Kun Satukustannuksen Paula Hihnala pari vuotta takaperin soitti minulle ja ehdotti, että herättäisin henkiin Kiljusen perheen, ensimmäinen ajatukseni oli kieltäytyä kunniasta. Jalmari Finnehän loi sankarinsa sata vuotta sitten. Mitä annettavaa heillä muka voisi olla nykylukijoille?
Lupasin kuitenkin harkita asiaa. Olin lukenut Kiljusia nuoruudessani, josta ei sentään ole kuin muutama vuosikymmen, ja jonkin verran senkin jälkeen. Omat lapseni opettelivat lukemaan Kiljusen perheen seikkailujen tavutettujen versioiden avulla.
Niinpä sitten tartuin kirjaan, johon oli painettu sekä Kiljusen herrasväki että Kiljusen herrasväen uudet seikkailut, ja aloin lukea. Pian huomasin hörähteleväni ääneen. Finnen omintakeiset hahmot, anarkistinen huumori ja satiiri ja mykkäfilmin tapaan vyöryvät tapahtumat tempaisivat vastustamattomasti mukaansa. Oli pakko hankkia puuttuvat kirjat ja lukea koko sarja.
Ajatus Kiljusten henkiin herättämisestä alkoi viehättää, varsinkin kun Mika Launis oli lupautunut kuvittajaksi. Vaihdoimme sähköposteja ja pidimme palaverin. Päätimme tuoda perheen lähemmäksi nykyaikaa. Mika on 50-luvun lapsi ja minä 60-luvun, joten sijoitimme tarinat johonkin niille main.
Mika muisteli helsinkiläislapsuudestaan henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia, joita saatoin käyttää tarinoiden pohjana. Esimerkiksi Viulu-Masan kulkurihahmo on aikoinaan vieraillut Mikan kotipihalla. Talonmies Takkusen hahmoon saattoi vaikuttaa se, että isäni oli aikoinaan talonmiehenä.
Kun kirjan koosta ja kuvituksen määrästä oli päästy sopimukseen, kehitin oman Kiljusen perheeni. Siinä on samat hahmot kuin Finnellä eli isä ja äiti Kiljunen, pojat Mökö ja Luru sekä Plättä-tytär. Vain sukupolvi on vaihtunut, ja Kiljunen on otettu viralliseksikin nimeksi Kiljanderin sijaan. Maatilan pellot on pantu pakettiin ja eläimet myyty, villakoira Pullaa lukuun ottamatta.
Joku jo huomautti, että minun omaankin perheeseeni kuuluu vaimo, kaksi poikaa ja nuorempi tytär sekä pieni villakoira. Nimet eivät kuitenkaan ole samat.
Päätin, että ensimmäisessä kirjassa Kiljusen perhe muuttaisi viiden tarinan mittaan maalta Helsinkiin. Sitten piti löytää oikea tyyli. Koska tarinat on siirretty lähemmäksi nykyaikaa, ei tyylikään voi olla aivan niin vanhahtava kuin Finnellä.
Aloitin ensimmäisen tarinan perheen esittelyllä, kuten Finnekin oli aloittanut. Siinä käytin pohjana Finnen kirjoittamaa esittelyä, ja se vaikutti koko ensimmäiseen tarinaan niin, että siitä tuli varsin finnemäinen. Kiljuset lämmittävät saunaa, joka tietysti palaa, ja saman tien roihahtaa perheen asuintalokin. Ruokasalin kalusto ja ateria onnistutaan kuitenkin pelastamaan, ja palokunta kutsutaan päivälliselle.
Toisessa tarinassa Kiljuset päättävät muuttaa Helsinkiin ja lähtevät katsomaan uutta asuntoa. Tässä huomasin erkaantuvani tyylillisesti omille teilleni, ja kun perheen auton eteen tielle ilmestyi hirvi, se tuli minulle yhtä puskista kuin Kiljusillekin. Kirjoittaessa hahmoista tuli omiani. Toivon mukaan Finnen henki kuitenkin säilyi.
Kiljuset ovat kollektiivisankari, joka on melkein koko ajan yhdessä. Niinpä jokaiselle täytyy keksiä tekemistä ja sanomista, ja jokaiselle täytyy yrittää luoda oma tyyli, josta heidät tunnistaa. Pääasia kuitenkin on, että vauhtia ja meteliä riittää.
