lauantai 4. huhtikuuta 2015

Viikatemies liikkeellä

Lukioikäisenä lähetin ensimmäiset käsikirjoitukseni kustantajalle. Olin jo 12-vuotiaana kirjoittanut yhden kirjan, Gubbe ja kumppanit, joka julkaistiin Keski-Uusimaan nuortenpalstalla jatkojännärinä, ja lukuisia muita, joita luetin kavereilla. He tuntuivat tykkäävän.
Toinen lähettämistäni käsiksistä oli lyhyistä ja vähän pitemmistäkin tarinoista koostuva agenttiparodia, jonka kirjoitin lukion ohessa. Muistaakseni ensimmäinen parikymmensivuinen stoori oli aika hyvä. Kirjan nimeä en tähän hätään muista, mutta minulla on se tallella jossakin työhuoneen sopukassa. Siitä poimin myöhemmin Otto-kirjoihin Suomen salaisen poliisin eli suojelupoliisin huippusalaisen erikoisosaston, joka tutkii kaikkein salaisimpia juttuja, ja eversti Poikolaisen, jolla oli taipumus ilmaantua päähenkilön eteen mitä oudoimmissa paikoissa. Poikolainen oli niin tavallisen näköinen, että se herätti jo huomiota. Otoissa Poikolaisesta tosin tuli Nokelainen ja ylietsivä.




Ensimmäinen, sittemmin kadonnut käsis, oli dekkariyritelmä Viikatemies liikkeellä. Olin lukenut paljon Rex Stoutia, mm. Caesar on kuollut -nimisen kirjan, ja ysiluokalla ja rippikoulukesänä kehitin oman sankariparini Nero Wolfen ja Archie Goodwinin mallin mukaan. En sijoittanut heitä kuitenkaan Yhdysvaltoihin, vaan Englantiin. Keravan kirjastosta löysin Herefordshiren kreivikuntaa esittelevän kirjan, jota hyödynsin. Alussa kartanon pellolta löytyvä ruumis joutui leikkuupuimuriin, ja sitten sankarimme saapuivat Lontoosta tutkimaan juttua järjenjuoksultaan hitaahkon paikallispoliisin närkästykseksi. Murhaaja paljastettiin kirjastohuoneessa kello viiden teellä.
Muistaakseni sain kummastakin kannustavaa palautetta kustannustoimittajilta, vaikkeivät ne kelvanneetkaan ohjelmaan. Huumoria ja vauhtia kiiteltiin, käsialan vaikeaselkoisuutta moitittiin. Olin kirjoittanut koneella puhtaaksi vain vähän alkua, sitten kyllästyin.
Taisi olla Otavan Pirkko Harainen, joka kirjoitti Viikatemiehestä, että tällaisia ulkomaille sijoittuvia juttuja on aika paljon, esimerkiksi Jerry Cotton -lehti. Kannattaisi sijoittaa tarina tuttuun ympäristöön, niin siitä saisi omaperäisemmän ja peräti ainutkertaisen.
Pari vuotta myöhemmin Seppo Tuisku kysyi minulta, kiinnostaisiko minua kokeilla Cottonin tekemistä, kun hänellä oli pulaa avustajista. Tuiskun ei tarvinnut kysyä toista kertaa.

Siitä alkoi ammattilaisurani, jota on jatkunut nyt 32 vuotta. Cotton jäi kyllä taakse jo parikymmentä vuotta sitten.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti