Suosikkidekkareita

KYMMENEN MINUN MIELEENI

TAPANI BAGGE

Ruumiin kulttuuri 4/2007

1. Dashiell Hammett: Veristä satoa

Hammettin käsissä dekkarit jalostuivat kirjallisuudeksi. Tässä voisi yhtä hyvin olla Maltan haukka, jossa on virheetön rakenne ja yksinäinen sankari, mutta Continentalin nimettömällä etsivällä on ihailtava duunariasenne rikoksen maailmaan. Veristä satoa on yhtä verilöylyä, vaikka Hammett hieman vähensikin ruumiita Black Maskissa jatkokertomuksena ilmestyneestä versiosta. Mutta kirja on myös rankka kuvaus roistojen hallitsemasta yhteiskunnasta ja siihen sisältyy vahva mustan huumorin ohjelmajulistus: ”Näin hauskaa minulla ei ole ollut sen jälkeen kun siat söivät pikkuveljen.” Hammettin kaivosta ovat ammentaneet kaikki myöhemmät merkittävät yksityisetsiväkirjailijat, kuten Raymond Chandler, Jonathan Latimer, Ross Macdonald, Joe Gores ja Lawrence Block. Tyylillisesti Hammettia seurasi ja jopa tiivisti hänen Black Mask -kollegansa Paul Cain, jonka päähenkilöinä olivat usein rikolliset.

2. James M. Cain: Vahinko kello kaulassa

”Heittivät minut pois heinäautosta siinä puolelta päivin.” Cainin puheenomainen kieli ja kuolemaantuomitun tarinan toivottomuus ja ironia tekivät minuun suuren vaikutuksen jo teini-ikäisenä. Vasta myöhemmin tajusin taustalla kummittelevan lamakauden. Toista yhtä hyvää kirjaa Cain ei enää kirjoittanut, mutta tästä yhdestä riitti innoitusta niin Albert Camus’n Sivulliseen kuin lukemattomiin kioskipokkareihin nelikymmenluvulta lähtien. Jos Hammett oli kovaksikeitetyn dekkarin isä, Cain ja ääneltään kimeämpi Cornell Woolrich laskivat peruskiven noir-romaanille. Heidän poikiaan parhaasta päästä olivat Jim Thompson ja David Goodis, joilla kummallakin oli kyllä aivan oma tyylinsä, Thompsonilla häiriintynyt ja Goodisilla kohtaloonsa alistunut. Vicky Hendricksin Miami Purity on hieno muunnelma teemasta, naisnäkökulmasta kerrottuna.

3. Simenon: Mies ja junat

Eurooppalaisen noirin kulmakiviä, hieno vähäeleinen tarina sivullisen kujanjuoksusta. Asemaa vastapäätä asuneena minun oli helppo samaistua tähän. Simenonilla näitä tarkkoja psykologisia henkilö- ja miljöökuvia riittää, myös Maigreteissa. Sebastian Japrisot seurasi osittain hänen jalanjälkiään, ja nykyään Fred Vargas kulkee samoja syrjäkatuja. Sveitsiläisellä Friedrich Dürrenmattilla oli samantapainen ote, mutta vanhoilla päivillään hän päästi toisinaan myös kolkon röhönaurun ihmiskunnalle.

4.Fredric Brown: Rahaa ja tivolityttöjä

Sirkuskaupunki Keravan poikaan tämä kirja iski aikoinaan kuin sähköpamppu. Aivan tällaista menoa ei Sariolan tivolin liepeillä ollut näkynyt, vaikka virtahepo joskus eksyikin asemalle. Brownin parhaat novellit ja romaanit ovat ylittämättömiä mustan huumorin ja synkän ihmiskuvauksen riemujuhlia. Brownin henkisiä sukulaisia rikoskirjallisuudessa ovat olleet ainakin Chester Himes, Joe Wambaugh ja Joe Lansdale. Heidänkin kirjoissaan voi tapahtua melkein mitä tahansa ilman että uskottavuus kärsii. Lawrence Block yltää samaan monissa novelleissaan.

