Nordic Noir and Finland

An interview of James Thompson, Leena Lehtolainen and me by David J. Cord. Photo by Susanna Alatalo.

Suomi-noirin huiput

Juri Nummelin pohtii noir-kirjallisuutta meikäläisestä näkökulmasta. Minä ja Antti Tuomainen autoimme häntä keräämään listaa alan kotimaisista merkkiteoksista. Kannattaa tutustua!

30

Tänä keväänä tulee täyteen 30 vuotta siitä, kun jäin postista pois ja aloin valehdella työkseni. En ole pyrkinyt takaisin eikä postistakaan ole soiteltu perään, joten ilmeisesti olemme molemmat olleet tyytyväisiä ratkaisuuni.

Valehtelemistahan kirjojen, novellien ja muiden tarinoiden kirjoittaminen on. Siinäkin mielessä, että mukana on hyvä olla siteeksi totta. Kun yksityiskohdat pitävät kutinsa, kokonaisuuden voi valehdella ja se on silti uskottava. Tämä pätee paitsi dekkareissa myös missä tahansa muussa lajissa. Absurdeissakin tarinoissa on oma sisäinen logiikkansa, jonka täytyy toimia.

Ennen ammattikirjoittajan uraani tuurailin divareissa. Jo silloin huomasin, ettei kaikkea tarvinnut tietää. Kun osasi perusteet ja esiintyi vakuuttavasti, asiakkaalle jäi helposti sellainen vaikutelma, että hän oli tekemisissä asiantuntijan kanssa. Riskinsä siinä on. Jos jää kiinni kovin monesta virheestä, uskottavuus katoaa.

Kouluaikoinani vanhemmat sanoivat, että on hyvä hankkia oikea ammatti. Kirjoittamisella ei kuitenkaan elä. Lukion jälkeen pyrin oikeustieteelliseen, mutten jaksanut lukea pääsykoekirjoja kuin kertaalleen. Se ei riittänyt sisäänpääsyyn. Sitten kokeilin divarihommien ohessa muitakin oikeita ammatteja: kaatopaikan vartijan, lehdenjakajan, postimiehen. Kävin vanhan ajan kirjailijakoulua eli tutustuin elämään.

Alkuvuodesta 1985 olin tehnyt cottoneita puolitoista vuotta, alkuhämmästelyn jälkeen lähes juttu ja kuukausi -tahtiin. Olin polttanut itseni loppuun. En jaksanut edes miettiä aihetta uudelle jännärille. Ajattelin että se oli nyt siinä, nyt piti hankkia se oikea ammatti. 

Kävin viikon vartijakurssin ja vartioin pari kuukautta Airamin tehdasta Suutarilassa. Kyllästyin ja lopetin. Otin ennakkoon palkkion yhdestä Cottonista, joka ei edennyt alkua pidemmälle. Tuurailin kesän lehti- ja levy-Fennicassa Kalevankadulla. Notkuin illat Tavastialla ja Orionissa, bluesin ja vanhojen elokuvien parissa. Pyrin yliopistoon lukemaan äidinkieltä ja kirjallisuutta ja olisin päässytkin, mutten jaksanut mennä. Sen sijaan menin ATK-instituuttiin, koska se oli lyhyempi. Ja olihan se. Minulle soitettiin jo muutaman kuukauden jälkeen, että ilmeisesti en enää aio jatkaa, kun en ole käynyt Pasilassa aikoihin.

Silloin loppusyksystä Cottonin toimittaja Seppo Tuisku alkoi kysellä juttua, josta olin jo saanut maksun keväällä. Se piti kirjoittaa pois. Tuisku jäi sairauslomalle ja häntä piti lomittaa. FinnWest kaipasi kirjoittajia. Sujahdin takaisin siihen työhön, minkä osasin ja mistä kuitenkin pidin, vaikka olin jo kertaalleen ehtinyt kyllästyä siihen.

Seuraava murroskohta oli 1990-luvun alussa. Toimin Cottonin ja FinnWestin toimittajana Tuiskun jäätyä eläkkeelle ja ajoin lehtiin sisään uusia kirjoittajia. Samaan aikaan etsin uusia haasteita. Tein ensimmäiset kuunnelmani, kävin YLEn käsikirjoituskurssin ja kirjoitin ensimmäisen nuortenkirjani. Kun Cotton-homma hiipui, etsin ja löysin suomennostöitä oman kirjoittamisen lisäksi. Kun ei ole siviiliammattia johon palata, on pitänyt tarttua tilaisuuksiin ja luoda niitä itsekin.

