjalta) 

Pahan ilman lintu / Mafian kostaja 1972 (La Scoumoune; oman romaanin Pahan onnen lintu pohjalta) 

Rikoskierre 1973 (Deux hommes dans la ville; alkuperäiskäsikirjoitus)

Mustalainen 1975 (Le Gitan; oman romaanin Histoire de Fou pohjalta) 

Comme un boomerang 1976 (käsikirjoitus Alain Delonin kanssa)

Der Alte schlägt zweimal zu 1977 (jakso tv-sarjaan Vanha kettu)

Les Égouts du paradis 1979 (käsikirjoitus Albert Spaggiarin muistelmakirjan pohjalta, dialogi Michel Audiard) 

Une robe noire pour un tueur 1981 (käsikirjoitus Monique Langen kanssa) 

Kovanahkainen 1983 (Le Ruffian; oman romaanin Les Ruffians pohjalta)

Le Tueur du dimanche 1985 (tv-sarjan Série noire osa; oman romaanin pohjalta)

Susilauma 1985 (Les Loups entre eux; käsikirjoitus Jean Schmittin kanssa yhteisen romaanin pohjalta) 

La Louve 1988 (tv-elokuva Jean-Bernard Pouyn romaanin pohjalta) 

Mon ami le traître 1988 (käsikirjoitus Alphonse Boudardin ja Claude Sautet’n kanssa oman romaanin pohjalta) 

L'Irlandaise 1991 (tv-elokuva, alkuperäiskäsikirjoitus) 

Crime à l'altimètre 1996 (tv-elokuva oman romaanin Murha huipulla pohjalta) 

Mon père, il m'a sauvé la vie 2001 (käsikirjoitus Bernard Tavernierin kanssa oman romaanin Il avait dans le coeur des jardins introuvables pohjalta) 

Näyttelijänä 

Symphonie pour un massacre 1963

Mon ami le traître 1988 

La Repentie 2002

JOSÉ GIOVANNI – MONEN MENNEISYYDEN MIES osa 1

Helmikuun 13. päivänä kello 17.00 esittelen lyhyesti elokuvateatteri Orionissa Helsingissä Claude Sautet'n ohjaaman elokuvan Rikolliset (Classe tous risques, 1960), johon teki käsikirjoituksen José Giovanni oman romaaninsa Riskinsä kullakin pohjalta. Esitys kuuluu Suomen Dekkariseuran 30-vuotisjuhlasarjaan Dekkarit valkokankaalla.

Sen kunniaksi julkaisen täällä alun perin Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehteen vuonna 2006 kirjoittamani jutun ranskalaisen rikoskirjallisuuden ja -elokuvan merkkitekijästä.

Tapani Bagge:

JOSÉ GIOVANNI

– MONEN MENNEISYYDEN MIES

OSA 1: KUOLEMAANTUOMITUSTA KIRJAILIJAKSI

Keväällä 2004 aioin kirjoittaa Ruumiin kulttuuriin jutun ranskalaisesta rikosromaanin mestarista José Giovannista, joka oli myös taitava elokuvakäsikirjoittaja ja parhaimmillaan mainio ohjaaja. Olin lukenut hänen suomennetun tuotantonsa, hänen ainoan englanniksi käännetyn kirjansa, yhden hänen romaaninsa saksaksi ja tavaillut ranskankielisiä lähdeteoksia ja nettisivuja sekä hänen muistelmiaan. 

Sitten 80-vuotias Giovanni kuoli, ja muistokirjoituksissa ympäri maailman julkaistiin hämmentävän erilaisia versioita hänen nuoruudestaan, josta luulin jo olleeni perillä. Ruumiin kulttuurinkin nekrologissa ihmeteltiin juttujen ristiriitaisuuksia.

Vaikutti melkein siltä kuin kyse olisi ollut kahdesta eri miehestä, jotka vasta 50-luvulla sulautuivat yhdeksi ja samaksi.

Minun ranskantaidoillani totuuden selvittäminen vaikutti ylivoimaiselta tehtävältä. Päätin unohtaa koko jutun. Mutta se jäi vaivaamaan.

VIRALLINEN VERSIO

Vanhan, yksityiskohdiltaan hieman vaihtelevan tarinan mukaan Giovanni syntyi 1923 joko Pariisissa tai Korsikalla, joka tapauksessa korsikalaiseen sukuun. Jo teini-ikäisenä hän ehti toimia vuoristo-oppaana, syvänmerensukeltajana ja kaivosmiehenä. Sodan aikana hän toimi Ranskan vastarintaliikkeessä mutta aloitti myös uransa pikkurikollisena.

Kohta sodan jälkeen pariisilaisen mustan pörssin kauppiaan ryöstö meni vikaan ja viisi ihmistä menetti henkensä, muun muassa Josén veli ja setä. José ja hänen toinen veljensä vangittiin.

Veljen onnistui paeta, mutta hän kuoli vähän myöhemmin tulitaistelussa. José tuomittiin 1948 giljotiiniin. Presidentti Vincent Auriol armahti hänet lopulta kuolemantuomiosta, mutta vankilassa hän sai istua vuoteen 1956 saakka.

Tässä tarinassa on osa totta, osa muunneltua totuutta. 

OSATOTUUS

Vuonna 1993 virallinen totuus alkoi murentua, kun sveitsiläinen uutistoimisto BRRI paljasti, ettei Giovanni ollutkaan toiminut sodan aikana vastarintaliikkeessä, vaan natsien yhteistoimintamiehenä, Vichyn hallituksen miliisinä, ja että hän oli saanut kuolemantuomionsa vastarintamiesten tappamisesta. Tämä osatotuus pääsi myös moniin muistokirjoituksiin, joihinkin niistä virallisen totuuden rinnalle.

Paljastuksen jälkeen Giovanni antoi lausunnon, jossa hän sanoi hyvittäneensä tekonsa ja ansaitsevansa oikeuden anteeksiantoon ja unohdukseen.

KOKO TOTUUS 

paljastui minulle vasta pari kuukautta sitten, kun käännyin ongelmani kanssa englantia taitavan belgialaistuttavani Etienne Borgersin puoleen. Hän usutti ranskalaisystävänsä tutkimaan asiaa, ja tuota pikaa minulle kilahti sähköpostiin englanniksi käännetty selvitys José Giovannin nuoruudesta.

Koko totuus on ehkä vieläkin hämmentävämpi kuin virallinen versio ja siihen liitetyt osatotuudet.

Giovanni oli kyllä korsikalaista sukua, mutta hänen oikea nimensä oli Joseph Damiani. Suku elätti itsensä huumekaupalla ja parituksella. Josephin isä oivalsi 30-luvulla Ranskan Alpeille kehittyvän loistokkaan Chamonix’n talviurheilukeskuksen mahdollisuudet ja keskitti laittomia liiketoimiaan sinne. Joseph ja hänen veljensä kävivät kalliita ranskalaiskouluja suunnilleen ylioppilaiksi saakka.

Kun Saksa miehitti Ranskan, Chamonix jäi saksalaisia myötäilevän Vichyn hallituksen isännöimälle ”vapaalle” vyöhykkeelle. Laskettelusta ja vuorikiipeilystä pitävä Joseph liittyi Vichyn hallituksen nuorisojärjestön vuoristojaokseen. Suuri osa sen jäsenistä liittyi myöhemmin pahamaineiseen puolisotilaalliseen miliisilaitokseen, joka perustettiin 1943. Sodan loppuvaiheissa Joseph Damiani toimi miliisinä suorassa yhteistyössä saksalaisten osto- ja hankintaviraston kanssa, arvatenkin turvatakseen perheen etuja.

