Kun 2006 toimitin musiikkiaiheisten rikosnovellien antologian Murhan sävel, Asko Alanen kutsui minut myös Soundin Listaihmiseksi. Julkaisen tässä nyt Soundin muistoksi tämän Askon kysymysten pohjalta laatimani tilityksen, joka taisi lehdessä ilmestyä hieman lyhennettynä.
SOUNDIN LISTAT
Tapani Bagge
Ensimmäinen hittibiisi, jonka muistan: Päivi Paunun laulama Oi niitä aikoja. Vähän vanhempi serkkutyttö oli kirjoittanut sanat paperille ja opetteli niitä mummolassa Juvalla. Samalla minäkin opin kappaleen ulkoa ja tunsin niin suurta nostalgiaa kuin vain seitsemänvuotias voi.
Ensimmäinen oma levy: Barbi Bentonin Something New. Ihastuin Barbiin hänen vieraillessaan Sheriffi McCloudissa, ja kun meille sitten ostettin stereot, halusin Barbin levyn. Olin pettynyt, kun albumilla ei ollut Ain’t That Just The Wayta, mutta kuuntelin silti levyä ahkerasti. Erityisesti Barbin versio He’s A Rebelistä teki vaikutuksen. Muistan sen vieläkin ulkoa, vaikken ole kuunnellut levyä vuosikymmeniin.
Ensimmäinen näkemäni livekeikka oli Vanha isäntä, joka vieraili koulussamme ja esitteli auditoriossa erilaisia kantrityylejä ja vähän irlantilaista kansanmusiikkiakin. Ensimmäinen itse ostamani levy oli Vanhan isännän Red Necks Blue Falls.
Upein keikkaelämykseni oli varmasti John Lee Hooker PuistoBluesissa 1991. Sitä on vaikea ylittää. Mies jammasi enää lähinnä jakkaralta, mutta herranjumala mikä meno.
Nuoruudessani en hirveästi kiinnittänyt huomiota musiikkiin, paitsi että tykkäsin jostain Meksikon pikajunasta tai Hirvenmetsästys-biisistä, kun niissä oli hauskat sanat. Kotona oli radio ja tv, niistä tuli mitä tuli, kotimaisia iskelmiä lähinnä. Bileissä jorattiin Hurriganesia ja Sladea, kunnes tuli Teddy and the Tigers ja Popeda. Abbaa tai Queenia en voinut sietää. Ensimmäisen oman radionauhurini ostin ekasta kesätyöliksastani 15-vuotiaana. Sillä nauhoitin lähinnä Countrykvartenia ja Kari Purssilan kantriohjelmia. Kun Keravalle tuli Anttila, ostin sieltä joitaiin kantrilevyjä ja swingiä. Olin jo lukiossa, kun löysin bluesin. Se on pysynyt.
Lukion jälkeen aloin tuurailla divareissa, ja levyjä alkoi kertyä. Samalla musiikkimaku laajeni ja syveni, kun tuli kuultua ja kuunneltua kaikenlaista. Puistoblues ja Tavastia olivat tärkeimmät livemestat.
KYMMENEN (OIKEASTI NELJÄTOISTA) MINULLE TÄRKEINTÄ ARTISTIA/BÄNDIÄ SATTUMANVARAISESSA JÄRJESTYKSESSÄ:
saa edustaa tässä vanhan polven Chicago-bluesia. Jostain syystä olen aina pitänyt enemmän hänen Muddy Watersia rouheammasta otteestaan, vaikka Muddylla olikin huippubändi ja tiukka svengi, ylittämätön Lilttle Walterkin harpussa.
olkoon esimerkkinä modernimmasta bluesista. Hän soittaa kyllä hienosti vanhempaakin kamaa. Huippulevy Sweet Tea, joka ilmestyessään 2001 palautti taas uskoni ihmiskuntaan edes hetkeksi.
Maailman paras brittiläinen bluesrockbändi niin kauan kuin Lee Brilleaux eli. Kitaristillakaan ei ollut niin väliä, kun Hullu-Lee heilui mikin kanssa. Aikoinaan kuuntelin niin paljon Feelgoodia Jerry Cottonia kirjoittaessani, että ehdollistuin siihen. Jos vaikka pubissa jyrähti soimaan joku Feelgoodin biisi, sormeni alkoivat automaattisesti hakea kirjoituskoneen näppäimiä alleen, jotta pääsisin kirjoittamaan toimintakohtausta.
Tämän naisen haluaisin hautajaisiini laulamaan. Hieno keikka Tavastialla Wrecking Ball -levyn aikoihin, mutta on aina laulanut upeasti, ja upeita lauluja. Odotan paljon hänen ja Mark Knopflerin yhteiseltä levyltä. Dire Straitskin oli hieno bändi, mutta sen viimeiset tuotokset ja Knopflerin soololevyt ovat olleet vähän vaisuja. Ehkä Emmylou on antanut hänelle kaivattua potkua.