Vuosituhannen vaihteessa kirjoitin muutaman tv-sarjan putkeen, mutta sitten se puoli hiljeni. Kymmenen vuotta tein Muumi-lehteen sarjakuvakäsikirjoituksia, ja siinä ohessa syntyi myös kaksi Kieltolain korkeajännitystä ja Kekkos-elämäkerta. Pienen tauon jälkeen sarjakuvatyö jatkuu nyt uusien hahmojen parissa. 

Ensimmäisen aikuisdekkarini julkaisin 2002, ja kun lasten- ja nuortenkirjat jatkuivat yhä, käännöstyöt jäivät. 

Lastenkirjapuolella minulla on puolenkymmentä jatkuvaa sarjaa (Tahvo ja Bella, Pikku auto, Kaisa, Kiljuset, Urho) ja joitain irtoideoitakin. Niitä yritän sovitella ohjelmaan niin, etteivät tauot minkään sarjan kirjojen välillä kasvaisi kohtuuttoman pitkiksi.

Dekkarisarjoja on kolme: Hämeenlinna, Onni Syrjänen, Mujunen. Joka vuosi teen kirjan johonkin niistä. Lisäksi toimitan antologioita ja kerään kolmatta omaa rikosnovellikokoelmaani. Se voisi ilmestyä ensi vuonna tai seuraavana.

Tekeillä on myös absurdien tarinoiden kokoelma, työnimeltään Hukkareissu, jota on nyt koossa satakunta sivua. Kun saan kasaan toisen mokoman, alan hakea sille kustantajaa.  

Viime vuosina olen hieman oppinut valikoimaan töitäni, mutta vain hieman. Kun 50 tuli mittariin, aloin miettiä, ettei näitä vuosia ole enää loputtomiin edessä. Täytyy pitää kiirettä, että ehtii kirjoittaa edes suurimman osan siitä, mitä on suunnitellut ja mihin tulee ideoita matkan varrella.

Ja jossain välissä on hyvä vähän elääkin, että niihin tarinoihin riittää aiheita. 

Autosankarin synty

Vuonna 2012 julkaisin kuusi kirjaa. Se oli kaksi vähemmän kuin edellisenä ja osapuilleen saman verran kuin tänä vuonna tulen julkaisemaan. Loppuvuodesta 2012 julkaistujen kirjojeni määrä sivuutti 80 kappaleen rajapyykin.

Usein kysytään, mikä on tuotteliaisuuteni salaisuus. En minä tiedä. Innostun helposti uusista ideoista, ja minulla on tapana viedä aloittamani projektit päätökseen. Ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella. Joskus siihen menee vuosi, joskus kaksikymmentä.

Takaiskujakin tulee. Tälle vuodelle minulla oli jo valmiina käsikirjoitus uuteen kuvakirjaan konstaapeli Mutasesta, mutta Sanoma Pro päätti lopettaa koko Jylhäkoski-sarjan. Se käsis jäi varastoon. Samaan aikaan minulla ja Mutas-kuvittaja Jusa Hämäläisellä oli kehitteillä uusi kuvakirjasarjaidea, josta Tammessa tykättiin. Rohkea pikku auto ilmestyy syksyllä.

Rohkean pikku auton Mertsi syntyi, kun minulle tultiin loppuvuodesta 2011 Kirjasato-illan päätteeksi Hämeenlinnan kirjastossa sanomaan, että pienille pojille pitäisi tehdä kirjoja, joissa on auto pääosasssa. Jäin miettimään asiaa. Mieleeni juolahtivat persoonalliset kääpiöautot, joita olin lapsuudessani nähnyt kotipihani vieressä Keravan aseman parkkipaikalla. Seuraavana aamuna tutkin netissä kääpiöautojen valokuvia, valitsin niistä esikuvat päähenkilöille ja kirjoitin saman tien synopsiksen. Mertsin isä on poliisiauto ja äiti ambulanssi. Mertsin elämä on muuten mukavaa, mutta hän ei osaa sanoa ärrää, ja pihan kovis Jokke kiusaa häntä siitä. Kun Mertsi kohtaa Iisan, he ystävystyvät ja Mertsi saa rohkeutta kohdata Joken puskuripallossa. Loppu on onnellinen, kuten lastenkirjassa pitääkin, mutta yritin välttää hollywood-siirappia.

