KIRJAILIJA KUJALLA

Alkusyksystä 1992 etsin töitä. Olin saanut Kolmiokirjalta tiedon, että FinnWest lopetettaisiin sen vuoden numeroon 12 ja Cottonin toimittajan pestini kestäisi vain muutaman numeron pitempään. Ensimmäinen nuortenkirjani oli jo hyväksytty WSOY:lle, mutta sen ennakolla ei nuori perhe elänyt kovin monta kuukautta.

Olin suomentanut Jalavalle Jonathan Latimerin kovaksikeitetyn dekkarin Suuntana sähkötuoli ja RikosPalat-lehteen muutaman kymmenen novellia. Lähettelin käännösnäytteitä kustantajille, mutten saanut töitä, kovin monelta en edes vastausta. Sitten soitin Book Studion Kari Lindgrenille, ja Kari pyysi käymään Hyvinkäällä.

Vein mukanani kirjoja, joita minusta kannattaisi suomentaa. Kävimme oluella ja pyttipannulla, juttelimme kirjoista ja kirjailijoista ja musiikista. Vaihdoimme tarinoita ja paransimme maailmaa, nauroimme paljon. Kari poltti tupakkaa. Hän antoi minulle hyllystä mukaan Book Studion ja Viihdeviikarien kirjoja sekä Lawrence Blockin dekkarin A Dance at the Slaughterhouse, joka oli juuri voittanut Edgar-palkinnon. Sain myös deadlinen.

Suomensin Karille kymmenen vuoden mittaan 16 rikosromaania ja yhden muun. Osa niistä oli omia suosituksiani. Palkkiot eivät päätä huimanneet, mutta joka penni tuli tarpeeseen. Koko ajan opin paremmaksi suomentajaksi ja kirjailijaksikin. Kari myös kustansi ensimmäiset aikuisten romaanini ja antoi hyviä neuvoja. Osaa niistä jopa noudatin.

Karin kuolemasta on näköjään jo kymmenen vuotta. Ikävä on miestä.

Kari Lindgren

(9.3.1954-5.5.2011)

En ollut aiemmin lukenut Blockilta muuta kuin joitakin novelleja, mutta huomasin pitäväni hänen tyylistään ja varsinkin dialogistaan. Suomensin Tanssin teurastamolla ja neljä muuta Matt Scudder -dekkaria. Olin pitkin 1990-lukua kirjeenvaihdossa Larryn kanssa ja kirjoitin hänestä Ruumiin kulttuuriin. Hän kertoi, että hänen naapurinsa New Yorkissa oli Finnairilla töissä ja oli kehunut käännöksiäni.

Lawrence Block

(1938-)

Myöhemmin olen seurannut Blockin uutiskirjeitä. Olen hankkinut suurimman osan hänen dekkarituotannostaan. Viimeksi ostin ennakkoon hänen varhaisen kirjailijauransa muistelmat A Writer Prepares. Suosittelen jo etukäteen.

Tuosta hankinnasta ajatukseni karkasivat muistojen kujalle. Kiitos ja anteeksi.

KIRJOITTAMINEN PALKINTONA

 

Milla Ollikainen kertoi Facebookin Kirjailijanloput-ryhmässä 23.3.2021 kirjojen kirjoittamisesta päivätyön ohessa ja siitä, miten oivalsi että kirjoittaminen täytyy ajatella palkintona. Moni muu avautui hänen päivityksensä perään. Minäkin ajattelin kirjoittaa siihen jotain lyhyttä, mutta huomasin että kokemuksen puiminen vaati minulta pitemmän tilan.

Olen kirjoittanut elääkseni jo kohta 38 vuotta. Aloitin keväällä 1983, parikymppisenä. Ensimmäisen Jerry Cottonini tein, kun olin vielä postissa töissä. Se kelpasi lehden toimittajalle, joten heittäydyin vapaaksi kirjoittajaksi.

Seuraavat kymmenen vuotta tein Cottoneita ja FinnWestejä kymmenen liuskan päivävauhtia. Sen päälle ei jaksanut paneutua enää kovin pitkään omaan juttuun. Joitain novelleja tein, ja vaikka jännitysviihteen kirjoittaminenkin oli enimmäkseen mukavaa työtä, oman tarinan tekemisessä oli kyllä aivan oma fiiliksensä.

Yhden romaaniyritelmän kirjoitin parissa kuukaudessa, kun pidin lomaa Cottonista, vaikkei siihen oikein olisi ollut varaakaan. Romaania oli kiva kirjoittaa, mutta en saanut sitä kaupaksi mihinkään. Parempi niin, ei se ollut kaksinen.

