Hallin Janne ja Santeri-renki
Vuonna 1991 ilmestyi artikkelikokoelma Kun halla nälän tuskan toi. Miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet. Siinä oli Antti Häkkisen artikkeli "Varkauksia alkoi ilmetä syksyisin". Suuret rosvot: Hallin Janne, Aleksanteri ja Kaappo Sutki.
Veijarihahmo Sutkista innostuin heti, ja 27 vuotta myöhemmin hän saneli minulle muistelmansa. Ne ilmestyivät 2019 nimellä Maantien kutsu.
Toinen nälkävuosien kuuluisa suurrosvo oli Hallin Janne. Aleksanteri taas oli Santeri-renki, Maria-piian isätön poika joka kulki kestikievarin komean ja kaunisäänisen Janne-pojan varjona ja apurina. Maantien kutsun ilmestyttyä kiinnostuin Jannesta ja Santerista. Päätin kirjoittaa heidän tarinansa pois kuleksimasta, kun ei sitä ollut vielä kunnolla perattu.
Postimiehen murhanneesta ja ryöstäneestä Jannesta on kyllä kirjoitettu arkkiviisuja ja romaani ja näytelmiä, on tehty elokuva ja oopperakin. Santeri niissä hädin tuskin mainitaan. Hänet kuvataan usein riivaajahahmoksi, joka yllyttää viatonta Jannea rikoksen poluille. Eihän nyt talollisen poika voi olla paha.
Jannen tarina kaikkine vaiheineen, naisjuttuineen ja Siperioineen ja Amerikkaan lähtöineen on todella värikäs, mutta ihmisenä Jannesta oli vaikea saada otetta. Usein hänestä on rakennettu väärin ymmärrettyä sankaria, mutta ei hänessä oikein ollut ainesta siihen.
Aloitin kirjan Jannen eli Juhani Juhaninpoika Mattilan näkökulmasta, mutta päädyin umpikujaan jo matkalla Siperiaan. Vasta kun keksin vaihtaa kertojaksi Santerin ja näkökulman sinä-muotoon, tarina lähti kulkemaan ja loppupuoli piti kirjoittaa kesken toisen romaanin tekemisen.
Keskiössä on silti koko ajan Janne, jota Santeri puhuttelee. Todellinen Santeri kun tuntui elävän Jannen kautta, ilman mainittavaa omaa tahtoa. Jannen teoista hänellä kyllä riittää sanottavaa, mutta senkin hän enimmäkseen kätkee rivien väliin.
Loppujen lopuksi näistä kahdesta mielenkiintoisempi hahmo on Santeri. Miksi hän halusi pysyä Jannen varjossa ja hakeutui sinne aina uudelleen, kun tilaisuus tuli?
Lähtökohta oli tietysti se, että Janne oli kestikievarin vanhin poika ja Santeri isätön renki, jonka äitikin oli kuollut. Santeri oli tottunut tottelemaan. Hän ei ollut mikään kapinallinen. Silti hän ryhtyi rikoksiin, koska halusi olla mieliksi Jannelle. Varmasti myös taloudellinen hyöty houkutteli. Siitäkin Janne kuori kermat, ja Santeri tyytyi osaansa.
En tiedä, löysinkö lopullista vastausta Santerista tai Jannestakaan, mutta monesti yksi hyvä kysymys riittää. Sen ansiosta tarina nousi siivilleen ja pysyi siellä loppuun saakka.
Lukujen alussa käytin soveltuvin osin Hallin Jannen laulua, jota usein väitetään Jannen itsensä sepittämäksi. Pitkän version siitä julkaisi keuruulainen Herman Saxberg, jota myös Pilli-Hermanniksi kutsuttiin. Hänen jälkeensä arkkiveisua on muokannut ja lisäsäkeistöjä sorvannut moni muu. Myös minä.
Elokuvassa laulun laulaa Olavi Virta ja komeasti laulaakin. Mutta ehkä oikeamman, kohtalokkaan sävyn tavoitti Tapio Rautavaara omassa levytyksessään. Äänikirjaa varten laulun on luvannut tulkita Pekka Tiilikainen. Odotan innolla, että pääsen kuulemaan Pekan version. Minä luen äänikirjan tekstin.
Hallin Hurjan julkistustilaisuus pidetään tietysti Kuoreveden Hallilla ravintola Hallin Jannessa, torstaina 16. helmikuuta kello 18. Tervetuloa!
Kirja on jo tullut painosta ja sen voi tilata täältä.
Kirjassa käyttämäni lähteet löytyvät nettisivultani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti