VÄINÖ MUJUSEN SARJAKUVASEIKKAILU!

Albumi ilmestyy heinäkuussa 2016.

Harmaa susi -sarjakuvan synty

Tapani Bagge: Kirjailijan näkökulma

Joskus alle kouluikäisenä minulla oli harmaa muovinen sukellusvene, joka oli suosikkilelujani. Se esitti amerikkalaista atomisukellusvene Nautilusta. Kunhan opin lukemaan, Jules Vernen kirjoissa tuli vastaan kapteeni Nemon samanniminen alus.

Kolmetoistavuotiaana löysin kirjaston uutuushyllystä Lothar-Günther Buchheimin tosipohjaisen romaanijärkäleen Sukellusvene ja pari vuotta sen jälkeen Kalervo Kijasen historiateoksen Sukellushälytys. Luokkaretkellä Suomenlinnaan tutustuin Vesikkoon. Pieni alus teki valtavan vaikutuksen.

Myöhemmin olen haalinut käsiini ja lukenut tai katsonut kaikki mahdolliset sukellusveneaiheiset kirjat ja elokuvat. Buchheimin kirjan pohjalta tehty tv-sarja Sukellusvene U-96 on kestänyt aikaa hyvin. Myös Aapo Kukon sarjakuvatrilogia U-255:n sotataipaleesta tuli hankittua ja hyväksi havaittua.

Harmaan suden tarinan yhtenä lähtökohtana oli TK-mies, toimittaja Allan Törnuddin kuvaus Vesihiiden kesäisestä sotaretkestä vuonna 1941. Juttu löytyi jo Sukellushälytys-kirjasta ja jäi mieleen. Jack Londonin Merisusi tietysti vaikutti myös taustalla. Ensimmäisen synopsiksen aiheesta kirjoitin kymmenkunta vuotta sitten, jolloin tein piirtäjä Jari Rasin kanssa kaksi Kieltolain korkeajännitystä. Suunnitelmissa oli Sukellusvenekorkkarikin, mutta se jäi toteutumatta.

Myöhemmin kirjoitin synopsiksen pohjalta Mujus-novellin Harmaa susi. Nyt ympyrä on Aapon ansiosta sulkeutunut: sarjakuvasynopsiksestani tuli novellin kautta sarjakuva. Olen ylpeä tästä yhteistyöstä ja sen tuloksesta.

Albumin kannessa on teksti: Väinö Mujunen 1. Sen voi ottaa lupauksena tai uhkauksena, miten vain. 

Tämä ei jää tähän.

värisarjan kannet: Jussi Kaakinen


Aapo Kukko: Piirtäjän näkökulma

Suhteeni sarjakuviin on alkanut varhain. Vanhat Korkeajännitys-lehdet sekä Tex Willer tarjosivat nuorelle pojalle paljon virikkeitä omiin haparoiviin sarjakuvatarinoihin. 10–11 –vuotiaana tapahtui sitten lopullinen valaistuminen, kun Hugo Prattin Corto Maltese –teokset päätyivät hyppysiin. Niiden hienouksia ei vielä ymmärtänyt läheskään koko skaalassaan, mutta yhteen asiaan kiinnitti jo silloin huomiota: kuvat olivat esteettisiä, joskus rujojakin mutta aina täynnä tunnelmaa. Syntyi halu tehdä sarjakuvaa samanlaisella intensiviteetillä.

Nuoruudessa luetut jännittävät sarjakuvatarinat yhdistyivät kirjaklassikoihin, kuten Papilloniin, Sotamies Svejkiin sekä Jack Londonin tuotantoon. 

Ensimmäinen oma sarjakuvateokseni julkaistiin 2008. U-255 Sukellus pohjoisessa I –tarinasta piti tulla alun perin 30-sivuinen lehti, mutta projekti venyi yli 300-sivuiseksi trilogiaksi. 2012 valmistui Mikko Mustasaaren kanssa tehty lännenalbumi Aave Stream Cityssä. Miljöön vaihdos oli mukavaa vaihtelua, koska vedenalaiset tunnelmat pitivät otteensa useamman vuoden ajan.

Olen tutustunut Tapani Baggen tuotantoon aluksi sarjakuvien kautta. Hänen ja Jari Rasin toteuttamat Kieltolain Korkeajännitykset tuli luettua suuren mielenkiinnon vallassa. Iän myötä Baggen kirjallinen tuotanto on tullut myös enemmän tutuksi. Piirtäjän näkökulmasta on ilo lukea hyvin soljuvaa, vaivattomasti etenevää tekstiä. Se tuo mieleen kuvia ja tilanteita, jolloin kuvitustyön aloittaminen ei tuota vaikeuksia. Kaikki lähtee hyvästä pohjatekstistä ja sellainen on Baggen Harmaa susi.

Työn hedelmä on nyt valmis ja olo on huojentunut. Erityisen iloinen olen siitä, että sain tehdä tämän projektin Tapanin kanssa. Sain tehdä työtä ammattilaisen kanssa ja samalla palata sukellusveneiden pariin.

Albumin kannessa esiintyvä numero 1 viittaa yhteistyön jatkuvuuteen. Odotan innolla hetkeä, jolloin pääsen jälleen palaamaan Väinö Mujusen seikkailujen pariin.

Kiitokset Tapanille sekä Arktisen Banaanin väelle! Me palaamme pian taas asiaan, Väiski!

Miksi murhaopas?

Syksyllä ilmestyy dekkarin tekemisen oppikirjani Se murhaa joka osaa. Tässä kirjan esipuhe:

Kun 12-vuotiaana kirjoitin ensimmäisen kirjani, joka tosin julkaistiin vain jatkokertomuksena Keski-Uusimaassa, sain Niilo-sedältäni Matti Kuusen kirjan Miten opin kirjoittamaan paremmin. Setäni, osuvalta runoilijanimeltään ”Sattumien Sakari”, oli hankkinut sen Kiljavalla pidettyä kirjoittajakurssia varten.

Tämä on sadas julkaistu kirjani. Rikosromaaneita tai -novellikokoelmia olen tehnyt parikymmentä, lisäksi lasten- ja nuortendekkareita ja paljon muuta. 

Vuosien varrella on tullut luettua kirjoittajaopas poikineen. Suurin osa englanniksi, koska meikäläinen tarjonta oli pitkään aika olematonta. Olen saanut niistä oppia, varsinkin alkuun, mutta monesti myös väitellyt niiden kanssa tai kironnut niiden typeryyttä.

Varsinaisen kirjoittajakouluni kävin 1980-luvulla Seppo Tuiskun vetämässä Jerry Cotton -akatemiassa. Vuonna 1987 pistäydyin Oriveden opistolla Suomen ensimmäisellä dekkarikurssilla. 1990-luvulla kävin Ylen käsikirjoittajakurssin ja muutamia muitakin elokuva- ja tv-käsikirjoittamisen kursseja, yhden näytelmäkurssinkin. 

2000-luvulla minua pyydettiin opettamaan kirjoittajia, ensin Turun kristillisen opiston ammattikirjoittajakurssille ja sitten Orivedelle. Olen vetänyt Oriveden suvessa viikon mittaista dekkaripajaa vuodesta 2004 lähtien. Lyhyempiä pajoja olen pitänyt pitkin poikin maata – Helsingistä Kemiin, Porista Ruokolahdelle.

Olen huomannut, että aloittelevat dekkarintekijät painivat aivan samojen ongelmien kanssa kuin muutkin kirjoittajat. Dekkarissa tarinan ja taustatyön osuus usein korostuu, mutta yhtä tärkeää on henkilöiden kehittely ja varsinainen ilmaisu.

Dekkaripajoissa on keskitytty lähinnä novellin tekemiseen, koska harva ehtii viikossakaan kirjoittaa romaania. Novelli on hyvä tapa harjoitella. Toisaalta se on myös oma muotonsa, jolla on tiiviytensä vuoksi osin eri vaatimukset kuin romaanilla. 

Jotkut oppilaat ovat käyttäneet dekkaripajaani rikosromaanikäsikirjoituksen alulle panemiseen tai kehittämiseen. Jotkut ovat jopa löytäneet kirjalleen kustantajan. Pajasta huolimatta vai pajan ansiosta, sitä en tiedä.

Tässä kirjassa käsitellään sekä rikosromaania että -novellia. Pääpaino on kuitenkin romaanissa, koska rikosnovelleilla ei nykyään ole hirveästi julkaisukanavia.

Pajoissa on huomattu, että murhien ja muiden rikosten suunnittelu porukalla on yllättävän hauskaa puuhaa. Voin vakuuttaa, että se on sitä myös omin päin. Mutta kuten mikä tahansa harrastus tai ammatti, dekkarin tekeminen on hauskempaa jos sen osaa. Siksi tein tämän oppaan.

KIRJAHAASTE

Facebookissa kiertää kirjahaaste, jonka minäkin sain. Keräsin vastaukseni myös tähän blogiin siltä varalta, että jotakuta kiinnostaa.

Viisi kirjaa viiden päivän aikana.

1. päivänä kirja, jota luet nyt
2. päivänä kirja, jota rakastit lapsena
3. päivänä kirja, joka jäi kesken
4. päivänä kirja, joka teki suuren vaikutuksen
5. päivänä kirja, johon palaat aina uudelleen

1. Nyt luen Arvi Korhosen kirjaa Eerikki Antinpoika. Ei mikään valtava lukuelämys, mutta paljon mielenkiintoista tietoa. Antaa hyvän kuvan 1600-luvun valtion ja sotakoneiston toiminnasta nousukkaan näkökulmasta. 

Historiantutkija Olli Bäckström on arvioinut kirjan pätevästi blogissaan:

Scripturae: Eerikki Antinpoika

OLLI-B.BLOGSPOT.COM

2. päivänä kirja, jota rakastit lapsena

Kun ekan luokan syksyllä opin lukemaan, aloin käydä läpi kirjaston lastenhyllyä A:sta alkaen. Ensimmäisenä vastaan tulivat Aapeli, Aarteiden kirja ja Andersenin kootut sadut ja tarinat. Niissä vierähtikin hetki. Aapelilla oli kaksi Vinski-kirjaa, Aarteiden kirjoja oli kymmenen ja Andersenin koottuja kolme paksua, pienellä präntättyä opusta. Kaikista niistä tykkäsin kovasti.

Erityisen suuren vaikutuksen tekivät Aarteiden kirjan tietopuoliset osat, varsinkin kasi eli Keksintöjä ja löytöretkiä. Sen luettueni halusin heti tehdä suuren keksinnön tai lähteä löytöretkelle. Kun se ei onnistunut, kirjoitin luokkalehteen jutun luokan poikien retkestä Pohjoisnavalle. Voi olla että käytiin Etelänavallakin saman tien.

Nyt vasta tajusin, että Aarteiden kirjat olivat alun perin ruotsalaisia ja ne oli suomeksi toimittanut Kirsi Kunnas – paitsi ensimmäisen Martti Haavio.

Kolmas päivä: Kirja joka jäi kesken.

Niitä on paljon. Kun täytin kolmekymmentä, tajusin etten elä ikuisesti enkä ehdi lukea kaikkia maailman kirjoja. Annoin itselleni luvan jättää kirja kesken.

En kuitenkaan halua nimetä yhtään kirjaa. Kirjalle voisi tulla paha mieli.

Kirjahaasteen neljäs päivä: Kirja joka teki suuren vaikutuksen.

Olin noin kymmenvuotias, kun mummolassa Juvalla sain Niilo-sedältä käteeni Raymond Chandlerin romaanin Nainen järvessä. Luin pian sen, sitten kaikki suomeksi saatavilla olevat Chandlerit ja jatkoin Hammettiin, Ross Macdonaldiin ja muihin kovaksikeitetyn linjan mestareihin.

Tästä se alkoi.

Kirjahaasteen viides päivä: Kirja johon aina palaan.

Gogolin Pietarilaisnovellit on tullut luettua aika moneen kertaan, niitä on nähty teatteri-, elokuva- ja sarjakuvaversioina. Ja koska tahansa voi taas ottaa kirjan hyllystä ja uppoutua uudestaan maailmaan, jossa nenä lähtee omille teilleen, päällystakki voi merkitä koko elämää ja Algerian beyn nenän alla kasvaa käpy. 

Se maailma on täällä.

PAHOLAISEN SOTA

Olin jo ehtinyt unohtaa Isonvihan – siitä on sentään kolmisensataa vuotta – mutta sitten Teemu Keskisarjan tähdittämä tv-sarja Pimeä historia nosti sen esiin ensimmäisessä osassaan. Piti oikein perehtyä aiheeseen. Onneksi Kustaa H. J. Vilkuna on tehnyt aiheesta parikin hyvää kirjaa, Viha (2005) ja Paholaisen sota (2006).

Isoviha-nimitystä käytetään Suuren Pohjan sodan aikaisesta venäläismiehityksestä Suomessa 1713-1721. Aikoinaan puhuttiin paholaisen sodasta, koska papit julistivat saarnastuolista, että ryssä oli vainolainen, saatanan kätyri. Aika saatanallisesti miehitysjoukot käyttäytyivätkin: ryöväsivät, raiskasivat, kiduttivat, tappoivat ja veivät orjiksi.

Albert Edelfelt: Isoviha.

Ilman Isoavihaa minäkin olisin voinut jäädä syntymättä. 

 
Ruotsalaisen sotilassuvun vesa, rumpalipoikana aloittanut ja 50-vuotisen sotilasuran tehnyt Peter Larsinpoika Bagge toimi vanhoilla päivillään konstaapelina eli tykistön aliupseerina Narvassa 1600-luvun lopulla. Sitten Venäjä valloitti Narvan. Peter kuoli Varsovan valloituksessa 1705, ja Peterin poika Johan päätyi Savon jalkaväkirykmenttiin, jossa palveli lopulta vänrikkinä. 

Suuren Pohjan sodan aikana Johan Bagge tapasi Rantasalmella Lankilan kartanoa isännöivän liivinmaalaisen esimiehensä, kapteeni Conrad von Vegesackin, Catharina-tyttären ja meni hänen kanssaan naimisiin 1709. Seuraavana vuonna Pietari Suuri miehitti Viipurin ja Johan joutui sotavangiksi Uralin juurelle Tobolskiin. Hän pääsi palaamaan Suomeen vasta 1717. Sotilasura oli ohi.

Savon Bagget ovat kaikki Johanin ja Catharinan jälkeläisiä. Heidän poikansa Anders toimi jonkin aikaa seppänä, mutta asettui sitten isännäksi kartanosta irrotettuun Tiemassalon torppaan vaimonsa Kaisa Törröttären kanssa. Suku alkoi savolaistua ja talonpoikaistua. 

   
Isoisäni Anders Werner Bagge syntyi 1892 Juvalla. Hänen lapsuudessaan perheessä puhuttiin vielä joskus ruotsia vieraiden kanssa. Auvilan kylänväen kesken ukkini oli ”Pakin Vernerj”. Pienviljelijä ja metsätyömies. Sotilassuvun veri veti sen verran, että Werner osallistui sisällissotaan valkoisten puolella ja kävi seuraavana vuonna Aunusta vapauttamassa. Sitten hän ripusti kiväärin naulaan tuvan seinälle.

Rantasalmella on ollut kaksikin Baggen omistamaa kartanoa, Lankila ja Jumikkala. En ole koskaan käynyt niissä. Lankilan omistava sukuhaara on suomalaistanut nimensä Kahimoksi, Jumikkalan omistaja kuoli vailla perijää. Siellä toimii nykyään pitopalvelu.

 
Niin katoo mainen kunnia.

VAARAN VIEHÄTYS MENOSSA PAINOON

Lokakuun alussa ilmestyy Vaaran viehätys Tarke-kustantamolta. Yllä Timo Ronkaisen upea kansi ja alla katkelma alkusanoistani sekä lopullinen sisällysluettelo:

Tämä kirja on jonkinlainen välitilinpäätös 32 vuotta kestäneestä ammattikirjoittajan ja -kirjailijan urasta, lähinnä sen rikollisesta puolesta. 

Näitä muistelmapätkiä, omien kirjojeni taustojen ja työvaiheiden kuvailua sekä kirja-, kirjailija- ja käsikirjoittajaesittelyjä ja -arvioita olen tehnyt erilaisiin julkaisuihin, kustantajien nettisivulle, omaan blogiini ja lehtien ynnä muiden blogeihin. Sekä pyynnöstä että pyytämättä, omasta mielenkiinnosta ja innostuksesta. Dekkariseuran äänenkannattajaa Ruumiin kulttuuria ja Länkkäriseuran Ruudinsavua olen avustanut kerran tai muutaman vuodessa. Hämeen Sanomiin olen kirjoittanut ajoittain kulttuurikolumneja.

Usein olen esitellyt kirjailijoita, joiden teoksia olen suomentanut tai halunnut suomentaa. E. Richard Johnsonin kohdalla toive toteutui. Kun juttu oli ilmestynyt Ruumiin kulttuurissa, Book Studion Kari Lindgren soitti ja kysyi, tehdäänkö jokin Johnsonin kirja suomeksi. Tarjosin Juudasta, ja Kari käski ruveta kääntämään. Hän hankkisi oikeudet.

Niin yksinkertaista se joskus oli.

Sisältö

ALKUSANAT

ELÄMÄÄ JA KIRJOJA

Näin sen muistaisin: Alkuja

Kirjailijaelämää

Kirjoitan – siis olen

Helsinkiin, Helsinkiin!

Viikatemies kateissa

Kadonneesta faijasta Tuhlaajafaijaan eli kuinka kirjoitin itseni ulos nuortenjännäreistä

Kasvot betonissa -kirjan jälkisanat

Ammattimies-kirjan jälkisanat

Heikomman puolella

Näin tehtiin Kieltolain Korkeajännitys

Näin tehtiin Chicagon ruutituulet

Kuinka Valkoinen hehku syntyi

Vaaran viehätys

Murhia ja maanpetoksia 1-6 

Jäähyväiset Mujuselle

Harmaa susi -sarjakuvan synty

Hukkareissu. Pimeitä tarinoita

Haaveiden Havanna

Pieni talvisota – viisi vuotta myöhässä

JERRY COTTON

Näkymätön mies palkittiin

Jerry elämässäni. Kirjoittajan tunnustuksia

Jerry Cottonin haudalla

Cottonin portinvartijat

FINNWEST

Lännenkirjailija Seppo Tuisku – suuri tuntematon

FinnWestin isä Juhani Salomaa

FinnWestin kirjoittajat ja toimittajat

Pentti Pesä – ammattimies

Lännenkirjailija Skiftesvik

Kuinka saatoin FinnWestin hautaan

OPIN SAUNA

Cottonin kirjoitusohjeet

Veri roiskui ja luunsirut sinkoilivat Oriveden dekkaripajassa

Baggen 11 käskyä dekkarin kirjoittajalle

LISTAT

Kolmetoista minun mieleeni

Soundi-listat

MUU SUOMI

Se jokin. Noir-ainekset Mika Waltarin pienoisromaaneissa

Sinisestä varjosta Palmuihin: Mika Waltarin rikosfilmit

Työn sankari Outsider

Poliisit jotka osasivat kirjoittaa

Mustaa elokuvaa suomalaisittain: käsikirjoittaja Juha Nevalainen

Paukku-Arska – älyllinen elokuvantekijä

Kari Lindgren – legendaarinen kustantaja ja ystävä

Kaksi varjoa 

AMERIKKA

Karkeasyisiä tarinoita: Pulpografia

Kuudestilaukeavat: jämäkkä tietopaketti houkuttaa lukemaan

Musta naamio ja murha kadulla. Black Maskin tarina

Mestarin jälkeiset: Hammettin valitut kirjeet ja hukatut tarinat
Hammett kirjallisena yksityisetsivänä

Spade & Archer

Varjomiehen paluu

Viimeinen Hammett-kokoelma ja kolme Maltan haukkaa

Cornell Woolrich ja tuhoon tuomittu ihminen

Jonathan Latimerin William Crane – aina sumussa mutta hoitaa hommansa

Frank Gruber: Pyhäkoululehdistä rikoksen poluille 

David Goodisin mustavalkoinen elämä

Fredric Brown: Murha mielessä

Robert Bloch: Pikkupojan sydän – lasipurkissa

Dan J. Marlowen unohdettu elämä

Joe Gores – alan mies

Kirjailija kiven sisältä: E. Richard Johnson

Henkensä kaupalla. Lawrence Blockin tie työn sankarista dekkarin suurmestariksi

Mestari jätti tylsät kohdat pois: Elmore Leonard

Pakoauton kuski äänessä: Donald Westlake

EUROOPPA

Dostojevskin Rikos ja rangaistus

Pulpografia Britannica: sieniviidakko ja Sexton Blake

Edgar Wallacen rikollinen mielikuvitus

Maigret-kirjojen kääntöpuolta: Simenonin Mies ja junat

José Giovanni – monen menneisyyden mies

Philip Kerr istutti kovaksikeitetyn yksityisetsivän Natsi-Saksaan

FINNWESTIN JA TAPPAJATIMANTIN PALUU

Kansi: Kari Sihvonen

Lokakuussa Turbatorilta ilmestyvään kirjaan Tappajatimantti on valikoitu kolme vanhaa FinnWest-lännentarinaani vuosilta 1988-1991. Lisäksi mukana ovat FinnWest-muistelmani "VAIN MUUTAMAN DOLLARIN TÄHDEN. Seikkailuni villissä lännessä 1985-1992", joista tässä lyhennelty katkelma:

Kaikkiaan ehdin kirjoittaa 32 FinnWestiä, jokaisessa 75-80 liuskaa. Yhteensä siis noin 2500 sivua lännentekstiä. Kun nyt selailen vanhoja FinnWestejäni, tarinat tuntuvat yhtä aikaa tutuilta ja vierailta. Heti en välttämättä muista, minkä jutun olen kirjoittanut ja minkä vain toimittanut. Vähitellen se palaa mieleen.

Yhteen FinnWestiin kului parisen viikkoa. Kaksi päivää suunnittelua, seitsemän tai kahdeksan kirjoittamista, kaksi korjailua. Samalla ideoin uusia juttuja ja tein niihin taustatöitä. Yksityiskohtien täytyi pitää kutinsa, jotta kokonaisuus olisi uskottava.

Samoihin aikoihin kirjoitin myös Jerry Cottonia, jonka olin aloittanut jo 1983. Ensihapuilun jälkeen opin suunnittelemaan jutut melko huolellisesti. Oli pakko oppia tekemään nopeasti julkaisukelpoista tekstiä. Sekä minä että vastaava toimittaja Seppo Tuisku kyllä hioimme tyyliä sen minkä ehdimme. Joskus latojan tulkinnat käsin tehdyistä korjauksistamme toivat tekstiin uusia ulottuvuuksia.    

Näin jälkikäteen ne olivat joka tapauksessa hauskoja aikoja. Ja kun kymmenen vuoden ajan kirjoitti kymmenen liuskaa päivässä tai korjaili muiden juttuja, siinä väkisin oppi jotain. Varsinkin kun Tuiskulta tuli suorasanaista palautetta. Olin mestarin opissa, tein sitä mistä pidin ja sain vielä jonkinlaisia palkkioitakin. Lomat olivat vähissä, mutta mitäpä nuori mies vapaa-ajalla tekisi?

Yritin keksiä itselleni jatkuvasti uusia haasteita, jottei kirjoittaminen menisi liikaa rutiinin puolelle. Kuvasin intiaanipoikaa, joka koki elämänsä ensimmäisen lumisateen. Kirjoitin erään kohtauksen gilaliskon näkökulmasta. Juhon Antti-muulia käytin useamminkin näkökulmahenkilönä. Kaikenlaista tuli kokeiltua, ehkä vielä vapaammin kuin Cottoneissa.

Joskus kun minulta ei millään syntynyt FinnWest-ideaa, Tuisku käski katsoa mallia Shakespearelta. Aina kannattaa varastaa parhailta, hän neuvoi. Ja oikeassa oli. Macbethin kuninkaasta tuli helposti karjakuningas tarinaan Paha maa, julma maa. 

Tappajatimantissa toin länteen Pinkertonin etsivän, joka oli lukuisien konnien tapaan kohtalokkaan timantin jäljillä. Dashiell Hammettin Maltan haukka sekä hänen Continental Op -tarinansa saattoivat toimia tämän FinnWestin innoittajana. Muistan nauttineeni erityisesti timantin taustatarinan kehittelystä. 

Pääkallo ja sääriluut sai lähtökohtansa oikeista Lafitten merirosvoveljeksistä, jotka toimivat Louisianan seudulla 1800-luvun alussa, ja Ronald Atkinin kirjasta Meksikon vallankumous. Tässä vaiheessa (1990-1991), kun kirjoitin sarjaa lähes yksin, tarinani saivat jatkokertomusten muotoa ja samat henkilöt etenivät jutusta toiseen, kuten karjakuningatar King. Hänestä tuli seuraavan numeron nimihenkilö. 

Tuiskun jäätyä eläkkeelle mielenkiintoni pulp-kirjoittamiseen heikkeni huomattavasti. Tein Jerryn tai FinnWestin vain, jollen millään saanut juttua muilta. Aloin entistä aktiivisemmin etsiä uusia kynähommia. Kun FinnWest sitten vuoden 1992 lopussa lopetettiin ja Jerry Cottonin toimittaminen lykättiin SinäMinän toimittajalle, olin valmis vaihtamaan markkinoita.

Tuiskun akatemiasta sai kuitenkin pohjan, jolta on ollut hyvä ponnistaa.

SYKSYN KIRJAT JA LEHDET

Ihmiset ovat kyselleet, onko minulta tänä syksynä ilmestymässä mitään. Kyllä on, ainakin kolme kirjaa ja pari lehtijuttua. 

Turun kirjamessuilla lokakuun alussa olen Kirjailijaliiton kuulustelussa koko 32-vuotisesta sodastani apatiaa vastaan. Samoilla messuilla minulta julkistetaan kaksi kirjaa: artikkelikokoelma Vaaran viehätys (Kustannus Oy Tarke) ja kolmen vanhan FinnWest-tarinani kokoelma Tappajatimantti (Turbator). Vaaran viehätyksen jutut ovat aiemmin ilmestyneet hieman eri muodoissa Ruumiin kulttuurissa, Ruudinsavussa, Pulpissa, RikosPaloissa tai muissa alan julkaisuissa, blogeissa tai kirjojeni jälkisanoina. Alustava sisällysluettelo löytyy aiemmasta bloggauksestani. Jonkin verran se on elänyt, kun on löytynyt uusia vanhoja juttuja ja karsittu päällekkäisyyksiä.

Tappajatimantissa ovat mukana seuraavat FinnWestini: Tappajatimantti (12/1988), Paha maa, julma maa (4/1989) ja Pääkallo ja sääriluut (7/1991). Tein 1986-1992 kaikkiaan 32 FinnWestiä, joten seula on ollut hyvin tiheä.

Lisukkeena ovat lyhyet muistelmani noilta oppivuosilta otsikolla "Vain muutaman dollarin tähden". Palkkioissa ei silloinkaan ollut kehumista.

Marraskuussa ilmestyy uusi pimeiden tarinoiden kokoelmani Maan korvessa (Turbator). Se jatkaa Hukkareissun (2013) avaamalla enimmäkseen absurdien ja korkeintaan mustan huumorin valaisemien mininovellien ladulla, mutta mukana on myös muutama vähemmän tunnettu historian merkkihenkilö, kuten ”pyöreäkasvoisen anarkismin” tanskalais-suomalainen isä Stepan Larsovitsh Borschoff (1863-1905), ja pari pitempää novellia, joissa ihminen on ihmiselle ihmissusi. Tai jotain.

Kesän mittaan tein Ruumiin kulttuuriin sopimaani juttua suomalaisista poliisi-kirjailijoista ennen Matti Yrjänä Joensuuta. Juttu paisui niin, että se ilmestyy kahdessa osassa, joista ensimmäistä jouduin vielä hieman tiivistämään. Siinä käsitellään Viipurin maalaiskunnasta kotoisin ollutta Väinö Pelkosta (1894-1974) ja viipurilaislähtöistä Hugo Nousiaista (1913-1957). Pelkonen kirjoitti toista kymmentä romaania huumorista dekkariin, kymmeniä jollei satoja lehtinovelleja, parikymmentä näytelmää, runokokoelman ja paljon muuta. Hän käytti myös salanimeä Dan Morris. Nousiainen taas oli realistisen poliisiromaanin isä Suomessa ja kansainvälisestikin edellä aikaansa. Heidän tarinansa löytyy siis Ruumiin kulttuurin numerosta 3/2015, joka ilmestyy lokakuussa. Jutun toinen osa, jossa käsitellään 60-luvulla kirjallisen uransa aloittaneita Eino Lakkista ja Reino Orasmalaa, tulee nelosnumerossa vuodenvaihteen tienoilla.

Kannet ovat Ami Hauhion käsialaa, paitsi Ihmismetsästäjä A. Bengtssonin, Murhattiinko hänet? tuntemattoman ja Yöpäivystäjät Aarne Nopsasen.