Synopsis lähti Jusalle samana päivänä, ja seuraavana viikonloppuna Jusa piirsi ensimmäisen kuvan, jossa oli jo päähenkilö ja miljöö ja tunnelma. Kaikki kohdallaan. Kun hän oli tehnyt toisen kuvan, lähestyimme Tammea. Siellä innostuttiin. Kirjoitin käsiksen, ja kustannustoimittaja Katariina Heilalan avulla hain tarinaan oikean sävyn. Tammessa keksittiin kirjalle hyvä nimi, ja parhaillaan Jusa tekee kuvia. Agentiltani Elina Ahlbäckilta kuulin, että Rohkea pikku auto on ehkä mukana agentuurin Bolognan lastenkirjamessujen myyntiluettelossa maaliskuussa. Toivotaan parasta!

Nyt vain odottelen Jusan kuvia. Minulle kuvakirjan tekemisen huippuhetki koittaa silloin, kun näen mitä taiteilija on saanut tarinastani aikaan. Henkilöt ja maailma heräävät eloon.

Lukijoilla se hetki on edessä syksyllä.

Nalle Nyberg kertoo Mustasta pyörteestä KirjaIn-lehdessä ja MTV3:lla

Akateemisen kirjakaupan ex-johtaja Stig-Björn Nyberg keskustelee mm. Mustasta pyörteestä Markku Veijalaisen kanssa MTV3:n Studio55 -ohjelmassa Joulu kirjoissa torstaina 13.12. kello 9.25-10.00. Lähetys uusitaan perjantaina kello 5.50-6.25. 

Lainaus KirjaIn-lehden viimeisestä numerosta, Nybergin kolumnista "Eino E. Suolahti – faktaa ja fiktiota":

"Luettuani Klingen muistelmat tutustuin pari viikkoa myöhemmin Tapani Baggen historialliseen rikosromaaniin Musta pyörre (CrimeTime 2012), jonka tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1942. Kirjan päähenkilö on Valtiollisen poliisin ylietsivä Mujunen, joka joutuu muun muassa Saksan SS-valtakunnanjohtajan

Himmlerin henkivartijaksi tämän vieraillessa kesällä 1942 Suomessa.

Kirjassa Mujunen pelastaa Himmlerin hengen, kun venäläiset desantit yrittävät murhata hänet. Kiitoksena Himmler myöntää Mujuselle toisen luokan rautaristin, jonka hän luovuttaa Mujuselle Tyrvännön kirkonkylässä sijaitsevassa

Petäyksen huvilassa. Bagge kertoo, että huvilan, jossa Himmler virallisen ohjelman päättymisen jälkeen viettää lomansa, omistaa armeijan ylilääkäri Eino Suolahti. Mukana kirjassa on myös Päämajan yhteysupseeri, ylilääkäri Eino Suolahden poika, luutnantti Eino E. Suolahti, jonka Päämaja oli valinnut

Himmlerin käyttöupseeriksi. 

Luettuani tämän uteliaisuuteni heräsi, enkä voinut olla tarkistamatta, mitä faktaa tässä fiktiossa on.

Esseessään ”Himmlerin lomamatka Suomeen kesällä 1942” vuodelta 1963 (essee on mukana kirjassa Eino E. Suolahti: Esseitä toimittaneet Matti Klinge ja Anto Leikola 1981) Suolahti kertoo tästä vierailusta. Sen luettuani voin vain todeta, että Bagge on tehnyt taustatyönsä hyvin."

Sama Suolahden muistelmapätkä ilmestyi alun perin Suomen Kuvalehden kahdessa numerossa vuonna 1963, mukana runsaasti valokuvia. Se kuului lähdeaineistooni.

Kiljusten paluu eli Jalmari Finnen jalanjäljissä – ja omillakin teillä

Kun Satukustannuksen Paula Hihnala pari vuotta takaperin soitti minulle ja ehdotti, että herättäisin henkiin Kiljusen perheen, ensimmäinen ajatukseni oli kieltäytyä kunniasta. Jalmari Finnehän loi sankarinsa sata vuotta sitten. Mitä annettavaa heillä muka voisi olla nykylukijoille?