Lokakuussa 1944 Ranskan vapautusjoukot pidättivät Josephin ja syyttivät häntä yhteistoiminnasta vihollisen kanssa, murhista ja kidutuksesta. Samalla kertaa pidätettiin myös hänen veljensä, joka kuului Gestapon ranskalaisiin apujoukkoihin. Muut rikoskumppanit olivat äärioikeistolaisia “kollaboraattoreita” ja erään natsipropagandistin henkivartija.

Syytteet koskivat kolmen ihmisen kiduttamista ja murhaa: ranskanjuutalaisen mustan pörssin kauppiaan Haïm Cohenin ja kahden Peugeotin veljeksen. Hankintavirastossa ja Gestapossa toimiessaan syytetyt olivat saaneet tietoonsa, että uhreilla oli hallussaan kultaharkkoja ja merkittäviä rahasummia. Mitään vastarintamiehiä eivät uhritkaan siis olleet.

Josephin veli pakeni tutkintavankeudesta, mutta tyytymättömät rikoskumppanit ampuivat hänet Nizzassa 1947.  Joseph Damiani tuomittiin kuolemaan heinäkuun yhdentenätoista päivänä 1948 Pariisissa, samoin kuin Accad-niminen rikostoveri. Osa muista tuomittiin kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön.

Jatko onkin sitten sama kuin José Giovannista kertovassa virallisessa totuudessa, paitsi että joidenkin huhujen mukaan Damiani-Giovanni olisi myöhemmin toisinaan tehnyt palveluksia gaullistien oikean laidan aktivisteille, mikä osaltaan selittäisi sen että hän sai niinkin pitkään elää kaikessa rauhassa salanimensä turvin.

KIRJAILIJAKSI KIVEN SISÄSSÄ

Kirjan kirjoittaminen ei ollut Giovannin oma idea, vaan kipinän antoi hänen asianajajansa Stephen Hecquet, joka tunsi myös kustannusyhtiö Gallimardin väkeä. Hecquet puolestaan sai ajatuksen Giovannin teksteistä, joita tämä kirjoitti vankilasta selvittääkseen kantaansa vireillä oleviin anomuksiin tai ihan vain purkaakseen mieltään.

Alun perin Giovanni aikoi vapauduttuaan lähteä Amerikkaan etsimään eräoppaan tai muun vastaavan töitä, mutta sodan loppuvaiheissa Yhdysvaltoihin paennut isä arveli että viisumin saaminen voisi olla ylivoimaista. Setä asui Australiassa, ja sinne oli helpompi päästä. Viisumia odotellessaan Giovanni pani paperille muistoja vankeusajastaan. 

Giovanni istui suuren osan tuomiostaan Santén vankilassa Pariisissa. Siellä hän osallistui pitkälliseen pako-operaatioon, jossa samassa sellissä asuvat viisi miestä yrittivät päästä vapauteen lämmityskanavan ja viemäritunnelien kautta. Viime tipassa suunnitelma epäonnistui, koska yksi heistä jänisti ja paljasti juonen vartijoille. 

Pakoyrityksen pohjalta syntyi Giovannin ensimmäinen kirja, Le Trou (1957). Se käännettiin englanniksi 1960 (nimellä The Break), mutta suomennosta ei ole tullut vieläkään. Teoksen mottona on Dostojevskin lause: ”Kukaan ei elä ilman armoa.” Kirja on vankilaromaanien aatelia, henkilökuviin ja tunnelmiin panostava tiukka jännäri joka kohoaa myös filosofiseksi vapauden puolustuspuheeksi. Giovannin tyyli on heti hallitun niukka, tunteet paljastetaan mieluummin rivien välissä kuin pitkinä purkauksina. Silti lukija tuntee elävänsä näiden miesten kanssa, jakaa heidän toivon ja epätoivon hetkensä ja ymmärtää hyvin luottamuksen merkityksen niissä oloissa.

Gallimard otti heti kirjan kustannettavaksen. Se sai hyvät kritiikit, sitä ylistivät mm. Albert Camus ja Jean Genet. Mestariohjaaja Jacques Becker (Rakastajatar, Älkää koskeko) kiinnostui aiheesta ja pestasi Giovannin toiseksi käsikirjoittajaksi veteraani Jean Aurelin rinnalle. Nuori mies pääsi vauhdilla sisään elokuvamaailmaan.

Beckerin filmi oli nimeltään Tunneli (Le Trou), ja se valmistui 1960. Se jäi hänen testamentikseen ja onkin hänen parhaita filmejään. Siinä yhdistyvät samat hyveet kuin Giovannin kirjassa: tiivis tunnelma, uskottavat ja elävät henkilöt, naseva dialogi, karu tunteellisuus, paikoin lähes sietämätön jännitys. Pääosissa nähtiin Michel Constantinin ja Philippe Leroyn rinnalla Jean Keraydy, joka oli osallistunut oikeaan pakoyritykseen Giovannin kanssa.

Kun Giovannia sitten pyydettiin kirjoittamaan rikosromaaneja Gallimardin Série Noireen ja käsikirjoitustöitäkin tuntui riittävän, hän unohti koko Australian ja jäi Pariisiin. Gallimardilta hän löysi myös vaimonsa Zazien, jolta Raymond Queneau nappasi nimen kuuluisalle romaanilleen Zazie dans le métro.

EDELTÄJÄT  

Viisikymmenluvulla Ranskassa kehittyi uusi rikoskirjojen ja -filmien tyylisuunta, jossa Maigretin kaltaisten perinteisten poliisihahmojen sijasta päähenkilöiksi nousivat kovapintaiset ammattirikolliset ja moraaliltaan kyseenalaiset poliisit. Merkittävä osansa tässä nousussa oli paitsi amerikkalaisilla esikuvilla myös kahdella kirjailijalla, jotka aloittivat uransa jo ennen Giovannia ja tekivät myös filmikäsikirjoituksia. He olivat Albert Simonin ja Auguste Le Breton.

SIMONIN

Simonin (1905-1980) syntyi pariisilaiseen käsityöläisperheeseen 18. kaupunginosassa. Hän jätti koulun 12-vuotiaana ja hankki tietämyksensä sen jälkeen Pariisin kaduilta erinäisissä ammateissa, kuten kirjanpainajana, helmien tukkukauppiaana ja taksikuskina. Hän oli kiinnostunut ennen kaikkea katujen omasta kielestä ja kirjoittikin oman slangisanakirjan Le Petit Simonin 1957.

   Hänen ensimmäinen kirjansa oli Touchez pas aux grisbi! (1953), vauhdikas kovaksikeitetty rikosromaani, jossa surtiin Pariisin vanhan puolimaailman katoamista ja uusien, amerikkalaistyylisten gangsterien tuloa. Se aiheutti Ranskassa melkoisen kohun, koska siinä käytettiin aitoa slangia, jota ei siihen mennessä ollut pidetty soveliaana romaanin sivuille. Kirjaa ei ole suomennettu, kuten ei muutakaan miehen tuotantoa, mutta ruotsiksi se löytyy, nimellä Grisbi (1957). Jacques Becker ohjasi 1954 upean filmiversion Alkää koskeko!, jota käsikirjoittivat hänen lisäkseen Maurice Griffe ja itse Simonin. Pääosaa näytteli Jean Gabin. Rooli oli hänen ensimmäisensä Ranskassa, Hollywoodissa vietettyjen sotavuosien jälkeen, ja sivupääosia vetivät Jeanne Moreau ja Lino Ventura.

