Helmikuun 13. päivänä kello 17.00 esittelen lyhyesti elokuvateatteri Orionissa Helsingissä Claude Sautet'n ohjaaman elokuvan Rikolliset (Classe tous risques, 1960), johon teki käsikirjoituksen José Giovanni oman romaaninsa Riskinsä kullakin pohjalta. Esitys kuuluu Suomen Dekkariseuran 30-vuotisjuhlasarjaan Dekkarit valkokankaalla.
Sen kunniaksi julkaisen täällä alun perin Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehteen vuonna 2006 kirjoittamani jutun ranskalaisen rikoskirjallisuuden ja -elokuvan merkkitekijästä.
Tapani Bagge:
JOSÉ GIOVANNI
– MONEN MENNEISYYDEN MIES
OSA 1: KUOLEMAANTUOMITUSTA KIRJAILIJAKSI
Keväällä 2004 aioin kirjoittaa Ruumiin kulttuuriin jutun ranskalaisesta rikosromaanin mestarista José Giovannista, joka oli myös taitava elokuvakäsikirjoittaja ja parhaimmillaan mainio ohjaaja. Olin lukenut hänen suomennetun tuotantonsa, hänen ainoan englanniksi käännetyn kirjansa, yhden hänen romaaninsa saksaksi ja tavaillut ranskankielisiä lähdeteoksia ja nettisivuja sekä hänen muistelmiaan.
Sitten 80-vuotias Giovanni kuoli, ja muistokirjoituksissa ympäri maailman julkaistiin hämmentävän erilaisia versioita hänen nuoruudestaan, josta luulin jo olleeni perillä. Ruumiin kulttuurinkin nekrologissa ihmeteltiin juttujen ristiriitaisuuksia.
Vaikutti melkein siltä kuin kyse olisi ollut kahdesta eri miehestä, jotka vasta 50-luvulla sulautuivat yhdeksi ja samaksi.
Minun ranskantaidoillani totuuden selvittäminen vaikutti ylivoimaiselta tehtävältä. Päätin unohtaa koko jutun. Mutta se jäi vaivaamaan.
VIRALLINEN VERSIO
Vanhan, yksityiskohdiltaan hieman vaihtelevan tarinan mukaan Giovanni syntyi 1923 joko Pariisissa tai Korsikalla, joka tapauksessa korsikalaiseen sukuun. Jo teini-ikäisenä hän ehti toimia vuoristo-oppaana, syvänmerensukeltajana ja kaivosmiehenä. Sodan aikana hän toimi Ranskan vastarintaliikkeessä mutta aloitti myös uransa pikkurikollisena.
Kohta sodan jälkeen pariisilaisen mustan pörssin kauppiaan ryöstö meni vikaan ja viisi ihmistä menetti henkensä, muun muassa Josén veli ja setä. José ja hänen toinen veljensä vangittiin.
Veljen onnistui paeta, mutta hän kuoli vähän myöhemmin tulitaistelussa. José tuomittiin 1948 giljotiiniin. Presidentti Vincent Auriol armahti hänet lopulta kuolemantuomiosta, mutta vankilassa hän sai istua vuoteen 1956 saakka.
Tässä tarinassa on osa totta, osa muunneltua totuutta.
OSATOTUUS
Vuonna 1993 virallinen totuus alkoi murentua, kun sveitsiläinen uutistoimisto BRRI paljasti, ettei Giovanni ollutkaan toiminut sodan aikana vastarintaliikkeessä, vaan natsien yhteistoimintamiehenä, Vichyn hallituksen miliisinä, ja että hän oli saanut kuolemantuomionsa vastarintamiesten tappamisesta. Tämä osatotuus pääsi myös moniin muistokirjoituksiin, joihinkin niistä virallisen totuuden rinnalle.
Paljastuksen jälkeen Giovanni antoi lausunnon, jossa hän sanoi hyvittäneensä tekonsa ja ansaitsevansa oikeuden anteeksiantoon ja unohdukseen.
KOKO TOTUUS
paljastui minulle vasta pari kuukautta sitten, kun käännyin ongelmani kanssa englantia taitavan belgialaistuttavani Etienne Borgersin puoleen. Hän usutti ranskalaisystävänsä tutkimaan asiaa, ja tuota pikaa minulle kilahti sähköpostiin englanniksi käännetty selvitys José Giovannin nuoruudesta.
Koko totuus on ehkä vieläkin hämmentävämpi kuin virallinen versio ja siihen liitetyt osatotuudet.
Giovanni oli kyllä korsikalaista sukua, mutta hänen oikea nimensä oli Joseph Damiani. Suku elätti itsensä huumekaupalla ja parituksella. Josephin isä oivalsi 30-luvulla Ranskan Alpeille kehittyvän loistokkaan Chamonix’n talviurheilukeskuksen mahdollisuudet ja keskitti laittomia liiketoimiaan sinne. Joseph ja hänen veljensä kävivät kalliita ranskalaiskouluja suunnilleen ylioppilaiksi saakka.
Kun Saksa miehitti Ranskan, Chamonix jäi saksalaisia myötäilevän Vichyn hallituksen isännöimälle ”vapaalle” vyöhykkeelle. Laskettelusta ja vuorikiipeilystä pitävä Joseph liittyi Vichyn hallituksen nuorisojärjestön vuoristojaokseen. Suuri osa sen jäsenistä liittyi myöhemmin pahamaineiseen puolisotilaalliseen miliisilaitokseen, joka perustettiin 1943. Sodan loppuvaiheissa Joseph Damiani toimi miliisinä suorassa yhteistyössä saksalaisten osto- ja hankintaviraston kanssa, arvatenkin turvatakseen perheen etuja.
Lokakuussa 1944 Ranskan vapautusjoukot pidättivät Josephin ja syyttivät häntä yhteistoiminnasta vihollisen kanssa, murhista ja kidutuksesta. Samalla kertaa pidätettiin myös hänen veljensä, joka kuului Gestapon ranskalaisiin apujoukkoihin. Muut rikoskumppanit olivat äärioikeistolaisia “kollaboraattoreita” ja erään natsipropagandistin henkivartija.
Syytteet koskivat kolmen ihmisen kiduttamista ja murhaa: ranskanjuutalaisen mustan pörssin kauppiaan Haïm Cohenin ja kahden Peugeotin veljeksen. Hankintavirastossa ja Gestapossa toimiessaan syytetyt olivat saaneet tietoonsa, että uhreilla oli hallussaan kultaharkkoja ja merkittäviä rahasummia. Mitään vastarintamiehiä eivät uhritkaan siis olleet.
Josephin veli pakeni tutkintavankeudesta, mutta tyytymättömät rikoskumppanit ampuivat hänet Nizzassa 1947. Joseph Damiani tuomittiin kuolemaan heinäkuun yhdentenätoista päivänä 1948 Pariisissa, samoin kuin Accad-niminen rikostoveri. Osa muista tuomittiin kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön.
Jatko onkin sitten sama kuin José Giovannista kertovassa virallisessa totuudessa, paitsi että joidenkin huhujen mukaan Damiani-Giovanni olisi myöhemmin toisinaan tehnyt palveluksia gaullistien oikean laidan aktivisteille, mikä osaltaan selittäisi sen että hän sai niinkin pitkään elää kaikessa rauhassa salanimensä turvin.
KIRJAILIJAKSI KIVEN SISÄSSÄ
Kirjan kirjoittaminen ei ollut Giovannin oma idea, vaan kipinän antoi hänen asianajajansa Stephen Hecquet, joka tunsi myös kustannusyhtiö Gallimardin väkeä. Hecquet puolestaan sai ajatuksen Giovannin teksteistä, joita tämä kirjoitti vankilasta selvittääkseen kantaansa vireillä oleviin anomuksiin tai ihan vain purkaakseen mieltään.
Alun perin Giovanni aikoi vapauduttuaan lähteä Amerikkaan etsimään eräoppaan tai muun vastaavan töitä, mutta sodan loppuvaiheissa Yhdysvaltoihin paennut isä arveli että viisumin saaminen voisi olla ylivoimaista. Setä asui Australiassa, ja sinne oli helpompi päästä. Viisumia odotellessaan Giovanni pani paperille muistoja vankeusajastaan.
Giovanni istui suuren osan tuomiostaan Santén vankilassa Pariisissa. Siellä hän osallistui pitkälliseen pako-operaatioon, jossa samassa sellissä asuvat viisi miestä yrittivät päästä vapauteen lämmityskanavan ja viemäritunnelien kautta. Viime tipassa suunnitelma epäonnistui, koska yksi heistä jänisti ja paljasti juonen vartijoille.
Pakoyrityksen pohjalta syntyi Giovannin ensimmäinen kirja, Le Trou (1957). Se käännettiin englanniksi 1960 (nimellä The Break), mutta suomennosta ei ole tullut vieläkään. Teoksen mottona on Dostojevskin lause: ”Kukaan ei elä ilman armoa.” Kirja on vankilaromaanien aatelia, henkilökuviin ja tunnelmiin panostava tiukka jännäri joka kohoaa myös filosofiseksi vapauden puolustuspuheeksi. Giovannin tyyli on heti hallitun niukka, tunteet paljastetaan mieluummin rivien välissä kuin pitkinä purkauksina. Silti lukija tuntee elävänsä näiden miesten kanssa, jakaa heidän toivon ja epätoivon hetkensä ja ymmärtää hyvin luottamuksen merkityksen niissä oloissa.
Gallimard otti heti kirjan kustannettavaksen. Se sai hyvät kritiikit, sitä ylistivät mm. Albert Camus ja Jean Genet. Mestariohjaaja Jacques Becker (Rakastajatar, Älkää koskeko) kiinnostui aiheesta ja pestasi Giovannin toiseksi käsikirjoittajaksi veteraani Jean Aurelin rinnalle. Nuori mies pääsi vauhdilla sisään elokuvamaailmaan.
Beckerin filmi oli nimeltään Tunneli (Le Trou), ja se valmistui 1960. Se jäi hänen testamentikseen ja onkin hänen parhaita filmejään. Siinä yhdistyvät samat hyveet kuin Giovannin kirjassa: tiivis tunnelma, uskottavat ja elävät henkilöt, naseva dialogi, karu tunteellisuus, paikoin lähes sietämätön jännitys. Pääosissa nähtiin Michel Constantinin ja Philippe Leroyn rinnalla Jean Keraydy, joka oli osallistunut oikeaan pakoyritykseen Giovannin kanssa.
Kun Giovannia sitten pyydettiin kirjoittamaan rikosromaaneja Gallimardin Série Noireen ja käsikirjoitustöitäkin tuntui riittävän, hän unohti koko Australian ja jäi Pariisiin. Gallimardilta hän löysi myös vaimonsa Zazien, jolta Raymond Queneau nappasi nimen kuuluisalle romaanilleen Zazie dans le métro.
EDELTÄJÄT
Viisikymmenluvulla Ranskassa kehittyi uusi rikoskirjojen ja -filmien tyylisuunta, jossa Maigretin kaltaisten perinteisten poliisihahmojen sijasta päähenkilöiksi nousivat kovapintaiset ammattirikolliset ja moraaliltaan kyseenalaiset poliisit. Merkittävä osansa tässä nousussa oli paitsi amerikkalaisilla esikuvilla myös kahdella kirjailijalla, jotka aloittivat uransa jo ennen Giovannia ja tekivät myös filmikäsikirjoituksia. He olivat Albert Simonin ja Auguste Le Breton.
SIMONIN
Simonin (1905-1980) syntyi pariisilaiseen käsityöläisperheeseen 18. kaupunginosassa. Hän jätti koulun 12-vuotiaana ja hankki tietämyksensä sen jälkeen Pariisin kaduilta erinäisissä ammateissa, kuten kirjanpainajana, helmien tukkukauppiaana ja taksikuskina. Hän oli kiinnostunut ennen kaikkea katujen omasta kielestä ja kirjoittikin oman slangisanakirjan Le Petit Simonin 1957.