Mikalta olen kuullut, että päähenkilön kollektiivisuus on aiheuttanut omat ongelmansa kuvittajallekin. Koko porukan pitää olla lähes joka kuvassa.
Kiljusten elämänasenne on varsin positiivinen. Jos Kiljusille puidaan nyrkkiä, he ottavat sen ystävällisenä tervehdyksenä ja kannustuksena. Vaikka asiat kuinka menisivät pieleen, perhe pysyy koossa ja näkee elämän valoisan puolen. Viimeistään seuraavan tarinan alussa.
Kiljuset myös seuraavat aikaansa ja osallistuvat kaikkeen mahdolliseen. Ensimmäisessä kirjassa he kannustavat Suomen jalkapallomaajoukkuetta, vaikka tämä onkin tappiolla Ruotsia vastaan ja menossa on puoliaika. Periksi ei anneta. Toisessa kirjassa sekaannutaan Yleislakkoon ja avaruusmatkailuun.
Jos kirjoittaa toisen luomista hahmoista, toisen tyyliä ei kannata yrittääkään matkia sellaisenaan, vaan täytyy löytää sopiva keskitie esikuvan ja oman tyylin väliltä. Muuten lopputulos on väkinäinen.
Tämän tajusin jo toista kymmentä vuotta sitten, kun aloin kirjoittaa Muumi-sarjakuvia ja -tarinoita Tove Janssonin ja hänen veljensä Larsin jalanjäljissä. Lars Jansson hyväksyi ensimmäisen käsikirjoitukseni hyvin pienin muutoksin, ja hänen kuolemansa jälkeen Muumi-henkeä valvoivat Larsin tytär Sophia Moomin Characters -yhtiöineen sekä Muumi-lehteä toimittanut Paula Hihnala. Minun Muumi-tarinani luultavasti tunnistaisi silti, vaikkei niissä olisikaan kirjoittajan nimeä.
Kiljusissa meillä ei ole ollut ketään, jolla tarinat ja kuvitus olisi pitänyt hyväksyttää, paitsi tietysti kustantaja. Olemme kuitenkin saaneet hankkeellemme merkittävää tukea Jalmari Finnen säätiöltä, jonka hallitus on suhtautunut Kiljusten paluuseen ymmärtäväisesti.
Olen nyt kirjoittanut toisenkin Kiljus-kirjan tarinat ja Mikalla on kuvitus jo hyvässä vaiheessa. Syksyllä 2013 ilmestyvässä kirjassa perhe viettää Kaupunkielämää. Taas olen käyttänyt hyväkseni Mika Launiksen lapsuusmuistoja, kuten myös omiani. Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni Keravalla, josta oli vain puolen tunnin junamatka Helsinkiin. Äiti kävi synnyttämässä minut Kätilöopistolla. Setäni asui Stadissa ja kertoi sieltä hurjia tarinoita muun muassa Yleislakon ajoilta, kun ratsupoliisit karauttivat ihmisten päälle.
Mikan kuvat ovat innoittaneet minua jo kirjoittaessani, kun olen miettinyt, mitähän hän tästäkin tyypistä tai tilanteesta saa irti. Toisinaan taas olen tehnyt tekstiin pieniä lisäyksiä Mikan kuvitusideoiden pohjalta. Kiljusten seikkailujen alkuperäiset kuvittajat Rafael Rindell, Alexander Tawitz ja Rudolf Koivu ovat saaneet Mikasta loistavan seuraajan.
Jalmari Finnen seuraajasta olen jäävi sanomaan mitään. Toivottavasti kirjamme kuitenkin herättää lukijoiden mielenkiinnon – myös Kiljusen perheen aikaisempiin seikkailuihin. Niitä löytää vielä kirjastoista ja antikvariaateista.
Kolmannenkin Kiljus-kirjan tarinoista minulla on jo olemassa ituja. Meluisaa perhettä uhkaa seuraavaksi merihätä, kun he sattuneesta syystä saavat häädön kaupunkiasunnostaan.
Jälkikirjoitus: Mika Launis kertoo Kiljusten kuvittamisesta Ville Hännisen haastattelelemana jutussa "10-luvun kuvia", joka alkaa KirjaIn-lehden numeron
2/2012 sivulta 124.