Lynyrd Skynyrd
ennen lento-onnettomuuttaan. Saa edustaa kaikkia niitä Etelän rokkibändejä, joista keravalaispoika ja myöhempi hämeenlinnalaismieskin on löytänyt omituista sielunveljeyttä. Paras levy Gimme Back My Bullets, jonka karu nimibiisi on toisinaan ollut minulle samanlainen tunnari kuin Popedan Kuulat sekaisin suomenkielisellä puolella.
Kuningas. Joku Sinatra oli oppipoika hänen rinnallaan. Ola eläytyi biiseihinsä täysillä kuin Särkän tallin filminäyttelijä, mitä hän olikin, mutta se ei silti mennyt överiksi.
Tapio Rautavaara
”Tämä tarina on tosi.” Suomen Johnny Cash, vaikkei elänytkään yhtä pitkään. Kun kuuntelee Tapsan ääntä, tietää että maailmassa on järjestys ja kaikella tarkoitus. Ainakin sen hetken.
Amerikan Tapio Rautavaara, vaikka elikin pitempään eikä menestynyt yhtä hyvin urheilussa. Hienoja levytyksiä pitkin uraa, mutta kyllä viime vuosien riisutut laulut olivat ehkä upeimpia. Niistä kuului eletty elämä.
Tekee kaiken omalla tavallaan, ja aina yhtä mielenkiintoisesti ja jännittävästi. Runoilija, jonka biisit eivät taivu taustamusiikiksi. Vaatii keskittymistä.
Joku Roadrunner on tietysti mestariteos ja Get On maaiman paras rokkibiisi, mutta kaikki Järvisen ja Ile Kallion aikaiset levyt ovat kuunneltavia ja niissä on hetkensä.
Tämä on vielä pakko mainita bluesmiehistä. Albertin kitara on aina kuuntelemisen arvoinen, siinä on tunnetta sekä nopeissa että hitaissa, ja sitä paitsi hänellä on hienoja biisejä: Bad Luck Blues, Born Under Bad Sign, Nobody Wants A Loser.
Ei voi unohtaa miestä, jolla oli ihan oma bluessoundinsa ja varmaan sävelasteikkonsakin. On levyttänyt tolkuttomat määrät, mutta yhtään huonoa biisiä en ole häneltä kuullut. Toimii niin mies, kitara ja buutsia lattiaan -triona kuin isommankin bändin kanssa.
Surkuhupaisia tarinoita, loistavia sävellyksiä. Gösta Sundqvist oli loistava kertoja, jonka vino huumori on juuri minun makuuni.
Topi Sorsakoski ja Agents
Täydellinen yhdistelmä. Vaikka bändi on nykyään yhtä hyvä jollei parempikin, se ei enää samalla lailla säväytä Kääriäisen kera. Baddingin kanssa homma kyllä toimi hienosti, ainakin levyllä.
MIELEEN JÄÄNEITÄ MUSIIKKIAIHEISIA DEKKAREITA
Bart Spicer: Blues for the Prince (1951)
Tunnelmallinen puolikovaksikeitetty dekkari, jossa yksityisetsivä jäljittää muusikon murhaajaa.
David Goodis: Murhan sävel (Down There, 1956)
Konserttipianistista kapakkasoittajaksi suistuneen pikkumiehen syöksykierre. Upea noir-romaani, josta Truffaut teki hienon filmiversion, pääosassa Charles Aznavour. Kuten rikoskirjailijalle sopii, varastin Ilves-sarjassa ilmestyneestä suomennoksesta nimen kokoelmalleni.
Peter Rabe: Murder Me for Nickels (1960)
Raben kirjaksi epätavallisen hilpeätyylinen mutta perimmältään synkkä tarina levyautomaattimogulin kakkosmiehestä, joka sortuu omaan näppäryyteensä ja siihen, etteivät asiat aina mene niin kuin pitäisi.
Frank Gruber: Tappava iskelmä (Swing Low Swing Dead, 1964)
Hupaisa veijaridekkari New Yorkin musiikkimaailmasta.
Elmore Leonard: Be Cool (1991)
Maukas musta komedia levybisneksestä. Jatkoa Hyvälle pätkälle, jossa lainahai Chilli Palmer ajautui elokuvabisnekseen jäljittäessään nahkatakkiaan.
Vielä haluan mainita Chester Himesin koko tuotannon, jossa musta musiikki on koko ajan luontevasti mukana siiinä missä musta huumorikin, ja pari novellia: Dennis Lyndsin ”Yellow Gal” ja Clark Howardin ”Horn Man”, jotka molemmat löytyvät Ed Gormanin toimittamasta, muutenkin erinomaisesta kokoelmasta The Black Lizard Anthology of Crime Fiction (1987).
Rikoselokuvamusiikista on pakko mainita ranskalaisen gangsterileffan Älkää koskeko tunnussävel, jonka Olavi Virta on levyttänyt suomeksi nimellä Kun yö saapuu Pariisiin. Jean Gabin soittaa saman kappaleen kantapaikkansa levyautomaatissa filmin alussa ja lopussa, ja siihen väliin mahtuu kaikki, koko elämä pettymyksineen.