Hänen ensimmäinen kirjansa oli Touchez pas aux grisbi! (1953), vauhdikas kovaksikeitetty rikosromaani, jossa surtiin Pariisin vanhan puolimaailman katoamista ja uusien, amerikkalaistyylisten gangsterien tuloa. Se aiheutti Ranskassa melkoisen kohun, koska siinä käytettiin aitoa slangia, jota ei siihen mennessä ollut pidetty soveliaana romaanin sivuille. Kirjaa ei ole suomennettu, kuten ei muutakaan miehen tuotantoa, mutta ruotsiksi se löytyy, nimellä Grisbi (1957). Jacques Becker ohjasi 1954 upean filmiversion Alkää koskeko!, jota käsikirjoittivat hänen lisäkseen Maurice Griffe ja itse Simonin. Pääosaa näytteli Jean Gabin. Rooli oli hänen ensimmäisensä Ranskassa, Hollywoodissa vietettyjen sotavuosien jälkeen, ja sivupääosia vetivät Jeanne Moreau ja Lino Ventura.
Filmi menestyi, ja Simoninista tuli Gabinin luottokäsikirjoittaja. He tekivät yhdessä elokuvat Vääränrahantekijät (1961, ohjaus Gilles Grangier), Herrasmieshuijari (1962, ohjaus Gilles Grangier) ja Askel askeleelta (1963, ohjaus Henri Verneuil). Kahdessa ensimmäisessä oli lempeää huumoria – Vääränrahantekijät pohjautui Simoninin omaan romaaniin – mutta jälkimmäinen palasi amerikkalaisen rikoskirjailijan John Trinianin tiukan alkuperäisteoksen The Big Grab (1961) ansiosta mustempaan tyylilajiin ja ironiaan. Ranskalaisen Jean Laborden kirjaan pohjautuvassa Timanttiketussa (1968, ohjaus Georges Lautner) Gabin oli eläkkeelle jäävä rikoskomisario, joka jäljitti ystävänsä murhaajaa Pariisin yöelämästä.
Jo 1955 Simonin oli kirjoittanut Grisbille humoristisen jatko-osan nimeltä To Grisbi or not to Grisbi. Siitä Georges Lautner ohjasi vuonna 1963 hilpeän holtittoman filmiversion Les tontons flingeurs, jota ei Suomessa ole nähty. Siinä pääosassa oli aina pätevä Lino Ventura, italialaissyntyinen entinen painija, joka aloitti näyttelijänuransa elokuvassa Älkää koskeko!
Simonin kirjoitti myös yhden Eddie Constantine -leffan: Nyrkki on valttia. Myöhemmissä elokuvissaan ja kirjoissaan Simonin harrasti myös suoranaista komediaa.
Seitsemänkymmentäluvulla Simonin keskittyi tv-käsikirjoituksiin (mm. yksi osa Arséne Lupinia; hän oli käsikirjoittajana myös Jacques Beckerin Lupin-elokuvassa 1957) ja kirjoitti kolmiosaisen Le Hotu -kirjasarjan, joka kronikoi romaanimuodossa Pariisin puolimaailman vaiheita vuodesta 1928 lähtien.
LE BRETON
Auguste Le Bretonin (1913-99) sukunimi oli alun perin Montfort. Hän syntyi Pohjois-Ranskassa, jäi kuusivuotiaana orvoksi ja joutui lastenkotiin, sitten kasvatuslaitokseen ja lopulta armeijaan. Lastenkodista alkaen hän sopeutui huonosti laitoksiin ja karkaili tuon tuostakin tien päälle pikkurikosten pariin. Tultuaan armeijan jälkeen 30-luvulla Pariisiin hän sai lempinimen Le Breton, ”Bretagnelainen”, ja myöhemmin hän otti sen viralliseksi nimekseen. Pariisissa hän tutustui Montmartren jengeihin, baareihin ja peliluoliin. Toisen maailmansodan aikana hän osallistui vastarintaliikkeesen, ja sodan jälkeen hänet palkittiin mitaleilla.
Simoninin tavoin Le Breton käytti kirjoissaan paljon slangia, ja hänkin toimitti vuosien varrella useita versioita ja osia omasta kuvitetusta slangisanakirjastaan. Hän oli nopea kirjoittaja: kirja syntyi kuukaudessa tai parissa. Kun hän vuonna 1954 astui kirjalliselle näyttämölle, se tapahtui peräti neljän kirjan voimalla.
