Helppo homma ja vaaran tunne
Muuan insinööriystäväni sanoi kerran, että kirjailijan työhän on helppoa: panee vain oikeat sanat oikeaan järjestykseen. Se on tietysti ihan totta.
Toisaalta olen kirjoittanut tarinoita kansakoulun ensimmäisestä luokasta lähtien, ammatiksenikin jo 27 vuotta, mutta aina se on aloitettava alusta. Jokainen romaani ja novelli vaatii oman aikansa. Yhtään työvaihetta ei voi jättää väliin sillä verukkeella, että johan minä tämän osaan.
Kokemus tuo tietysti jonkinlaista varmuutta siitä, että tarina lopulta syntyy, ennemmin tai myöhemmin. Mutta haluan tehdä homman joka kerta vähän eri lailla kuin viimeksi. Muuten siinä ei oikein ole mieltä. Ei minulle eikä lukijalle.
Vaaran tunteessa on oma viehätyksensä. On hyvä olla pientä jännitystä siitä, saako tarinan toimimaan, kun mukana on tuntemattomia elementtejä. Parhaimmillaan kirjoittaminen on silloin, kun henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä eivätkä enää piittaa kirjailijan suunnitelmista. Silloin täytyy vain seurata heitä ja kirjata ylös mitä tapahtuu ja sanotaan. Voi tietysti toivoa, että henkilöt tietävät mitä tekevät, ettei jälkeenpäin joutuisi hirveästi korjailemaan tekstiä tai heittämään koko kohtausta tai jaksoa roskiin.
Aina se toive ei toteudu.
Kun yksityiskohdat pitävät kutinsa, kokonaisuuden voi valehdella.
Olin jo vuosina 2002-2008 kirjoittanut kuusi osaa nykyaikaan sijoittuvaa Hämeenlinna-sarjaa: Puhaltaja, Paha kuu, Kohtalon tähti, Julma maa, Musta taivas, Kummisedän hautajaiset. Niissä kaikissa on keskeisinä hahmoina osittain sama porukka täkäläisiä rosvoja ja poliiseja, mutta kullakin kirjalla on oma päähenkilönsä. Se herätti hämmennystä dekkarimaailmassa, jossa on totuttu siihen, että sarjoja vetää vuodesta toiseen sama keski-ikäinen komisario tai yksityisetsivä.
Niinpä päätin sekoittaa vettä lisää ja tehdä historiallisen rikosromaanin. Syntyi Valkoinen hehku (2009), joka sijoittuu sekin pääosin Hämeenlinnaan. Siinä on muutama keskushenkilö: neuvostokapteeni Helander, pääkaupunkilaislehden rikosreportteri Ossi Koho ja valokuvaaja Sanna Rytkönen sekä Valpon ylietsivä Mujunen.
Historia oli kiinnostanut minua aiemminkin, varsinkin se miten eri tavoin sitä voidaan tulkita. Kaikki riippuu näkökulmasta. Jokaisella on oma totuutensa, jota usein pidetään ainoana oikeana.
Tein Valkoiseen hehkuun taustatyötä muutaman vuoden, enimmäkseen tosin muun kirjoitustyön ohessa. Luin poliittista historiaa, paikallishistoriaa, kulttuurihistoriaa. Aikalaisromaaneja, muistelmia ja elämäkertoja, vanhoja aikakauslehtiä ja sanomalehtiä. Katsoin 30-40-luvun kotimaisia elokuvia, tutkin vanhoja karttoja ja uppouduin valokuviin. Lainasin kaverilta Dallapén levyjä ja kuuntelin omista kokoelmistani muita ajan iskusävelmiä, kupletteja ja Suomi-jazzia. Jalkauduin tapahtumapaikoille Kataloniaa ja Kulosaarta myöten.
Historiallisessa rikosromaanissa pätee periaatteessa sama sääntö kuin nykyaikaan sijoittuvassakin: kun yksityiskohdat pitävät kutinsa, kokonaisuuden voi valehdella. Tarina on kuitenkin tärkein, ja sen vuoksi voi kulisseja vähän siirrellä. Ei kuitenkaan liikaa – muuten menee uskottavuus.
Valkoisen hehkun jälkeen minulle jäi käsiin niin paljon uusien tarinoiden ituja, että hetken hengähdettyäni päätin kirjoittaa kokonaisen sarjan, joka seuraa Ossin, Sannan ja Mujusen vaiheita sota-ajan yli.
Mujunen otti ohjat
Seurasi taas pari vuotta taustatyötä. Talvisota, välirauhan aika, jatkosotaan johtaneet tapahtumat. Helsinki, Kerava, Hämeenlinna, Rovaniemi, Petsamo. Pula ja säännöstely. Puukaasuautot. Ravintolaelämä ja junat. Venäläinen kaviaari. Valtiollisen poliisin historia ja yhteistyö ja yhteenotot ulkomaisten vastineidensa kanssa. Posliinimaalari Gestapo-upseerina. Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden Seura. Mellakat Kirjan talolla ja Hakaniemen torilla. Kansainvälinen asekauppa ja asekeksintöjen varkaudet. Saksan ja Neuvostoliiton suhteiden kehitys ja Suomen osuus siinä. Matkustajakone Kalevan tuho, filmitähti Sirkka Sarin kohtalokas onnettomuus Aulangolla.
Sekalaisista aihelmista ja tarinanpätkistä muotoutui pikkuhiljaa runko, jonka pohjalta aloin kirjoittaa Sinistä aavetta. Tarkoitus oli Valkoisen hehkun tavoin kuljettaa vuorotellen Mujusen sekä Sannan ja Ossin tutkimuksia ja sijoittaa väliin muita näkökulmia, jotka toisivat tarinaan eloa.
Kävikin niin, että Mujunen otti ohjat ja syrjäytti Ossin ja Sannan sivurooleihin. Ratkaiseva luku oli hänen ensimmäisensä tässä romaanissa. Siinä hän kohtasi vaimonsa haudalla Hietaniemessä suruhuntuisen liettualaisen tanssijattaren, Ilsen. Mujusen ja Ilsen tarina valtasi yhä enemmän tilaa kirjasta, ja Mujusen surumielinen toiveikkuus tihkui koko teokseen. Ossi ja Sanna jäivät subrettipariksi, samoin kuin talvisodasta myöhästynyt amerikansuomalainen ammattigangsteri Bill Kovanen ja hänen heilansa Jenny.
Sininen aave ilmestyi maaliskuussa 2011, mutta minulla on jo sarjan seuraavan osan taustatyö suunnilleen tehty. Kirjoitan kirjan syksyllä. Innostuin Mujusesta niin, että aion jatkaa hänen tarinaansa vielä ainakin kahdessa kirjassa. Niissä on tarkoitus edetä jatkosotaan ja kylmään sotaan.
Saa nähdä, miten hyvin aikomukseni toteutuu. Ehkä joku seuraavan kirjan, Mustien aaltojen, sivuhenkilö odottaa jo vuoroaan astua parrasvaloihin ja sysätä Mujunen syrjään. Koskaan ei etukäteen tiedä, mitä kirjan mittaan tapahtuu – ja juuri siinä piilee tämän homman viehätys.
Tämä juttu ilmestyi alun perin Rihmaston verkkosivulla marraskuussa 2010.
Sinisen aaveen kansi: Jussi Kaakinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti