Kirjoitan parhaillani vuodesta 1938 lähteneen historiallisen värisarjani neljättä kirjaa, Punaista varjoa. Olen nyt sivulla 158 ja marraskuun kolmannen päivän aamussa 1944. Jussi Kaakinen teki jo komean kannen, kuten aiempiinkin. Kirja ilmestyy keväällä.
Odotellessa voi lukea sarjan aiempia osia tai tutustua aiempien osien syntyvaiheisiin.
Mustan pyörteen tekemisestä olen kertonut täällä, Sinisen aaveen luomisesta täällä ja Valkoisen hehkun synnystä tässä jutussa, joka alun perin ilmestyi Ruumiin kulttuurin numerossa 3/2009:
KUINKA VALKOINEN HEHKU SYNTYI
Tapani Bagge
Historia koostuu tarinoista. Osa niistä on totta, osa keksittyä. Kaikki riippuu näkökulmasta. Jokaisella on oma totuutensa, jota usein pidetään ainoana oikeana. Hämeenlinnassakin kiistellään yhä, tuhoutuiko rautatieasema huhtikuussa 1918 pakenevia punaisia Hattelmalan harjulta tulittaneiden saksalaisten tykkitulen ansiosta vai räjäyttivätkö punaiset asemalla seisseen ammusvaununsa itse.
Tämä oli lähtökohtani Valkoiseen hehkuun.
RAAMIT
Halusin käsitellä vuoden 1918 sisällissotaa ja sen suomalaisiin jättämiä jälkiä. Kirjan tapahtuma-aikaan, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, haavat olivat vielä heikosti ruvella. Espanjan sisällissodassa taisteli suomalaisia kummallakin puolella ja suursodan uhka riippui synkkänä koko Euroopan yllä. Talvisodan alkuun oli enää vuosi.
Itsenäisyyspäivän aikoihin 1938 sisäministeri Urho Kekkonen oli Suomen vihatuimpia miehiä. Hänen alaisensa Valpo oli juuri marraskuun lopulla lamauttanut suurpidätyksillään maanalaisen kommunistipuolueen, ja samoihin aikoihin hän runnoi eduskunnassa läpi lain äärioikeistolaisen IKL:n ja sen lehtien lakkauttamisesta. Hän sai tappouhkauksia ja paskapaketteja. Siviilipukuiset poliisit saattoivat Kekkosen ja pääministeri Cajanderin kotiin ratkaisevasta eduskuntakäsittelystä, ja Valpon päällikkö Paavo Säippä antoi Kekkoselle turvaksi pistoolin, jota tämä kantoi jonkin aikaa mukanaan. Vakituista henkivartijaa hän ei halunnut, vaikka sisäministeri Heikki Ritavuoren murha vuodelta 1922 oli vielä tuoreessa muistissa.
Todellisuudessa Kekkonen puhui itsenäisyyspäivänä 1938 Helsingissä. Hänen Hämeenlinnan-reissunsa ohjelmaan otin hieman mallia presidentti Kyösti Kallion vierailusta kaupungin 300-vuotissyntymäpäivillä tammikuussa 1939.
IHMISIÄ JA PAIKKOJA
Sekä viinaan että naisiin menevä rikostoimittaja Ossi Koho ja häntä fiksumpi valokuvaaja Sanna Rytkönen esiintyivät ensimmäisen kerran Ilta-Sanomien 70-vuotisjuhlanumeroon kirjoittamassani novellissa ”Musta maanantai”. Parittomissa työtovereissa tuntui olevan ainesta enempäänkin, joten otin heidät mukaan Valkoiseen hehkuun. Yhtenä Kohon esikuvana oli Sanomien legendaarinen rikostoimittaja Kuha.
Valpon ylietsivä Mujunen taas on salaovela viisikymppinen maalaispoika Töölöstä, joka haaveilee omasta parturinliikkeestä. Virassaan hän ei välttämättä aina toimi aivan lain kirjaimen mukaan, mutta luottaa enimmäkseen Maire-vaimonsa neuvoihin. Mujusella oli useitakin esikuvia.
Neuvostokapteeni Helanderin yhtenä esikuvana oli entinen hammaslääkäri Doc Holliday, joka myös kärsi keuhkotaudista. Henkilöhistorian osalta Helanderiin vaikutti Hjalmar Front, joka pakeni sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle ja päätyi siellä upseerin uralle mutta huomasi olevansa hengenvaarassa Stalinin puhdistuksissa ja loikkasi 1938 Mongoliasta japanilaisten puolelle. Myöhemmin hän päätyi Ruotsiin, jossa kirjoitti kaksiosaiset muistelmansa.
Rosenlewin porilaisen tehtailijasuvun metsästysmaja Vanajanlinna, silloinen Vanajankartano, vaihtoi oikeasti omistajaa vasta 1941. Tuolloin Risto Ryti havitteli brittityylistä tiililinnaa presidentin kesänviettopaikaksi, mutta saksalainen asetehtailija ja -kauppias Willi Daugs osti sen hänen nenänsä edestä. Suomeen Daugs oli muuttanut jo 1937, ja hän junaili Suomen ja Saksan välisiä asekauppoja kollegansa Josef Veltjensin kanssa. Daugs oli jonkinlaisena esikuvana Hans Rühmille, joka kirjani mukaan hankki kartanon jo kesällä 1938. Hakaristiliput liehuivat Vanajankartanossa myös Daugsin aikana, ja Kulosaaressa hänellä oli sama huvila kuin Rühmillä. Daugs tunnettiin kuitenkin naistenmiehenä.
Varuskuntakaupunki Hämeenlinna oli 1930-luvulla Suomen oikeistolaisin kaupunki, koska Seinäjoki oli tuolloin vasta kauppala. Mäntsälän kapinan aikaan lapuanliikkeen johto piileskeli täällä poliisia, joka tuskin kovin tosissaan etsikään. Työväentalot ja sosialidemokraattisen Hämeen Kansan toimitus joutuivat vähän väliä ilkivallan ja pommiuhkausten kohteeksi. Maalaisliittolaista maaherra Mattssonia yritettiin painostaa eroon, koska hän suhtautui marxilaisiin liian lempeästi. Torin laidassa oli omat paikkansa isänmaallisille ja ”ei-isänmaallisille” taksiautoilijoille.
Valtalehti Hämeen Sanomien päätoimittaja Aarne Kauhtio oli myös IKL:n paikallisia johtohahmoja, mikä näkyi varsinkin hänen Antin pakinoissaan. Niin suorasukaista tekstiä ei monessa muussa porvarilehdessä nähty edes sota-aikana.
Jos on lukenut aiempia dekkareitani, Valkoisesta hehkusta voi tunnistaa esimerkiksi Isolan kartanon, Sahanmäen työväenasunnot tai Hämeenlinnan juopoimman yksityisetsivän Shakki-Matti Grönholmin isoisän.
”KUN YKSITYISKOHDAT PITÄVÄT KUTINSA, KOKONAISUUDEN VOI VALEHDELLA.”
Tein Valkoiseen hehkuun taustatyötä muutaman vuoden, enimmäkseen tosin muun kirjoitustyön ohessa. Osittain taustatyö oli päällekkäistä Kekkonen vasta-alkaville ja edistyville -sarjakuvaelämäkerran kanssa. Se ilmestyi Jalavalta 2007 Samsonin kuvittamana ja pääsi Sarjakuva-Finlandia -ehdokkaaksi.
Luin poliittista historiaa, paikallishistoriaa, kulttuurihistoriaa. Aikalaisromaaneja, muistelmia ja elämäkertoja, vanhoja aikakauslehtiä ja sanomalehtiä. Katsoin 30-40-luvun kotimaisia elokuvia, tutkin vanhoja karttoja ja uppouduin valokuviin. Lainasin Alasen Askolta Dallapén levyjä ja kuuntelin omista kokoelmistani muita ajan iskusävelmiä, kupletteja ja Suomi-jazzia. Jalkauduin tapahtumapaikoille Kataloniaa ja Kulosaarta myöten.
Kirjan nimen nappasin Raoul Walshin hurjalta gangsterifilmiltä. Siinä valkoinen hehku kuvastaa raivoa, minulla sokeutta tai pikemminkin yksisilmäisyyttä, joka voi johtua aatteesta, ahneudesta tai auringonpaisteesta. Ehkä myös rakkaudesta tai kostonhimosta.
Historiallisessa rikosromaanissa pätee periaatteessa sama sääntö kuin nykyaikaan sijoittuvassakin: kun yksityiskohdat pitävät kutinsa, kokonaisuuden voi valehdella. Tarina on tietysti tärkein, ja sen vuoksi voi kulisseja vähän siirrellä. Ei kuitenkaan liikaa – muuten menee uskottavuus.
Valkoisen hehkun jälkeen minulle jäi käsiin niin paljon hyviä tarinoita ja uusien tarinoiden ituja, että hetken hengähdettyäni päätin kirjoittaa kokonaisen sarjan, joka seuraa Ossin, Sannan ja Mujusen vaiheita sota-ajan yli. Parhaillani perehdyn Välirauhan aikaan 1940-41. Siihen sijoittuu seuraava historiallinen dekkarini Sininen aave.