Niistä yksi, Les Haut Murs, oli omaelämäkerrallinen romaani, jossa hän kertoi lapsuudestaan. Kolme muuta olivat rikosromaaneja: Rififi (Du rififi chez les hommes, suomennos 1972), Razzia sur la chnouf ja Le rouge est mis. Kaikista kolmesta tehtiin tuoreeltaan elokuva, mutta vaikka Henri Decoinin ohjaamassa Suuressa ratsiassa (1955) ja Gilles Grangierin ohjaamassa Väkivallan tiessä (1957) oli molemmissa pääosassa Jean Gabin (Ratsiassa myös Lino Ventura), Rififin elokuvaversio on selvästi maineikkain. Sen ohjasi mustan listan Hollywoodista Eurooppaan ajautunut Jules Dassin, joka kokeneen käsikirjoittaja René Wheelerin avulla karsi Le Bretonin rönsyilevästä kirjasta esiin tiukan keikkatarinan viimeistä suurta kuprua yrittävästä keuhkotautisesta vanhasta konnasta.
Kun Le Breton näki ensimmäisen käsikirjoitusversion, hän meni tapaamaan Dassinia. Myöhemmin Dassin muisteli, ettei tiennyt mitä olisi ajatellut, kun gangsterityyliin pukeutunut kirjailija löi ison pistoolin pöytään ja tiukkasi:
– Missä minun kirjani on?
Hätäpäissään Dassin purskahti nauruun, ja hetken päästä Le Bretonkin nauroi. Kun vielä Le Breton palkattiin mukaan käsikirjoittajaksi ja pääsi parantelemaan repliikkejä, hän oli tyytyväinen.
Oli syytäkin. Rififi (1955) on yhä eurooppalaisen rikosleffan huippuja. Sen puolituntista, lähes äänetöntä ryöstökohtausta on yritetty useaan otteeseen matkia, mutta yleensä heikolla menestyksellä. Ja jos joku onnistuu katsomaan Jean Servaisin koettelemukset filmin lopussa kuivin silmin, minä syytän häntä tunnevammaiseksi ihmiseksi.
Kaikista vuosien varrella tehdyistä jatko-osista ja jäljitelmistä paras on Mario Monicellin Italiassa ohjaama lämminhenkinen parodia Madonna-kadun suuri keikka (1958).
Le Bretonin toinen omaelämäkerrallinen romaani, La loi des rues (1955), on käännetty englanniksi nimellä The Law of the Streets. Se on vahva ja mukaansa tempaava kuvaus nuoren miehen kasvusta Pariisin kaduilla, joissa rikos on usein ainoa mahdollisuus selviytyä. Siitä on tehty kaksikin elokuvaversiota, Ralph Habibin Ranskassa ohjaama Kadun laki 1956 ja Aram Güljyüzin turkkilaisversio Solaklarin kanunu 1964. Kirjaa ei ole suomennettu.
Jean-Pierre Melvillen ensimmäisessä rikosfilmissä Bob le Flambeur (1955) Le Breton oli toisena käsikirjoittajana. Melville väitti ottaneensa hänet mukaan pelkästään siksi, ettei hänellä itsellään vielä ollut tarpeeksi nimeä houkuttelemaan elokuvalle rahoittajia. Le Breton joutui vuorostaan pitämään tarinan puolta, kun Melville pyrki kuvaamaan pelkkiä baari- ja yökerhoatmosfäärejä. Tämä kaksijakoisuus näkyy lopputuloksessakin, jossa aina välillä vähän kuljetetaan tarinaa mutta enimmäkseen vain ajelehditaan. Ajankuvana filmi on tietysti hieno, eikä tyylitaju petä hetkeksikään.
Le Breton käytti rififi-nimeä vielä parissa muussa jännärissä ja sitten 12-osaisessa dekkarisarjassa 1962-1971. Sarjan päähenkilö on Yhdysvaltain tullilaitoksen agentti Mike Coppolano. Ensimmäinen kirja Rififi New Yorkissa (Rififi á New York) suomennettiin 1973, ja siinäkin tehdään jalokiviryöstö, mutta näkökulma on poliisin ja tullilaitoksen puolella eikä kirjassa muutenkaan ole mitään erityisen omaperäistä. Coppolano vieraili myöhemmissä osissa Panamassa ja vaikka missä, ja aina Le Breton kävi etukäteen tutustumassa miljöisiin ja sikäläisen poliisin ja tullilaitoksen työhön.