Lapsityövoimakin oli käytössä. Esikoinen tutustuu tässä isän työpaikkaan syksyllä 1990. (Kuva: Minna Bagge)

Ensimmäiset julkaistut kirjani kirjoitin, kun minusta tuli Cottonin toimittaja. Toisten juttujen korjailulta jäi jo aikaa ja voimia muulle. Toimittajan pestiä riitti kuitenkin vain pari vuotta. 

Sen jälkeen aloin raapia leipääni suomentajana. Palkkiot olivat kehnoja, ja taas piti saada kasaan vähintään kymmenen liuskaa päivässä. Parin pitkän suomennosurakan jälkeen palkitsin itseni omalla kirjalla. Se oli aina hienoa. Välillä tein tv-käsiksiä ja kuunnelmia.

Niin kului 1990-luku. Vasta 2000-luvun puolella pystyin luopumaan käännöstöistä ja keskittymään kirjojen kirjoittamiseen. Sen jälkeen elämä onkin ollut yhtä juhlaa. 

Vaimo on kyllä käynyt koko ajan töissä. Laskujenmaksua on silti joskus saanut jännittää, ja Visan varassa on toisinaan eletty seuraavaa palkkiota tai palkkaa odotellessa. Pelkällä kirjoittamisen ilolla kun ei elä. Eikä varsinkaan elätä perhettä.

AINA MURHA KOTIOLOT VOITTAA

Kuva: Minna Bagge

Alkuvuodesta 1987 olin 24-vuotias. Olin kirjoittanut muutamassa vuodessa parikymmentä Jerry Cottonia ja yhden FinnWestin. Sitten Kolmiokirjan julkaisujohtaja Joni Skiftesvik pestasi minut valikoimaan ja suomentamaan RikosPalat-lehden ulkomaisia novelleja. Heti aloin myös kehitellä omia tarinoitani. Ensimmäinen niistä ilmestyi RikosPalojen numerossa 1/1988.

Seuraavat RikosPalat-novellini toimitti Cottoneista ja FinnWesteistä tuttu oppi-isäni Seppo Tuisku. Ehdin juuri päästä hyvään novellivireeseen ennen kuin RikosPalat lopetettiin.

Novelleissa sain kokeilla kaikkea sellaista, joka päätyökseni tekemiini Cottoniin ja FinnWestiin ei olisi istunut, kuten kotimaisia maisemia ja erilaisia päähenkilöitä. Kokeilin myös oman sarjahahmon luomista.

Unettomuudesta kärsivä keskusrikospoliisin rikoskomisario Hakonen oli minun yritykseni realistisen poliisikertomuksen saralla. Esikuvana taisi olla lähinnä Maigret tai Columbo, mutta päähenkilöstä tuli aika lailla itseni näköinen ja oloinen. Minä jopa poseerasin poplarissa ensimmäisen tarinan kuvitusta varten.

 

Kuva: Minna Bagge

Hakosesta kirjoitin RikosPaloja varten neljä novellia. Kaksi niistä ehti ilmestyä lehdessä. Kaksi jäi varastoon, mutta sain niistäkin palkkion.

”Aina murha kotiolot voittaa” oli ensimmäinen Hakos-novelli. Sen henkirikos tapahtuu Keravalla yksiössä, joka oli minun ja vaimoni ensimmäisen yhteisen asunnon yläpuolella. ”Kuolema joulun alla” -kertomuksessa paljastuu, että Hakonen asuu kaksiossa, jossa vaimoni ja minä asuimme seuraavaksi.

Rauni Ranta osti ”Aina murha kotiolot voittaa” -novellin kuunnelmaversion Radioteatteriin. Se oli ensimmäinen myyntini sinne. Eeva Litmanen ohjasi 1991 kuunnelman, jossa pääosaa esitti Jukka Voutilainen. Hyvin esittikin. Kuunnelmaversio on nyt Yle Areenassa. Suosittelen!

 

Komisario Hakonen (Jukka Voutilainen) ja rouva Eskelinen (Marja-Leena Kouki).

Kehittelin Hakosesta tv-sarjaa ja tarjosin ideaa kakkoskanavalle. Sen perusteella Jussi Tuominen kutsui minut Ylen käsikirjoittajakurssille, jonka opeista on myöhemmin ollut hyötyä kaikessa mitä olen kirjoittanut. Tv-sarja Hakosesta jäi kuitenkin tekemättä.

Tarjosin Hakos-novelleja myös WSOY:lle. Kustannustoimittaja Olavi Paavilainen piti hahmosta, mutta arveli kokoelman vaativan vielä yhden pitemmän novellin. Kirjoitin sen, vähän vaille satasivuisen ”Onnellisen lopun”. 

Kustantamon kirjallinen johtaja Ville Viksten sanoi, etteivät rikosnovellikokoelmat kannata. Pitäisi olla romaani.

Kirjoitin Hakosesta romaanin, kotikutoisen sarjamurhaajatarinan Armoa kuolleille, joka Paavilaisen mielestä oli julkaisukelpoinen. 

Viksten kysyi puhelimessa, mitä halusin sanoa kirjallani.

Vastasin, että en minä tiedä. Yritin vain tehdä hyvän jutun.

Se oli väärä vastaus, mutta jälkiviisaasti oikea. Hakonen oli vasta hakuammuntaa, oman äänen etsimistä. 

Ehkä jotain Hakosesta on jäänyt kovan onnen lakimieheeni Onni Syrjäseen ja Hämeenlinna Noir -sarjani rikosylikonstaapeli Nikkilään. Ehkä myös Elviira Noir -sarjani rikoskomisario Sundmaniin.

"Aina murha kotiolot voittaa" ilmestyi uudestaan Juri Nummelinin Isku-lehden numerossa 8 (2008), ja neljä ensimmäistä Hakos-tarinaa sisältyivät kokoelmaani Ammattimies (Turbator 2008).

Kansikuva: Jukka Murtosaari

 

Miehet kirjoissa

Sarjahan näistä sitten tuli: toinen Koskela ja minä -kirja Miehet maailmalla on jo kaupoissa. Mitähän miehet seuraavaksi keksivät?

Kannet: Jussi Kaakinen

Usein käy niin, että sivupäähenkilö nousee sarjan varsinaiseksi tähdeksi. Niin teki Pekka Lipponenkin, joka nousi Kalle-Kustaa Korkin varjosta ja syrjäytti hänet suosiossa. Minä en kyllä ole mikään Korkki, vaan lähempänä Erkki-Mikaelin pakinoiden Aputoimittajaa, jonka Isaskar Keturi vetää mukaan omiin omituisiin seikkailuihinsa.

Minä aloin kirjoittaa Kaupunkiuutisiin lyhyitä huumoritarinoita Tee se itse -miehen arjesta ja vastoinkäymisistä elokuussa 2015. Jo syyskuun jutussa tarvittiin joku muu kuin vaimo, jonka kanssa käydä dialogia. Syntyi Koskela. Kaveri, joka osallistui hölmöyksiini.

Pian Koskela tarttui rattiin. Hän alkoi alkoi vetää kertomuksia ja juttu lähti käyntiin siitä, että Koskela soitti tai ilmestyi ovelle tai pihatien päähän. Sellainen Koskela on. 

Koskelan myötä tarinoiden maailma laajeni ja ne pitenivät jatkokertomuksiksi. Jo Miehet asialla -kokoelmassa (2018) oli pari pitkää novellia: Alligaattori ja Marskin keppi. Tuoretta Miehet maailmalla -kirjaa Koskela ja pitkät kertomukset hallitsevat. Nyt käydään jo Jürmalassa ja Kuhmalahdella saakka. Minäkertojaa viedään kuin lastua laineilla, vaikka hän kuinka panee hanttiin.

Ei Koskelakaan vähällä pääse. Välillä vetää synkäksi ja maailma on musta, mutta sitten taas mennään – ja lujaa. 

Pääasia on liike. Päämäärä muuttuu monesti matkalla tai unohtuu kokonaan. Niin elämässäkin usein käy.

Näitä kirjoja ei pidä sekoittaa Lauri Virran eli Yrjö Halmeen Mies-kirjoihin 1940-luvulta:

JOULUKATALOGI 2020

Kun ensi vuoden kirjat on suurimmaksi osaksi kirjoitettu, on hyvä luoda katsaus tämän vuoden kirjoihin. Samalla voin suositella joululahjakirjoja niitä etsiville.

Tänä vuonna minulta ilmestyi peräti kaksi rikosromaania. Vierasta maata suosittelen vauhdikkaan toimintajännärin ystävälle.

"Vauhdikas romaani on taattua Baggea: hauskaa, helppolukuista ja mukaansatempaavaa viihdettä, joka saa heittämään aivot narikkaan ja huolet huomiseen."

Riikka Happonen, Hämeen Sanomat

Sinimustaa kyytiä suosittelen historiallista rikosromaania arvostavalle.

"Bagge yhdistää totta ja tarua jännitysjuoneen. Kahdessa aikatasossa kulkeva tarina rullaa kuin muiluttajien auto yössä."

Juha Sihto, Aamulehti

 

Jäätävää kyytiä -selkojännäriä suosittelen nuorille:

"…lennokas juoni vetää nuoren lukijan seikkailuun, johon kirjan ilmeikäs kuvitus tuo lisävipinää."

Tuijata.Kulttuuripohdintoja 

Apassit-sarjan neljättä kirjaa Rautamiehen arvoitusta suosittelen alakouluikäisille jännityksen ja historian ystäville, mutta myös aikuisille. Keksintöjen arvoitusta suosittelen kaikille, joita kiinnostaa kuka keksi mitä, miten ja milloin.

"Jälleen kerran Bagge yhdistää sulavasti historiaa ja seikkailua vetäväksi tarinaksi, josta ei jännitystä ja käänteitä puutu. Carlos da Cruzin nelivärikuvitus tekee kirjasta houkuttelevan ja tukee tarinaa upeasti."

Kirjojen keskellä -blogi

Elsan etsivätoimiston avauskirjaa Polkupyörävarkaat suosittelen 6-10-vuotiaille jännityksen ja huumorin ystäville. 

"Dialogivetoisesti etenevä tarina rullaa liukkaasti kohti vauhdikkaita ja jopa hiukan uhkaavia loppurytinöitä. Jännitystä kuitenkin leikataan huumorilla. Varsinkin väärinkäsityksiin perustuva sanailu naurattaa kovasti."

Marjo Jääskä, Onnimanni

Ukulele-etsivä Nanan toista seikkailua Kultaisen ukulelen arvoitus suosittelen 3-115-vuotiaille salapoliisitarinoiden ja huumorin ystäville.

30

Olin 30-vuotias vuonna 1992. Asuimme pienessä mansardikattoisessa omakotitalossa Hattelmalassa. Toimitin Jerry Cottonia ja FinnWestiä. Kirjoitin lehden itse vain, jos en saanut avustajilta juttua ajoissa. Viimeistelin ensimmäisen nuortenkirjani Korhonen ja kadonnut faija, joka ilmestyi seuraavan vuoden keväällä WSOY:ltä. Kirjoitin TV1:lle kahdeksanosaisen komediasarjan Naamiomies, joka kertoi supersankarisarjakuvaa kotona piirtävästä perheenisästä. Ere Kokkonen sai sydänkohtauksen, ja sarja jäi hyllylle.

Loppuvuodesta sain kuulla Kolmiokirjalta, että FinnWest lopetetaan ja Cottonin toimittaminen siirretään SinäMinän toimittajan sivutyöksi. Aloin etsiä käännöstöitä. Kävin Hyvinkäällä tapaamassa Book Studion Kari Lindgreniä, jolle suosittelin Jonathan Gashin Lovejoy-kirjoja ja jolta sain mukaani suomennettavaksi Lawrence Blockin dekkarin A Dance at the Slaughterhouse. Nahkaselkäinen esikoisemme täytti kaksi vuotta.

Tänä vuonna täytän 58. Asumme vähän isommassa harjakattoisessa omakotitalossa Hattelmalassa. Olen keskittynyt kirjoittamaan kirjoja. Kolme aikuista lasta on maailmalla. Esikoinen täyttää 30.

RUUSU VIERAALLA MAALLA, JULKKARIT RENGOSSA

Helmikuun 11. päivänä julkistetaan Ruusu Toivosen uusi seikkailu Vieras maa hänen kotiseudullaan Rengossa, Cafe Bar Rengiassa kello 18 alkaen. Ruusu on aiemmin seikkaillut Hämeenlinna Noir -sarjan kirjassa Vieras mies. Näköjään hän sai nyt oman sarjansa, koska Uuteen-Seelantiin sijoittuva kirja ei oikein istu enää Hämeenlinna Noiriin.

Vieras mies -rikosromaanista tuttu Ruusu Toivonen matkustaa unelmalomalle Uuteen-Seelantiin. Lentokoneessa hän tapaa salaperäisen tumman miehen, jonka kanssa Ruusu päätyy hurjaan seikkailuun. Parivaljakko pakoilee pian sekä poliisia että roistoja – ja metsästää tummaa timanttia, jonka haltijaa tuntuu vainoavan kirous. Löytääkö Ruusu Toivonen vieraalta maalta timantin ja onnen – vai hautapaikan?

Mustan huumorin mestari Tapani Bagge sukeltaa rikosromaanissaan Taru sormusten herrasta -elokuvan maisemiin. Vauhdikas ja hauska toimintajännäri on Baggen 23. rikosromaani.

Vieraan maan voi jo tilata kustantajalta tai ostaa kirjakaupasta. Se on myös saatavilla e-kirjana.

Vieraan miehen voi tilata kustantajalta tai ostaa kirjakaupasta. Se löytyy myös Storyteliltä.

Ruusun synty juontaa juurensa vanhaan tarinaideaani: syrjäisellä paikalla asuva yksinhuoltajaäiti saa vieraakseen sekä rosvoja että poliiseja pakenevan miehen. Idea syntyi alun perin liki kymmenen vuotta sitten, kun yhdistin lehtijutun arvokuljetusryöstön yrityksestä ja pari muistikuvaa ihmisistä, jotka tapasin joskus nuoruudessani, sekä Hämeenlinna Noir -sarjani rikosylikonstaapeli Nikkilän.

Kirjoitin idean muistiin koneelle työnimellä Syrjässä ja ajattelin tehdä siitä pitkän novellin, jos sopiva antologia tai muu tilaus osuisi kohdalle. Idea oli jo ehdolla vuoden 2013 CrimeTime-antologiaan Keikka, mutta päädyin kuitenkin kirjoittamaan siihen Mujus-tarinan Harmaa susi.

Saman vuoden lopulla kokosin materiaalia pimeiden kertomusten kokoelmaani Hukkareissu. Löysin taas Syrjässä-idiksen ja se poiki muutaman sivun pikkujutun Palju, jossa keskityin naiseen. Tällä kertaa nimesin hänet Anneksi.


Kun sitten JP Koskisen Helppoa rahaa -tarinan innoittamana aloin miettiä jatkokertomusaihetta MeNaiset-lehteen, mieleen nousi Syrjässä-idis. Nyt mukaan mahtui myös Nikkilä ja rosvo ja paljon muuta. Yksinäisessä paikassa ilmestyi MeNaisissa kesällä 2016. Tarinan pidemmän version myin neliosaiseksi äänikirjasarjaksi Vieras mies Storytelille. Romaani Vieras mies (2018) oli pisin versio. Ossi Hiekkala teki kannen.



Minulla ei ollut aikomusta kirjoittaa Ruusun tarinalle jatkoa. Vieraan miehen lopussa tulin kuitenkin maininneeksi, että Ruusu harkitsi matkaa Uuteen-Seelantiin. Olin itse käynyt siellä juuri ennen kuin kirjoitin MeNaiset-jatkiksen. Marras-joulukuussa 2015 kolusimme läpi sekä Etelä- että Pohjoissaaren lähinnä sen innoittamana, että Taru sormusten herrasta -elokuvat oli kuvattu siellä. Mitään ajatusta ei siinä vaiheessa ollut, että joskus kirjoittaisin jotain, joka sijoittuu sinne. Tutustuin kuitenkin paikalliseen oikeusjärjestelmään, kuten kuvista näkyy.

Kun sitten alkuvuodelle 2020 piti keksiä jotakin tuloa, tarjosin MeNaisiiin jatkisideaa Ruusun Uuden-Seelannin matkasta, johon yhdistin Tolkienin hahmoja muistuttavia henkilöitä sekä Tumman timantin kirouksen. Kirouksesta sain nimen jatkikselle. 

Idea kelpasi päätoimittajalle. Jatkista kirjoittaessani sain idean, miten tarina voisi jatkua senkin jälkeen, kun jatkokertomus päättyy. Kirjoitin pitkän version saman tien ja ilmoitin Vesa Tompurille, että ensi keväänä minulta ilmestyy Aviadorin kustantamana toimintajännäri Vieras maa. Vesa vastasi, että selvä. Tilasin saman tien myös kannen Ossi Hiekkalalta. Ossi on kysytty mies.

Vieraassa maassa Ruusu ehti kuitenkin tutustua vasta Eteläsaareen. Pohjoissaari on vielä jäljellä, ja siihen kirjan lopussa viitataankin. Ruusu saattaa kokea uuden seikkailun, joka täydentäisi trilogian. Saa nähdä…