5. José Giovanni: Riskinsä kullakin

En muista, oliko tämä vai Pahan onnen lintu ensimmäinen Giovanni, jonka divarista löysin, mutta pian ne tuli luettua kaikki suomennetut. Myöhemmin olen haalinut myös muunkielisiä käännöksiä ja kahlannut kehnolla ranskallani läpi hänen muistelmansa. Giovannin päähenkilöt olivat roistoja, mutta myös ihmisiä, joilla oli ystäviä ja perhettä. Karua todellisuutta romantisoimatta hän onnistui saamaan lukijan välittämään henkilöistään. Ja kun heille sitten lopuksi kävi niin kuin kävi, minulle tuli pala kurkkuun. Rikollisten kuvaajana Giovannilla oli Ranskassa aikalaiskollegansa, Auguste Le Breton ja Albert Simonin, mutta Le Breton alkoi pian tehtailla agenttiromaaneja ja Simonin pehmensi tyyliään lempeällä huumorilla. Myöhemmin ranskalaista gangsteriromaania elvytti ja kehitti Jean-Patrick Manchette.

6. George V. Higgins: Eddien ystävät

Tämä oli minulle Giovannin veroinen löytö amerikkalaiselta puolelta. Elmore Leonardkin tajusi Eddien ystävien ansiosta huumorin ja dialogin merkityksen, ja se on yhä hänen mielikirjojaan. Higgins kuvaa sekä rosvoja että poliiseja tasapuolisen armottomasti. Henkilöiden luonne paljastuu dialogissa, ja dialogi on toimintaa. Higgins toimi myös syyttäjänä ja rikosasianajajana, kun taas E. Richard Johnson, Malcolm Braly, Edward Bunker ja Richard Marinick ryhtyivät kirjoilijoiksi vankilassa. Samaa synkkää maailmaa he silti kuvaavat.

7. Donald E. Westlake: Kuuma kivi

Tästä kirjasta lähti liikkeelle yhä jatkuva hulvaton Dortmunder-sarja, jonka tilannekomiikka, wodehousemainen sanailu ja jotakuinkin väkivallaton huumori ovat vain yksi särmä Westlaken kirjailijapersoonasta. Tucker Coen nimellä hän kirjoitti viiden kirjan yksityisetsiväsarjan, joka on lajinsa hienoimpia, ja Richard Starkin nimellä hän jatkaa äärimmäisen kovaksikeitettyä Parker-sarjaansa, jonka päähenkilönä on kylmäverinen rikollinen. Westlake on kirjoittanut muillakin nimillä, ja omalla nimellään hän on julkaissut myös monia yksittäisiä mestariteoksia, esimerkkinä vaikkapa työttömäksi joutuneen keskitason liikejohtajan omaperäisestä työllistymissuunnitelmasta kertova The Ax.

8. Kem Nunn: Tijuanan aallot

Tämä ainoa Nunn-suomennos on viime vuosien parhaita löytöjä, omaperäinen yhdistelmä mustasävyistä dekkaria, ekologis-poliittista kannanottoa ja surffauslegendoja. Nunnin henkilöt ovat kokonaisia ihmisiä, joilla on oma historiansa vaikkei välttämättä kovin pitkää tai hohdokasta tulevaisuutta. Toinen nykyhetken omintakeinen amerikkalaistekijä on Daniel Woodrell, joka on itse nimennyt Ozark-vuorten köyhästä valkoisesta ”roskaväestä” kertovat lohduttoman kauniit kirjansa country noiriksi.

9. Mika Waltari: Jokin ihmisessä

Tämä pienoisromaani on Suomi-noirin kivijalka samaan tapaan kuin Palmut ovat Suomi-dekkarin kivijalka. Näin hurjaa tuhoontuomitun hullun rakkauden kuvausta ei suomalaisesta kirjallisuudesta löydy kovin monta, vaikka aihe onkin suosittu. Aarne Tarkas teki tästä melko hyvän filmisovituksen, ja olisi tehnyt paremmankin jos sensuuri olisi sallinut. Myös muissa Waltarin pienoisromaaneissa on noir-ainesta.

10. Seppo Tuisku: Haudasta joululomalle (G-mies Jerry Cotton 24/1969)

Ensimmäinen täysin suomalaista tekoa oleva Cotton. Tähän Tuisku latasi kaiken sen ammattitaidon, jota hänelle oli vuosien mittaan kertynyt lehtinovelleista ja Lipposista ja Korkeista. Mukaan mahtui myös Connecticutiin sovitettua kotiseutukuvausta ja hienoja kalmanhajuisia tunnelmia Jerryn palatessa joululomalle lapsuudenmaisemiinsa. Jännitystä ja toimintaa on runsaasti, kuten Tuiskulla yleensäkin, ja huuli lentää rivakasti. Tässä tarinassa Tuisku tavoitti suomalaisen Cottonin hengen ja olemuksen niin upeasti, ettei sitä liene sen koommin ylitetty. Meitä yrittäjiähän on kyllä riittänyt.