Lupasin kuitenkin harkita asiaa. Olin lukenut Kiljusia nuoruudessani, josta ei sentään ole kuin muutama vuosikymmen, ja jonkin verran senkin jälkeen. Omat lapseni opettelivat lukemaan Kiljusen perheen seikkailujen tavutettujen versioiden avulla. 

Niinpä sitten tartuin kirjaan, johon oli painettu sekä Kiljusen herrasväki että Kiljusen herrasväen uudet seikkailut, ja aloin lukea. Pian huomasin hörähteleväni ääneen. Finnen omintakeiset hahmot, anarkistinen huumori ja satiiri ja mykkäfilmin tapaan vyöryvät tapahtumat tempaisivat vastustamattomasti mukaansa. Oli pakko hankkia puuttuvat kirjat ja lukea koko sarja.

Ajatus Kiljusten henkiin herättämisestä alkoi viehättää, varsinkin kun Mika Launis oli lupautunut kuvittajaksi. Vaihdoimme sähköposteja ja pidimme palaverin. Päätimme tuoda perheen lähemmäksi nykyaikaa. Mika on 50-luvun lapsi ja minä 60-luvun, joten sijoitimme tarinat johonkin niille main. 

Mika muisteli helsinkiläislapsuudestaan henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia, joita saatoin käyttää tarinoiden pohjana. Esimerkiksi Viulu-Masan kulkurihahmo on aikoinaan vieraillut Mikan kotipihalla. Talonmies Takkusen hahmoon saattoi vaikuttaa se, että isäni oli aikoinaan talonmiehenä.

Kun kirjan koosta ja kuvituksen määrästä oli päästy sopimukseen, kehitin oman Kiljusen perheeni. Siinä on samat hahmot kuin Finnellä eli isä ja äiti Kiljunen, pojat Mökö ja Luru sekä Plättä-tytär. Vain sukupolvi on vaihtunut, ja Kiljunen on otettu viralliseksikin nimeksi Kiljanderin sijaan. Maatilan pellot on pantu pakettiin ja eläimet myyty, villakoira Pullaa lukuun ottamatta.
Joku jo huomautti, että minun omaankin perheeseeni kuuluu vaimo, kaksi poikaa ja nuorempi tytär sekä pieni villakoira. Nimet eivät kuitenkaan ole samat.

Päätin, että ensimmäisessä kirjassa Kiljusen perhe muuttaisi viiden tarinan mittaan maalta Helsinkiin. Sitten piti löytää oikea tyyli. Koska tarinat on siirretty lähemmäksi nykyaikaa, ei tyylikään voi olla aivan niin vanhahtava kuin Finnellä. 

Aloitin ensimmäisen tarinan perheen esittelyllä, kuten Finnekin oli aloittanut. Siinä käytin pohjana Finnen kirjoittamaa esittelyä, ja se vaikutti koko ensimmäiseen tarinaan niin, että siitä tuli varsin finnemäinen. Kiljuset lämmittävät saunaa, joka tietysti palaa, ja saman tien roihahtaa perheen asuintalokin. Ruokasalin kalusto ja ateria onnistutaan kuitenkin pelastamaan, ja palokunta kutsutaan päivälliselle.

Toisessa tarinassa Kiljuset päättävät muuttaa Helsinkiin ja lähtevät katsomaan uutta asuntoa. Tässä huomasin erkaantuvani tyylillisesti omille teilleni, ja kun perheen auton eteen tielle ilmestyi hirvi, se tuli minulle yhtä puskista kuin Kiljusillekin. Kirjoittaessa hahmoista tuli omiani. Toivon mukaan Finnen henki kuitenkin säilyi.

Kiljuset ovat kollektiivisankari, joka on melkein koko ajan yhdessä. Niinpä jokaiselle täytyy keksiä tekemistä ja sanomista, ja jokaiselle täytyy yrittää luoda oma tyyli, josta heidät tunnistaa. Pääasia kuitenkin on, että vauhtia ja meteliä riittää.

Mikalta olen kuullut, että päähenkilön kollektiivisuus on aiheuttanut omat ongelmansa kuvittajallekin. Koko porukan pitää olla lähes joka kuvassa.

Kiljusten elämänasenne on varsin positiivinen. Jos Kiljusille puidaan nyrkkiä, he ottavat sen ystävällisenä tervehdyksenä ja kannustuksena. Vaikka asiat kuinka menisivät pieleen, perhe pysyy koossa ja näkee elämän valoisan puolen. Viimeistään seuraavan tarinan alussa. 