Vuosina 1975-85 Le Breton kirjoitti 36 osaa Brigade Anti-Gang -sarjaa, jonka pääosassa oli komisario Paul Bontemps ja joka niin ikään liikkui kansainvälisissä maisemissa. Sarjaa edelsi jo vuonna 1965 samanniminen kirja. Siitä tehtiin filmi Verta nahkatahkissa 1966, ohjaajana Bernard Borderie.
Lisäksi Le Breton teki jatkuvasti muita romaaneja, myös jännäreitä; vuonna 1970 kirjan Maffirats and Co, jossa muisteli Pariisin alamaailman vanhoja tekijöitä; muita muistelmia ja omaelämäkertoja, kirjoja maailmanmatkoistaan, snautserinsa Rififin elämäkerran ja runokirjan tai pari. Filmiura päättyi jo 60-luvulla, jollei mukaan lasketa Neil Jordanin ohjaamaa Bob le Flambeurin uusintaversiota The Good Thief vuodelta 2002. Siinä pääosaa näytteli Nick Nolte.
Le Breton ei tunnetusti piilotellut kynttiläänsä vakan alle. Kaikkia muita slangia käyttäviä ranskalaisia rikoskirjailijoita hän piti jäljittelijöinään, vaikka aloittikin itse vuotta myöhemmin kuin Simonin.
GIOVANNI JA EDELTÄJÄT
Giovannilla oli kirjailijana monia yhtymäkohtia edeltäjiinsä, mutta myös merkittäviä eroja: Hän käytti slangia hillitymmin ja hänellä oli huomattavasti parempi rakenteen taju kuin Le Bretonilla parhaimmillaankaan. Simoninista hänet taas erotti huumorin kuivakkuus, silloin kuin sitä ylipäätään esiintyi. Enimmäkseen Giovanni tyytyi mustanpuoleiseen ironiaan. Le Bretonin tavoin hänkin käytti myöhemmin myös kansainvälisiä aiheita ja miljöitä, kun taas Simonin ei juuri liikahtanut rakkaasta Pariisistaan. Giovannin tyyli oli aivan omansa, hallittu sekoitus kovapintaista lakonisuutta ja vakuuttavaa tunteellisuutta. Hänen roistonsa olivat aina kokonaisia ihmisiä, ja hänen seikkailuromaaniensakin sankareilla oli omat sisäiset haavansa.
Kaikki kolme kuvasivat etupäässä miehistä maailmaa ja painottivat miesten välistä ystävyyttä, joka kuitenkin usein päättyy petokseen. Naiset ovat sivuosissa ja värittömämpiä hahmoja, paitsi joskus Giovannilla.
Elokuvapuolella sekä Simoninin että Giovannin ensimmäisen merkittävän käsikirjoituksen ohjasi Jacques Becker. Jo ennen Tunnelia valkokankaalle ehti Du rififi chez les femmes (1959), jota Giovanni oli käsikirjoittamassa Le Bretonin romaanin pohjalta. Giovanni oli dialogikirjoittajana elokuvassa Rififi Tokiossa (1962), joka niin ikään pohjautui Le Bretonin romaaniin. Jacques Derayn ohjaamassa kehutussa filmissä Charles Vanel näytteli vanhaa rosvoa, joka lähtee Japaniin tekemään viimeisen suuren keikkansa huipputekniikalla suojattuun pankkiholviin.
Giovanni myös sovitti valkokankaalle Le Bretonin kirjan Le Clan des Siciliens (1966). Filmin Sisilialaisklaani (1969) ohjasi Henri Verneuil ja pääosissa nähdään aikansa ranskalaisten äijänäyttelijöiden kermaa: Jean Gabin, Lino Ventura ja Alain Delon. Filmi on nautinnollista katsottavaa ja kuunneltavaa (Ennio Morricone teki musiikin), vaikka Le Bretonin mahtipontinen keikkakuvio lentokonekaappauksineen ei aivan vakuutakaan.
Viikon päästä julkaisen täällä artikkelin loppuosan: RIKOKSIA JA SEIKKAILUJA, jossa käydään läpi Giovannin tuotanto ja elämänvaiheet 60-luvun alusta lähtien. Sen loppuun liitän myös bibliografian ja filmografiat, jotka jäivät tilanpuutteen vuoksi pois Ruumiin kulttuurista.