Filmi menestyi, ja Simoninista tuli Gabinin luottokäsikirjoittaja. He tekivät yhdessä elokuvat Vääränrahantekijät (1961, ohjaus Gilles Grangier), Herrasmieshuijari (1962, ohjaus Gilles Grangier) ja Askel askeleelta (1963, ohjaus Henri Verneuil). Kahdessa ensimmäisessä oli lempeää huumoria – Vääränrahantekijät pohjautui Simoninin omaan romaaniin – mutta jälkimmäinen palasi amerikkalaisen rikoskirjailijan John Trinianin tiukan alkuperäisteoksen The Big Grab (1961) ansiosta mustempaan tyylilajiin ja ironiaan. Ranskalaisen Jean Laborden kirjaan pohjautuvassa Timanttiketussa (1968, ohjaus Georges Lautner) Gabin oli eläkkeelle jäävä rikoskomisario, joka jäljitti ystävänsä murhaajaa Pariisin yöelämästä.

Jo 1955 Simonin oli kirjoittanut Grisbille humoristisen jatko-osan nimeltä To Grisbi or not to Grisbi. Siitä Georges Lautner ohjasi vuonna 1963 hilpeän holtittoman filmiversion Les tontons flingeurs, jota ei Suomessa ole nähty. Siinä pääosassa oli aina pätevä Lino Ventura, italialaissyntyinen entinen painija, joka aloitti näyttelijänuransa elokuvassa Älkää koskeko!

Simonin kirjoitti myös yhden Eddie Constantine -leffan: Nyrkki on valttia. Myöhemmissä elokuvissaan ja kirjoissaan Simonin harrasti myös suoranaista komediaa. 

Seitsemänkymmentäluvulla Simonin keskittyi tv-käsikirjoituksiin (mm. yksi osa Arséne Lupinia; hän oli käsikirjoittajana myös Jacques Beckerin Lupin-elokuvassa 1957) ja kirjoitti kolmiosaisen Le Hotu -kirjasarjan, joka kronikoi romaanimuodossa Pariisin puolimaailman vaiheita vuodesta 1928 lähtien.

LE BRETON

Auguste Le Bretonin (1913-99) sukunimi oli alun perin Montfort. Hän syntyi Pohjois-Ranskassa, jäi kuusivuotiaana orvoksi ja joutui lastenkotiin, sitten kasvatuslaitokseen ja lopulta armeijaan. Lastenkodista alkaen hän sopeutui huonosti laitoksiin ja karkaili tuon tuostakin tien päälle pikkurikosten pariin. Tultuaan armeijan jälkeen 30-luvulla Pariisiin hän sai lempinimen Le Breton, ”Bretagnelainen”, ja myöhemmin hän otti sen viralliseksi nimekseen. Pariisissa hän tutustui Montmartren jengeihin, baareihin ja peliluoliin. Toisen maailmansodan aikana hän osallistui vastarintaliikkeesen, ja sodan jälkeen hänet palkittiin mitaleilla.

Simoninin tavoin Le Breton käytti kirjoissaan paljon slangia, ja hänkin toimitti vuosien varrella useita versioita ja osia omasta kuvitetusta slangisanakirjastaan. Hän oli nopea kirjoittaja: kirja syntyi kuukaudessa tai parissa. Kun hän vuonna 1954 astui kirjalliselle näyttämölle, se tapahtui peräti neljän kirjan voimalla. 

Niistä yksi, Les Haut Murs, oli omaelämäkerrallinen romaani, jossa hän kertoi lapsuudestaan. Kolme muuta olivat rikosromaaneja: Rififi (Du rififi chez les hommes, suomennos 1972), Razzia sur la chnouf ja Le rouge est mis. Kaikista kolmesta tehtiin tuoreeltaan elokuva, mutta vaikka Henri Decoinin ohjaamassa Suuressa ratsiassa (1955) ja Gilles Grangierin ohjaamassa Väkivallan tiessä (1957) oli molemmissa pääosassa Jean Gabin (Ratsiassa myös Lino Ventura), Rififin elokuvaversio on selvästi maineikkain. Sen ohjasi mustan listan Hollywoodista Eurooppaan ajautunut Jules Dassin, joka kokeneen käsikirjoittaja René Wheelerin avulla karsi Le Bretonin rönsyilevästä kirjasta esiin tiukan keikkatarinan viimeistä suurta kuprua yrittävästä keuhkotautisesta vanhasta konnasta.

Kun Le Breton näki ensimmäisen käsikirjoitusversion, hän meni tapaamaan Dassinia. Myöhemmin Dassin muisteli, ettei tiennyt mitä olisi ajatellut, kun gangsterityyliin pukeutunut kirjailija löi ison pistoolin pöytään ja tiukkasi: 

– Missä minun kirjani on?

Hätäpäissään Dassin purskahti nauruun, ja hetken päästä Le Bretonkin nauroi. Kun vielä Le Breton palkattiin mukaan käsikirjoittajaksi ja pääsi parantelemaan repliikkejä, hän oli tyytyväinen.

Oli syytäkin. Rififi (1955) on yhä eurooppalaisen rikosleffan huippuja. Sen puolituntista, lähes äänetöntä ryöstökohtausta on yritetty useaan otteeseen matkia, mutta yleensä heikolla menestyksellä. Ja jos joku onnistuu katsomaan Jean Servaisin koettelemukset filmin lopussa kuivin silmin, minä syytän häntä tunnevammaiseksi ihmiseksi.

Kaikista vuosien varrella tehdyistä jatko-osista ja jäljitelmistä paras on Mario Monicellin Italiassa ohjaama lämminhenkinen parodia Madonna-kadun suuri keikka (1958).

Le Bretonin toinen omaelämäkerrallinen romaani, La loi des rues (1955), on käännetty englanniksi nimellä The Law of the Streets. Se on vahva ja mukaansa tempaava kuvaus nuoren miehen kasvusta Pariisin kaduilla, joissa rikos on usein ainoa mahdollisuus selviytyä. Siitä on tehty kaksikin elokuvaversiota, Ralph Habibin Ranskassa ohjaama Kadun laki 1956 ja Aram Güljyüzin turkkilaisversio Solaklarin kanunu 1964. Kirjaa ei ole suomennettu.

Jean-Pierre Melvillen ensimmäisessä rikosfilmissä Bob le Flambeur (1955) Le Breton oli toisena käsikirjoittajana. Melville väitti ottaneensa hänet mukaan pelkästään siksi, ettei hänellä itsellään vielä ollut tarpeeksi nimeä houkuttelemaan elokuvalle rahoittajia. Le Breton joutui vuorostaan pitämään tarinan puolta, kun Melville pyrki kuvaamaan pelkkiä baari- ja yökerhoatmosfäärejä. Tämä kaksijakoisuus näkyy lopputuloksessakin, jossa aina välillä vähän kuljetetaan tarinaa mutta enimmäkseen vain ajelehditaan. Ajankuvana filmi on tietysti hieno, eikä tyylitaju petä hetkeksikään. 

Le Breton käytti rififi-nimeä vielä parissa muussa jännärissä ja sitten 12-osaisessa dekkarisarjassa 1962-1971. Sarjan päähenkilö on Yhdysvaltain tullilaitoksen agentti Mike Coppolano. Ensimmäinen kirja Rififi New Yorkissa (Rififi á New York) suomennettiin 1973, ja siinäkin tehdään jalokiviryöstö, mutta näkökulma on poliisin ja tullilaitoksen puolella eikä kirjassa muutenkaan ole mitään erityisen omaperäistä. Coppolano vieraili myöhemmissä osissa Panamassa ja vaikka missä, ja aina Le Breton kävi etukäteen tutustumassa miljöisiin ja sikäläisen poliisin ja tullilaitoksen työhön.

Vuosina 1975-85 Le Breton kirjoitti 36 osaa Brigade Anti-Gang -sarjaa, jonka pääosassa oli komisario Paul Bontemps ja joka niin ikään liikkui kansainvälisissä maisemissa. Sarjaa edelsi jo vuonna 1965 samanniminen kirja. Siitä tehtiin filmi Verta nahkatahkissa 1966, ohjaajana Bernard Borderie. 