Kiljuset myös seuraavat aikaansa ja osallistuvat kaikkeen mahdolliseen. Ensimmäisessä kirjassa he kannustavat Suomen jalkapallomaajoukkuetta, vaikka tämä onkin tappiolla Ruotsia vastaan ja menossa on puoliaika. Periksi ei anneta. Toisessa kirjassa sekaannutaan Yleislakkoon ja avaruusmatkailuun.

Jos kirjoittaa toisen luomista hahmoista, toisen tyyliä ei kannata yrittääkään matkia sellaisenaan, vaan täytyy löytää sopiva keskitie esikuvan ja oman tyylin väliltä. Muuten lopputulos on väkinäinen. 

Tämän tajusin jo toista kymmentä vuotta sitten, kun aloin kirjoittaa Muumi-sarjakuvia ja -tarinoita Tove Janssonin ja hänen veljensä Larsin jalanjäljissä. Lars Jansson hyväksyi ensimmäisen käsikirjoitukseni hyvin pienin muutoksin, ja hänen kuolemansa jälkeen Muumi-henkeä valvoivat Larsin tytär Sophia Moomin Characters -yhtiöineen sekä Muumi-lehteä toimittanut Paula Hihnala. Minun Muumi-tarinani luultavasti tunnistaisi silti, vaikkei niissä olisikaan kirjoittajan nimeä. 

Kiljusissa meillä ei ole ollut ketään, jolla tarinat ja kuvitus olisi pitänyt hyväksyttää, paitsi tietysti kustantaja. Olemme kuitenkin saaneet hankkeellemme merkittävää tukea Jalmari Finnen säätiöltä, jonka hallitus on suhtautunut Kiljusten paluuseen ymmärtäväisesti. 

Olen nyt kirjoittanut toisenkin Kiljus-kirjan tarinat ja Mikalla on kuvitus jo hyvässä vaiheessa. Syksyllä 2013 ilmestyvässä kirjassa perhe viettää Kaupunkielämää. Taas olen käyttänyt hyväkseni Mika Launiksen lapsuusmuistoja, kuten myös omiani. Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni Keravalla, josta oli vain puolen tunnin junamatka Helsinkiin. Äiti kävi synnyttämässä minut Kätilöopistolla. Setäni asui Stadissa ja kertoi sieltä hurjia tarinoita muun muassa Yleislakon ajoilta, kun ratsupoliisit karauttivat ihmisten päälle.

Mikan kuvat ovat innoittaneet minua jo kirjoittaessani, kun olen miettinyt, mitähän hän tästäkin tyypistä tai tilanteesta saa irti. Toisinaan taas olen tehnyt tekstiin pieniä lisäyksiä Mikan kuvitusideoiden pohjalta. Kiljusten seikkailujen alkuperäiset kuvittajat Rafael Rindell, Alexander Tawitz ja Rudolf Koivu ovat saaneet Mikasta loistavan seuraajan.

Jalmari Finnen seuraajasta olen jäävi sanomaan mitään. Toivottavasti kirjamme kuitenkin herättää lukijoiden mielenkiinnon – myös Kiljusen perheen aikaisempiin seikkailuihin. Niitä löytää vielä kirjastoista ja antikvariaateista.

Kolmannenkin Kiljus-kirjan tarinoista minulla on jo olemassa ituja. Meluisaa perhettä uhkaa seuraavaksi merihätä, kun he sattuneesta syystä saavat häädön kaupunkiasunnostaan.

Jälkikirjoitus: Mika Launis kertoo Kiljusten kuvittamisesta Ville Hännisen haastattelelemana jutussa "10-luvun kuvia", joka alkaa KirjaIn-lehden numeron 2/2012 sivulta 124.

Värisarja täydentyy

Kirjoitan parhaillani vuodesta 1938 lähteneen historiallisen värisarjani neljättä kirjaa, Punaista varjoa. Olen nyt sivulla 158 ja marraskuun kolmannen päivän aamussa 1944. Jussi Kaakinen teki jo komean kannen, kuten aiempiinkin. Kirja ilmestyy keväällä.

Odotellessa voi lukea sarjan aiempia osia tai tutustua aiempien osien syntyvaiheisiin.

Mustan pyörteen tekemisestä olen kertonut täällä, Sinisen aaveen luomisesta täällä ja Valkoisen hehkun synnystä tässä jutussa, joka alun perin ilmestyi Ruumiin kulttuurin numerossa 3/2009:

KUINKA VALKOINEN HEHKU SYNTYI 

Tapani Bagge

Historia koostuu tarinoista. Osa niistä on totta, osa keksittyä. Kaikki riippuu näkökulmasta. Jokaisella on oma totuutensa, jota usein pidetään ainoana oikeana. Hämeenlinnassakin kiistellään yhä, tuhoutuiko rautatieasema huhtikuussa 1918 pakenevia punaisia Hattelmalan harjulta tulittaneiden saksalaisten tykkitulen ansiosta vai räjäyttivätkö punaiset asemalla seisseen ammusvaununsa itse.

Tämä oli lähtökohtani Valkoiseen hehkuun. 

RAAMIT

Halusin käsitellä vuoden 1918 sisällissotaa ja sen suomalaisiin jättämiä jälkiä. Kirjan tapahtuma-aikaan, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, haavat olivat vielä heikosti ruvella. Espanjan sisällissodassa taisteli suomalaisia kummallakin puolella ja suursodan uhka riippui synkkänä koko Euroopan yllä. Talvisodan alkuun oli enää vuosi.

Itsenäisyyspäivän aikoihin 1938 sisäministeri Urho Kekkonen oli Suomen vihatuimpia miehiä. Hänen alaisensa Valpo oli juuri marraskuun lopulla lamauttanut suurpidätyksillään maanalaisen kommunistipuolueen, ja samoihin aikoihin hän runnoi eduskunnassa läpi lain äärioikeistolaisen IKL:n ja sen lehtien lakkauttamisesta. Hän sai tappouhkauksia ja paskapaketteja. Siviilipukuiset poliisit saattoivat Kekkosen ja pääministeri Cajanderin kotiin ratkaisevasta eduskuntakäsittelystä, ja Valpon päällikkö Paavo Säippä antoi Kekkoselle turvaksi pistoolin, jota tämä kantoi jonkin aikaa mukanaan. Vakituista henkivartijaa hän ei halunnut, vaikka sisäministeri Heikki Ritavuoren murha vuodelta 1922 oli vielä tuoreessa muistissa.

Todellisuudessa Kekkonen puhui itsenäisyyspäivänä 1938 Helsingissä. Hänen Hämeenlinnan-reissunsa ohjelmaan otin hieman mallia presidentti Kyösti Kallion vierailusta kaupungin 300-vuotissyntymäpäivillä tammikuussa 1939.

IHMISIÄ JA PAIKKOJA

Sekä viinaan että naisiin menevä rikostoimittaja Ossi Koho ja häntä fiksumpi valokuvaaja Sanna Rytkönen esiintyivät ensimmäisen kerran Ilta-Sanomien 70-vuotisjuhlanumeroon kirjoittamassani novellissa ”Musta maanantai”. Parittomissa työtovereissa tuntui olevan ainesta enempäänkin, joten otin heidät mukaan Valkoiseen hehkuun. Yhtenä Kohon esikuvana oli Sanomien legendaarinen rikostoimittaja Kuha. 

Valpon ylietsivä Mujunen taas on salaovela viisikymppinen maalaispoika Töölöstä, joka haaveilee omasta parturinliikkeestä. Virassaan hän ei välttämättä aina toimi aivan lain kirjaimen mukaan, mutta luottaa enimmäkseen Maire-vaimonsa neuvoihin. Mujusella oli useitakin esikuvia.

Neuvostokapteeni Helanderin yhtenä esikuvana oli entinen hammaslääkäri Doc Holliday, joka myös kärsi keuhkotaudista. Henkilöhistorian osalta Helanderiin vaikutti Hjalmar Front, joka pakeni sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle ja päätyi siellä upseerin uralle mutta huomasi olevansa hengenvaarassa Stalinin puhdistuksissa ja loikkasi 1938 Mongoliasta japanilaisten puolelle. Myöhemmin hän päätyi Ruotsiin, jossa kirjoitti kaksiosaiset muistelmansa.  

Rosenlewin porilaisen tehtailijasuvun metsästysmaja Vanajanlinna, silloinen Vanajankartano, vaihtoi oikeasti omistajaa vasta 1941. Tuolloin Risto Ryti havitteli brittityylistä tiililinnaa presidentin kesänviettopaikaksi, mutta saksalainen asetehtailija ja -kauppias Willi Daugs osti sen hänen nenänsä edestä. Suomeen Daugs oli muuttanut jo 1937, ja hän junaili Suomen ja Saksan välisiä asekauppoja kollegansa Josef Veltjensin kanssa. Daugs oli jonkinlaisena esikuvana Hans Rühmille, joka kirjani mukaan hankki kartanon jo kesällä 1938. Hakaristiliput liehuivat Vanajankartanossa myös Daugsin aikana, ja Kulosaaressa hänellä oli sama huvila kuin Rühmillä. Daugs tunnettiin kuitenkin naistenmiehenä.

Varuskuntakaupunki Hämeenlinna oli 1930-luvulla Suomen oikeistolaisin kaupunki, koska Seinäjoki oli tuolloin vasta kauppala. Mäntsälän kapinan aikaan lapuanliikkeen johto piileskeli täällä poliisia, joka tuskin kovin tosissaan etsikään. Työväentalot ja sosialidemokraattisen Hämeen Kansan toimitus joutuivat vähän väliä ilkivallan ja pommiuhkausten kohteeksi. Maalaisliittolaista maaherra Mattssonia yritettiin painostaa eroon, koska hän suhtautui marxilaisiin liian lempeästi. Torin laidassa oli omat paikkansa isänmaallisille ja ”ei-isänmaallisille” taksiautoilijoille.

Valtalehti Hämeen Sanomien päätoimittaja Aarne Kauhtio oli myös IKL:n paikallisia johtohahmoja, mikä näkyi varsinkin hänen Antin pakinoissaan. Niin suorasukaista tekstiä ei monessa muussa porvarilehdessä nähty edes sota-aikana. 

Jos on lukenut aiempia dekkareitani, Valkoisesta hehkusta voi tunnistaa esimerkiksi Isolan kartanon, Sahanmäen työväenasunnot tai Hämeenlinnan juopoimman yksityisetsivän Shakki-Matti Grönholmin isoisän.

”KUN YKSITYISKOHDAT PITÄVÄT KUTINSA, KOKONAISUUDEN VOI VALEHDELLA.” 

Tein Valkoiseen hehkuun taustatyötä muutaman vuoden, enimmäkseen tosin muun kirjoitustyön ohessa. Osittain taustatyö oli päällekkäistä Kekkonen vasta-alkaville ja edistyville -sarjakuvaelämäkerran kanssa. Se ilmestyi Jalavalta 2007 Samsonin kuvittamana ja pääsi Sarjakuva-Finlandia -ehdokkaaksi.

Luin poliittista historiaa, paikallishistoriaa, kulttuurihistoriaa. Aikalaisromaaneja, muistelmia ja elämäkertoja, vanhoja aikakauslehtiä ja sanomalehtiä. Katsoin 30-40-luvun kotimaisia elokuvia, tutkin vanhoja karttoja ja uppouduin valokuviin. Lainasin Alasen Askolta Dallapén levyjä ja kuuntelin omista kokoelmistani muita ajan iskusävelmiä, kupletteja ja Suomi-jazzia. Jalkauduin tapahtumapaikoille Kataloniaa ja Kulosaarta myöten.

Kirjan nimen nappasin Raoul Walshin hurjalta gangsterifilmiltä. Siinä valkoinen hehku kuvastaa raivoa, minulla sokeutta tai pikemminkin yksisilmäisyyttä, joka voi johtua aatteesta, ahneudesta tai auringonpaisteesta. Ehkä myös rakkaudesta tai kostonhimosta.  

Historiallisessa rikosromaanissa pätee periaatteessa sama sääntö kuin nykyaikaan sijoittuvassakin: kun yksityiskohdat pitävät kutinsa, kokonaisuuden voi valehdella. Tarina on tietysti tärkein, ja sen vuoksi voi kulisseja vähän siirrellä. Ei kuitenkaan liikaa – muuten menee uskottavuus.

Valkoisen hehkun jälkeen minulle jäi käsiin niin paljon hyviä tarinoita ja uusien tarinoiden ituja, että hetken hengähdettyäni päätin kirjoittaa kokonaisen sarjan, joka seuraa Ossin, Sannan ja Mujusen vaiheita sota-ajan yli. Parhaillani perehdyn Välirauhan aikaan 1940-41. Siihen sijoittuu seuraava historiallinen dekkarini Sininen aave.