Lisäksi Le Breton teki jatkuvasti muita romaaneja, myös jännäreitä; vuonna 1970 kirjan Maffirats and Co, jossa muisteli Pariisin alamaailman vanhoja tekijöitä; muita muistelmia ja omaelämäkertoja, kirjoja maailmanmatkoistaan, snautserinsa Rififin elämäkerran ja runokirjan tai pari. Filmiura päättyi jo 60-luvulla, jollei mukaan lasketa Neil Jordanin ohjaamaa Bob le Flambeurin uusintaversiota The Good Thief vuodelta 2002. Siinä pääosaa näytteli Nick Nolte.

Le Breton ei tunnetusti piilotellut kynttiläänsä vakan alle. Kaikkia muita slangia käyttäviä ranskalaisia rikoskirjailijoita hän piti jäljittelijöinään, vaikka aloittikin itse vuotta myöhemmin kuin Simonin.

GIOVANNI JA EDELTÄJÄT

Giovannilla oli kirjailijana monia yhtymäkohtia edeltäjiinsä, mutta myös merkittäviä eroja: Hän käytti slangia hillitymmin ja hänellä oli huomattavasti parempi rakenteen taju kuin Le Bretonilla parhaimmillaankaan. Simoninista hänet taas erotti huumorin kuivakkuus, silloin kuin sitä ylipäätään esiintyi. Enimmäkseen Giovanni tyytyi mustanpuoleiseen ironiaan. Le Bretonin tavoin hänkin käytti myöhemmin myös kansainvälisiä aiheita ja miljöitä, kun taas Simonin ei juuri liikahtanut rakkaasta Pariisistaan. Giovannin tyyli oli aivan omansa, hallittu sekoitus kovapintaista lakonisuutta ja vakuuttavaa tunteellisuutta. Hänen roistonsa olivat aina kokonaisia ihmisiä, ja hänen seikkailuromaaniensakin sankareilla oli omat sisäiset haavansa.

   Kaikki kolme kuvasivat etupäässä miehistä maailmaa ja painottivat miesten välistä ystävyyttä, joka kuitenkin usein päättyy petokseen. Naiset ovat sivuosissa ja värittömämpiä hahmoja, paitsi joskus Giovannilla.

   Elokuvapuolella sekä Simoninin että Giovannin ensimmäisen merkittävän käsikirjoituksen ohjasi Jacques Becker. Jo ennen Tunnelia valkokankaalle ehti Du rififi chez les femmes (1959), jota Giovanni oli käsikirjoittamassa Le Bretonin romaanin pohjalta. Giovanni oli dialogikirjoittajana elokuvassa Rififi Tokiossa (1962), joka niin ikään pohjautui Le Bretonin romaaniin. Jacques Derayn ohjaamassa kehutussa filmissä Charles Vanel näytteli vanhaa rosvoa, joka lähtee Japaniin tekemään viimeisen suuren keikkansa huipputekniikalla suojattuun pankkiholviin.

Giovanni myös sovitti valkokankaalle Le Bretonin kirjan Le Clan des Siciliens (1966). Filmin Sisilialaisklaani (1969) ohjasi Henri Verneuil ja pääosissa nähdään aikansa ranskalaisten äijänäyttelijöiden kermaa: Jean Gabin, Lino Ventura ja Alain Delon. Filmi on nautinnollista katsottavaa ja kuunneltavaa (Ennio Morricone teki musiikin), vaikka Le Bretonin mahtipontinen keikkakuvio lentokonekaappauksineen ei aivan vakuutakaan.

Viikon päästä julkaisen täällä artikkelin loppuosan: RIKOKSIA JA SEIKKAILUJA, jossa käydään läpi Giovannin tuotanto ja elämänvaiheet 60-luvun alusta lähtien. Sen loppuun liitän myös bibliografian ja filmografiat, jotka jäivät tilanpuutteen vuoksi pois Ruumiin kulttuurista.